SUOMEN KESKUSHALLINNON 200- VUOTISJUHLA Turku, pe. 25. 9. 2009
Keijo Korhonen
VENÄJÄN LAKIAJATTELU KOHTAA SUOMEN ELIITIN SUOMI- IDEAN
Tunnustan, että ajatteluni lähtökohdat ovat yksipuolisia kuten kaikki aksiomat.
Minua kiinnostaa aatehistoria - ideoiden synty ja niiden vaikutus ihmisten toimintaan. Suhtaudun aatehistoriaan historiallisen realismin mukaisesti. Olen lähinnä perinteisen 1800-luvun saksalaisen historismin linjalla.
Historismin mukaisesti olen utelias siitä ”wie es eigentlich gewesen ist ” – miten asia oikeastaan on ollut. En ota normatiivisia tai moraalisia kantoja. En yritä vängätä vieraiden aikojen tai vieraiden kulttuurien ajattelutapoja toisena historiallisena aikana eläneiden ihmisten ajatteluun. Hansikasta ei pidä tunkea jalkaan.
En usko universaaleihin tai historiattomiin ”ideoihin”, jotka kumpuavat jostakin ihmisen ulko- ja yläpuolelta. Kaikki ideat ovat ihmisen tekoa, ihmisen ajattelua. Kaikki ideat ovat sidottuja toisaalta kulttuuriinsa, toisaalta aikaan.
Olen kiinnostunut siitä, mitä ihmiset omana aikanaan uskoivat ja ajattelivat, ”wie sie dachten dass es eigentlich war”, miksi he uskoivat näin ja mitä siitä seurasi.
Ratkaisevaa on, miten historian vaikuttajat – he joiden toiminta muuttaa toisten ihmisten ja yhteiskuntien oloja – hahmottivat todellisuuden. Pyrin sijoittamaan heidän ajattelunsa ja heidän ideansa heidän oman aikansa aatehistoriallisiin puitteisiin.
Ruotsin entisen itäisen valtakunnanpuoliskon Suomen oloissa tapahtui kaksi vuosisataa sitten niin järisyttäviä muutoksia, että niiden tulkinnasta tehtiin kolmisen sukupolvea myöhemmin aatepoliittisen ja poliittisen henkien taistelun aseita.
Venäläistämisvuodet - Venäjän kannalta Suomen valtakunnallistaminen - 1890- luvulta vuoteen 1917, Suomen verinen itsenäistymisprosessi, maailmansotien välinen ajanjakso jolloin nuori Suomen tasavalta ja nuori bolshevikkivalta Venäjällä olivat naapureita vastoin tahtoaan, sodat ja niiden jälkeen ”vaaran vuodet” sekä Suomen uusi nousu ja sen aseman vakiintuminen puoluettomuuspolitiikan merkeissä – kaikkina noina aikoina on vuosien 1808- 09 murrosta tulkittu ajan poliittisten tarpeiden mukaan.
Toisaalta Suomen Venäjän- suhteiden ongelma on 19. ja 20. vuosisadan taitteesta lähtien vaikeuttanut autonomian alun tapahtumien sijoittamista historiallisiin puitteisiinsa. Historia tuntui olevan niin lähellä että hirvitti.
Autonomian synnyn aatepoliittinen merkitys korostui heti sotien jälkeen. Suomi oli selvinnyt sodistaan itsenäisenä nipin ja napin, kuin ihmeen kautta. Tämä oli niin uskomatonta, että takana täytyi olla joku syvempi idea, joku johdonmukainen kehityskulku.
Vallitsevan tulkinnan mukaan vuosien 1939- 44 sodat olivat vain itsenäistymistaistelun ja vuosisadan vaihteen oikeustaistelun jatkoa ( tähän mm. Mannerheimin päiväkäskyjen laatijat sodan aikana useasti viittasivat ). Oikeustaistelun pohjana taas oli Suomen irtautuminen Ruotsista ja kansainvälisoikeudellinen valtioasema, jonka Suomi saavutti Porvoon valtiopäivillä ( autenttista nimitystä ”maapäivät” kartettiin ).
Tämä tulkinta historiasta oli niin tärkeä, että siitä tuli kuten kuten amerikkalaiset sanovat ”poliittisesti korrekti”. Me suomalaiset olemme taistelleet 1800- luvulta lähtien Suomen valtiona olemassaolostamme Venäjää vastaan. Me olemme olleet joka kohdassa oikeassa, aina oikealla asialla. – Tulkinnasta tehtiin pyhä ja koskematon.
Oikeus- ja itsenäisyystaistelun käsitys Suomen valtion perustamisesta oli siten kiistattomasti oikea. Vastaavasti sitä kritikoiva aatehistoriallinen analyysi oli kiistattomasti virheellinen. Toisin ajatteleminen oli paitsi väärää myös väärämielistä, suorastaan epämoraalista. Sehän osoitti asianomaisen epäisänmaalliseksi, jopa venäläismieliseksi.
Suomi oli silloin ja on edelleen yhden totuuden maa. Tässä maassa on väärät tulkinnat ja väärät mielipiteet yleisen edun takia tukahdutettava.
Pieni alanootti: Kun väitöskirjani Suomen asiain komiteasta tarkastettiin Turun yliopistossa syyskuussa 46 vuotta sitten, tuomitsi opponentti minutkin väärinajattelevien epäisänmaallisten näennäistutkijoiden kurikomppaniaan. Vaan mitäpä tuosta enää – kuka vanhoja muistelee, häntä tikulla silmään.
Syyllistyin siihen, että ehkä ensimmäisenä yritin kutistaa 200 vuoden takaiset tapahtumat elämää suuremmasta koosta 1800-luvun alun aatepoliittisiin puitteisiin. Sittemmin ovat monet aikakauden tutkijat, heistä mainittakoon varsinkin professori Osmo Jussila, taivaltaneet kriittis- realistisia polkuja. Kehitys kehittyy, tapasi entinen kansanedustaja sanoa.
x x x
Venäjän itsevaltiaan hallitsijan keisari Aleksanteri I:n uutta voittomaata koskevat ratkaisut - tärkeimpinä vakuutuskirje suomalaisille ja säätyjen uskollisuudenvala Porvoon maapäivillä, Haminan rauhansopimus, joka määritti Suomelle edullisen uuden länsirajan, hallituskonselji , josta tuli keisarillinen Suomen senaatti, sekä Suomen asiain komitea – tuntuvat ensi näkemältä huonosti sopivan Venäjän hallintotapaan ja hallintoperinteeseen.
Hallitsijan valta Venäjällä oli, kuten tiedetään, rajatonta ja rajoittamatonta autokratiaa – aasialaista despotismia, kuten sitä myöhemmin luonnehdittiin. Sotavoimien, virkakoneiston ja kreikkalaiskatolisen kirkon pyhä kolmiyhteys tuki valtiohierarkiaa.
Ainoa vapaa mies Venäjällä oli tsaari. Hän oli vallankäytöstään vastuussa vain Jumalalle. Kaikki hänen alamaisensa – korkeimmista virkamiehistä ja hallitsijan lähimmistä avustajista aina kurjimpaan maaorja-sieluun saakka - olivat itse asiassa tsaarin orjia hierarkian eri portailla.
Tsaarin osoittama henkilökohtainen suosio ja hänen kulloisetkin mieltymyksensä ohjasivat valtion toimia. Alamaisilla, olivatpa he ylhäisiä tai alhaisia, ei ollut luovuttamattomia kansalais- tai ihmisoikeuksia. Tsaarin alamaisten oli otettava, mitä tsaari-isänen suvaitsi antaa, olipa se hyvää tai pahaa.
Alamaiset eivät voineet puolustautua hallitusta vastaan eivätkä taata omia järkkymättömiä oikeuksiaan, kuten anglosaksisessa maailmassa ja vähitellen myös manner-Euroopassa kehittyvä demokratia edellytti. Venäläiset saivat kaiken hyvän hallituksen armosta – viime kädessä tsaarilta - ja kantoivat sen kuorman, jonka tsaari vallantäyteydessään kullekin alamaiselleen suvaitsi määrätä.
Valtio- ja yhteiskuntaidea ei sallinut hallitsijan oikeuksien rajoittamista. Venäjän kieli ei edes tuntenut sanaa ”perustuslaki”, sen asemesta käytettiin laveaa käsitettä ”korennyje zakony”, juurilait eli tärkeimmät lait. – ”Konstitutsija” oli vieras lainasana. Kerrotaan, että kun kapinaan nousseet upseerit, dekabristit, joulukuussa 1825 saivat kaartinrykmentin Pietarissa huutamaan uraata ”konstitutsijalle”, sotilaat luulivat hurraavansa vallanperijän puolisolle.
Kaikki lait, mukaan lukien korennyje zakony, olivat luonnollisesti koska tahansa hallitsijan muutettavissa. Hallitsijanvakuutus kuten kaikki muutkin alamaisille suodut edut ja privilegiot olivat hallitsijan harkinnan varassa. Yksinvaltias saattoi tietenkin muuttaa mielipidettään ja tehdä uusia ratkaisuja. Tsaarin antamat lupaukset ja vakuutukset eivät sitoneet hänen seuraajaansa.
Oliko siis todellakin niin, että suodessaan uuden voittomaansa Suomen asukkaille erillishallinnon ja joukon muusta Venäjästä poikkeavia oikeuksia tsaari Aleksanteri, kaikkien venäläisten rajoittamaton yksinvaltias, toimi jalon sydämensä johdattamana, hetken mielijohteesta, valistuneiden neuvonantajiensa jutkauttamana – tai ehkä tilapäisessä mielenhäiriössä ?
Eipä tietenkään.
Venäjän itsevaltius ei periaatteessa poikennut manner-Euroopan ancien régimen hallintotavoista. Pietari Ensimmäinen, suureksi mainittu, oli aloittanut maansa hallinnon eurooppalaistamisen. Se merkitsi ensisijaisesti saksalaistamista. Olivathan Venäjän tsaarit Pietari I:n jälkeen järkiään saksalaisia – kuten muuten olivat olleet myös Ruotsin kuninkaat 1600- luvun puolivälistä lähtien.
Suomen valtauksen aikoina olivat hallitsijat jo sadan vuoden ajan vaihtelevalla menestyksellä yrittäneet istuttaa Venäjän maaperään Saksan ruhtinaskuntien hallintotapoja, sotalaitosta ja muuta julkista kulttuuria. Saksalainen malli puolestaan juontui Ranskasta, Louis XIV:n Pariisi- keskeisestä absolutismista.
Venäläis- kansallinen ajattelu ei hallinnut Venäjän hallintotraditiota. Keisarikunta oli aidosti monikulttuurivaltio. Tsaarin palveluksessa oli joukoittain saksalaisia, baltteja, ranskalaisia, hollantilaisia ja monia muita kansallisuuksia, myös ruotsalaisia. Aleksanteri I:n lähipiiriin kuului noin 15 eri maan kansalaisia, kaikki tietenkin korkeasti sivistyneitä ja hyvin koulutettuja, enimmäkseen aatelisia.
Pääkaupungin Pietarin hovikieli ei ollut venäjä, vaan ranska. Ranska oli Venäjällä eliitin oma kieli. Ihminen ei ollut sivistynyt ilman sujuvaa ranskan taitoa. Niinpä esimerkiksi Suomen asiain komitean jäsenet käyttivät ranskaa paljolti myös yksityisessä kirjeenvaihdossa, jopa oman perheen jäsenten kesken.
Ranskalaisesta kulttuurista haki keisarikunnan eliitti elämisen mallit. Ranskan kieli ja ranskalainen kulttuuri integroivat Euroopan maiden eliitit yhdeksi ja samaksi yläluokaksi. Siirtymistä yhden hallitsijan palveluksesta toisen palvelukseen pidettiin moraalisesti hyväksyttävänä ja ihan luonnollisena.
Pietarin hovi oli Aleksanteri I:n aikana kosmopoliittinen ja eurooppalainen jos mitään. Se eli ja toimi homogeenisena elementtinä heterogeenisessa maassa. Samalla se tietenkin asui kullatussa häkissä; oli eristäytynyt keisarikunnan rahvaasta, maan moninaisista etnisistä ja kulttuuriyhteisöistä, ja suojattu niitä vastaan.
Venäläiseen hallintotraditioon kuuluivat samat fyysiset ja tekniset rajoitukset, jotka rajoittivat Ranskan Aurinkokuninkaan todellista valtaa 1600- luvulla. Venäjällä ne vain olivat paljon korkeammassa potenssissa. ”Taivas on korkealla ja tsaari kaukana”, sanoivat venäläiset. Tsaarin ja hänen virkamiestensä tahto oli yksi asia, sen toteuttaminen valtavan laajassa maassa toinen. Bumaga bumaga i praktika praktika, paperi on paperi ja käytäntö on käytäntö, tiesivät venäläiset silloin kuten nytkin.
Venäjän keskushallinto siis tavoitteli yleisiä eurooppalaisia linjoja , mutta oli paljon tehottomampaa – siten oikeastaan ”liberaalimpaa” kuin hallinto yleensä manner-Euroopassa ennen Ranskan vallankumousta.
Mutta venäläiseen hallintotraditioon oli myös vakiintunut uusien voittomaiden erikoislaadun hyväksyminen, niiden omien instituutioiden sietäminen ja jopa voimistaminen. Tässä Venäjä poikkesi ranskalais- saksalaisista esikuvistaan.
Venäjä oli suurvalta, jolta puuttuivat luonnolliset rajat. Sen absoluuttinen turvallisuus merkitsi tämänkin takia heikommille naapureille absoluuttista turvattomuutta. Keisarikunta oli jo yli vuosisadan ajan jatkuvasti laajentunut itään, kaakkoon, etelään, länteen ja luoteeseen. Uusista voittomaista koitui sulatusvaikeuksia.
Voittomaat liitettiin Venäjään osittain asuttamalla ne venäläisillä – kuten Ukraina, jonka nimi merkitsee vain ”reunalla olevaa maata” , toisin sanoen Turkin maille Mustan meren pohjoispuolisille aroille laajenevaa venäläisasutusta – tai kuten Siperian kasakkatukikohdat. Enimmät voittomaat silti valloitettiin asein, ostettiin pyhällä venäläisellä verellä. Komealta kalskahtavia nimiä kantavat sotilashallintokeskukset – kuten Vladivostók ( hallitse itää) ja Vladikavkáz (hallitse Kaukasusta) - pitivät yllä tsaarin valtaa.
Tsaari kuitenkin puuttui vain vähän uusien alamaistensa elämään ja oloihin. Voittomaat saivat yleensä pitää paikallishallintonsa, tapansa, lakinsa ja uskontonsa sekä asukkaidensa mahdolliset perinteiset oikeudet niin kauan kuin ne napisematta maksoivat ulostekonsa ja alistuivat Venäjän valtaan. Rajamaan turvallisuudesta huolehtivat asukkaat saattoivat kriittisillä ja strategisesti tärkeillä alueilla saada myös uusia erioikeuksia. Näin kasakkayhteisöt Ukrainassa ja Siperiassa.
Tässäkään mielessä Suomen erioikeuksien tunnustaminen ei ollut poikkeus säännöstä, kaikkea muuta. Keisarikunnan valloituksista lännessä oli tärkein Puola. Sotilasvoimaan perustuva ”vladizápad”, hallitse-länttä- politiikka ei väekkäässä ja Venäjää ”eurooppalaisemmassa”, ylpeät sotilasperinteet omaavassa Puolassa olisi ollut viisasta. Niinpä Venäjän haltuun joutuneet Puolan osat muodostettiin kuningaskunnaksi. Suomi sai saman kaavan mukaan mutta vähemmän tärkeänä voittomaana suuriruhtinaanmaan statuksen. Suomen erioikeuksien tunnustaminen ja erillisen hallinnon järjestäminen uuteen rajamaahan ei ollut vain valistuneen tsaarin jalo oikku vaan perinteistä, säännönmukaista, rationaalista politiikkaa.
Keisarin Puolalle ja Suomelle myöntämät erioikeudet menivät toisaalta pitemmälle kuin hallintotraditio välttämättä edellytti. Asiaan vaikuttivat varmaan myös läntisen hallintotehokkuuden suosiminen ja keisarin ykkössuosikin Mihail Speranskin radikaalit kokeiluhalut. Varsinaisesti uutta, saati sitten vallankumouksellista poikkeamista hallintotradiosta ei Puolan ja Suomen kohtelu merkinnyt.
Porvoon maapäivien, Suomen Haminan rauhassa saamien aluevoittojen ja Suomen erillishallinnon järjestämisen lisäksi oli Aleksanterin tärkein toimenpide Suomen kannalta Vanhan Suomen eli Ruotsin 1700- luvulla kahdessa erässä menettämän Viipurin läänin palauttaminen. Vanha Suomi liitettin takaisin Suomen hallintoyhteyteen pari vuotta sen jälkeen kun hallituskonselji oli perustettu.
Keisarikunta oli 1808- 09 lopullisesti varmistanut geopoliittis- strategiset etunsa luoteisrajallaan. Enää ei ruotsalaisten tykkien jyske häiritsisi Pietarin kauniiden naisten yöunta. Viipurin lääni oli venäläistapaan hallittuna vaipunut muuhun Suomeen verrattuna rappiotilaan. Oli siis järkevää ja keisarikunnan kannalta edullista käynnistää Vanha Suomi nousuun liittämällä se takaisin suuriruhtinaanmaahan.
Tämäkin ratkaisu korostaa Suomea koskevien järjestelyjen hallinnollista luonnetta. Mistä löytyy sellainen suurvalta, joka ehdoin tahdoin siirtäisi rajansa alle 30 kilometrin päähän pääkaupungistaan, jos tuon rajan takana olisi erillinen vieras ”valtio” ?
Myös Euroopan poliittinen tilanne ja Suomen rauhoittamisen tarve saattoivat perustella erillisoikeuksien antamista uudelle voittomaalle. Tähän on usein viitattu, eikä argumentti ole huono.
Venäläiset olivat kylläkin selkeästi lyöneet Ruotsin joukot Suomessa. Viaporin antautuminen kertoi kaunopuheisesti vastustajan moraalin luhistumisesta. Mutta ajat olivat epävakaat. Vakiintuneita sodan sääntöjä ja traditioita ei enää kunnioitettu. Ranskan vallankumoussodista lähtien olivat kruunupäiden kenraalit joutuneet tekemisiin uuden, epäreilun, vanhoja sääntöjä rikkovan sodankäyntitavan kanssa. Levée en masse, kansannousu maahantunkeutujaa vastaan, saattoi kummitella kenraalien painajaisunissa.
Espanjassa tapahtui kansannousuja, siellä käytiin säälimätöntä sissisotaa ranskalaisia maahantunkeutujia vastaan. Espanjasta oli tulossa ”Napoleonin joukkojen valkeaksi kalkittu hauta”. Ikäviä yllätyksiä oli kokenut myös Venäjän armeija Suomessa sodan aikana. Keisarin oli näin ollen mahdistaan huolimatta järkevää olla varovainen ja hyvitellä suomalaisia niin kauan kuin se ei mitään maksanut.
On hyvinkin mahdollista että sodanaikaiset rothit ja spoofit ja ollitiaiset – nuo venäläisjoukkojen selustassa operoivat sitkeät sissit, jotka kunnioittamatta sodan oikeaoppisia sääntöjä häikäilemättä turvautuivat suomalaiseen maastoon ja luonnonoloihin – edistivät enemmän Suomen erillishallinnon perustamista kuin jalon keisarin ylistystä laulavat Suomen runonikkarit.
Puhumattakaan Turun piispasta, pormestarista ja yliopiston rehtorista, jotka oman armeijan vetäydyttyä kaupungista ja peläten kaupungin rahvasta, Turun proletariaattia, odottivat venäläisjoukkojen saapumista kuin kuuta nousevaksi ja tarjosivat silkkityynyllä Suomen pääkaupungin avaimet kaupunginportista sisään ratsastavalle vihollisjoukkojen komentajalle.
Suomen asiain komitean jäsenet tosin jälkikäteen paheksuivat sodanaikaisia kansannousuja venäläisiä vastaan. Mutta mitä muuta heiltä keisarin suosiosta riippuvina virkamiehinä Pietarissa saattoi odottaa ? Ja kukapa heidän sisimmät ajatuksensa olisi lukenut. Tunnetun teorian mukaan pieni maa maksimoi ulkopoliittisen liikkumatilansa, jos sen kansa on leijonia ja johtajat kettuja.
x x x
Pari sukupolvea sitten hakivat suomalaiset historioitsijat mielellään satojen vuosien takaa Ruotsin vallan ajalta mitä tahansa merkkejä itäisen valtakunnanpuoliskon hallinnollisesta tai poliittisesta erilliskohtelusta - ikään kuin todisteita siitä että Tukholmassa tunnustettiin Suomen olevan eri maata. Tavoitteena oli rakentaa kahdeksan vuosisadan läpi kulkeva looginen jatkumo, joka sitten aikanaan rautaisella välttämättömyydellä johti Suomen itsenäisyyteen. Suomen ”valtion” perustaminen 1808- 1809 oli tietenkin tämän kehityslinjan huippukohtia.
Nuoren kompleksisen tasavallan itsetuntoa piti kohentaa. Suomelle piti rakentaa omaa imagoa ( nykysuomeksi ”brändiä” ). Historia astui palvelukseen.
Autonomian alun tapahtumia on kuitenkin vaikeaa ahtaa yksipuiseen loogiseen jatkumoon. Ajan puitteet olivat toiset kuin ne 1900- luvun Suomesta käsin haluttiin nähdä.
Säätyjen erioikeudet, jotka keisari-suuriruhtinas tunnusti ja vahvisti, eivät rakentuneet kansallisuusajattelulle. Ne olivat uudessa voittomaassa asuvien, vanhoja vakiintuneita oikeuksiaan ja privilegioitaan nauttivien keisarin alamaisten henkilökohtaista ja säätypohjaista reaaliomaisuutta.
Aleksanteri ilmoitti Porvoon maapäivillä korottaneensa Suomen ”kansakuntien joukkoon”. Ajan korukieltä kukkeimmillaan. Mutta mitä merkitsi la nation 1800-luvun alussa ?
Sanan tulkintaskaala oli laaja, ulottuen yliopistojen maantiedepohjaisista osakunnista, nationes, mihin tahansa ihmisryhmään, joka asui samassa maassa yhteisen hallinnon alla. Mutta yhteistä kieltä puhuvan, yhteisen kulttuurin omistavan, yhteistä historiaansa hellivän, tunnepohjaisen kansallistunteen sekä yhteisen lojaliteetin jakavan nation´in eli modernin kansakunnan käsite oli vasta nupullaan.
Tunnepohjainen kaiken kattava kansallisuusajattelu – yksi kieli, yksi maa, yksi kansakunta – oli vielä parin kolmen sukupolven päässä. Etnisten ja kielellisten enemmistöjen ynnä rahvaan suurten massojen kansallistunnetta ei vielä ollut herätetty.
Moista heräämistä eliitti varoi, se oli vaarallista ja pelottavaa.
Suomi oli olemassa maantieteellisenä käsitteenä mutta ei kognitiivisessa merkityksessä. Yhteisen Suomen kansan käsite syntyi vasta myöhemmin autonomian aikana suomalaisuus- ja ruotsalaisuusliikkeiden, rautateiden, kansakoulun ja taloudellis- yhteiskunnallisen uudenaikaistumisen mukana.
Mitä oli siis tuo Aleksanterin la nation ? Ei enempää eikä myöskään vähempää kuin tietyllä, muusta Venäjästä eroavalla maantieteellisellä alueella asuvat ihmiset, keisarin alamaiset, joita koulutettu, byrokraattinen, aristokraattinen eliitti keisari-suuriruhtinaan armosta hallinnoi ja holhosi.
x x x
Mihin suuntaan nyt ? Valinta ei ollut Suomen kansan – sellaistahan ei vielä ollutkaan - vaan Suomen eliitin.
Monia optioita ei ollut. Ne täsmensi poliittisen eliitin ulkopuolinen Suomen perin harvalukuisen intelligentsijan jäsen, kyvykäs kynämies Adolf Ivar Arwidsson: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.”
Suomen asioita hoitavan eliitin jäsenten ajattelu oli tässä kohden arwidssonilaista, vaikka mies ei toki heidän seurustelupiiriinsä kuulunut.
Keisari- suuriruhtinasta palvelevat suomalaiset, sellaiset kuin Gustaf Mauritz Armfelt, Johan Albert Ehrström, Johan Fredrik Aminoff, Robert Henrik Rehbinder, Carl Johan Walleen ja Lars Gabriel von Haartman, esimerkkejä mainitakseni, tiesivät edustavansa keisarin hovissa ja Suomen kenraalikuvernöörin edessä nimenomaan Suomea, suomalaisia ja Suomen etuja.
Suurin osa noista johtomiehistä tunsi ja tunnusti olevansa suomalaisia – ei vain entisiä ruotsalaisia tai keisarin kansainvälisiä suosikkeja ja virkamiehiä. Mutta mitä heille merkitsi suomalaisena oleminen ? Eliitin yksityiskirjeenvaihto antaa vastauksia.
On pääteltävissä, että Suomen eliitin, ensi sijassa Pietarissa toimivan Suomen asian komitean, piirissä kehitettiin jo autonomian alkuvuosina uusi byrokraattis- patrioottinen Suomi- idea – käsitys siitä, mitä Suomi on ja miten sen suhteita muuhun maailmaan tulisi hoitaa.
Suomen asiain komitean puheenjohtaja ja keisarin suosikki G.M. Armfelt vaati suomalaisilta patriotismia ja ”isänmaatunnetta” (fäderneslandskänsla ). Hän tähdensi, että suomalaisten oli nyt uudessa tilanteessa luotava ”kansallis- eli kansalaishenki”. Näiden käsitteiden välillä Armfelt ei nähnyt eroja.
Kansallishenki merkitsi hänelle tunnustautumista suomalaiseksi ja toimimista sen mukaisesti. Armfelt kirjoitti lähimmälle miehelleen Rehbinderille näin:”Meidän onnemme, meidän hyvinvointimme riippuu siitä, että meistä rehellisesti ja täydestä sydämestä (de bonne foi et de bon coeur) tulee suomalaisia, sillä meidän on nyt yhtä vähän sallittua poliittisessa mielessä hutiloida ruotsalaisilla aatteilla kuin olisi kunniallista ja mielipiteittemme mukaista olla venäläisiä. Keisari tahtoo, että olemme suomalaisia; täyttäkäämme Jumalan nimessä tehtävämme”.
Kuvaan kuuluu, että kun Armfelt elokuussa 1814 kuoli hovin kesänviettopaikassa Tsarskoje Selóssa Pietarista etelään, hänet haudattiin toivomuksensa mukaan isänmaan multiin. Tsarskoje Selósta oli Halikon Joensuun kartanoon hevosvaunuilla noin 10 päivän matka… Voi vain kuvitella, millaista vainajan viimeisen tahdon toteuttaminen elokuun helteissä oli.
Myös Rehbinder katsoi, että Suomi oli kielensä, luonteensa ja tapojensa takia erityinen ”kansakunta”, vaikka pieni ja fyysisesti heikko. Ylittihän Suomen asukasluku yhden miljoonan rajan vasta Vanhan Suomen tultua palautetuksi.
Muistelmissaan Rehbinder pohtii 1700- luvun itsenäisyyspyrkimyksiä, etenkin Georg Magnus Sprengtportenin tavoitetta Suomen irroittamiseksi Ruotsista. Lähtökohta oli Rehbinderin mielestä oikea, mutta rahvaan kehittymättömyys ja säätyläistön Venäjää kohtaan tuntema epäluulo tekivät mahdottomaksi Suomen kansan vapaaehtoisen alistumisen Venäjän valtaan.
Kansallisella riippumattomuudella ei tuolloin ollut kaikupohjaa, kirjoittaa Rehbinder, Siitä huolimatta Suomen kansalla omien kieltensä, perinteidensä, tapojensa ja ennakkoluulojensa takia sekä maantieteellisesti eristyneenä oli ”kansallisuuden vaistoa” (l´instinct de la Nationalité) jo ennen kuin Venäjä maan valloitti. Juuri tämän vaiston takia oli Ruotsi suhtautunut Suomeen joskaan ei vihamielisesti niin kuitenkin halveksivasti.
Mutta tuo kansallisuuden vaisto oli hento ja helposti kuihtuva kukkanen. Komitean jäsen C.J. Walleen valitti Suomen säätyläistön välinpitämättömyyttä maataan kohtaan. Säätyläistö, joka ei ollut tyytyväinen Ruotsin vallan alla, suhtautui välinpitämättömästi Venäjän valtaan.
”Samalla välinpitämättömyydellä me kai jonakin päivänä alistuisimme tataarien kaanin valtaan, jos hän tahtoisi ja voisi valloittaa meidät, sillä isänmaanrakkaus on meistä kadonnut…Me kadotamme yhä enemmän ja enemmän joustavuutta ja voimaa, jota meillä vielä on jäljellä, ja sen seurauksena meistä tulee kurja, köyhä, sorrettu ja halveksittu kansa, kunnes meidät poistetaan kansakuntien joukosta tai – asioiden ikuisen vaihtelun takia – myös meidän pelastuksemme hetki kerran, vuosisatojen kuluttua, lähestyy…”
Näin kirjoitti tuo keisari- suuriruhtinaan korkea virkamies Pietarissa. Hänkin vaati säätyläistöltä itsekkyyden nujertamista ja rakkautta Suomea kohtaan.
Suomen ero Ruotsista oli lopullinen. Siitä vallitsi eliitin keskuudessa suuri yksimielisyys. Välttämättömyydestä tehtiin hyve. Ruotsi oli laiminlyönyt Suomen tarpeita ja suhtautunut Suomeen kuin lapsipuoleensa. ”Ruotsi välitti meistä yhtä paljon kuin Kiinan asukkaista”, kärjisti muuan komitean jäsen. Suomelle on hyväksi, että se saa pysyä erossa Ruotsin ajankohtaisista sotkuista, totesi Rehbinder syksyllä 1809.
Tähän asti oli Ruotsi ollut ”isänmaa”, Suomi ”kotimaa”. Nyt kun Suomi oli yhdistetty Venäjään (incorporée à la Russe ), oli Venäjä Suomen ”emämaa” (la mère patrie ) ja suomalaiset Venäjän ”alamaisia”. Venäläiset taas olivat ”uusia maanmiehiämme”, ”venäläisiä maanmiehiämme”, ”kansalaistovereita” ( les compatriotes), tai ”uusia kansalaisiamme”. Silti nimenomaan Suomi oli Pietarin suomalaiselle eliitille ”isänmaa” (fädernesland, fosterland, la patrie ).
Venäjän kielen taitoa on Suomessa välttämättä lisättävä, korostivat komitean jäsenet. Armfelt kertoi silti keisarinkin ihmetelleen Suomen nuorison virtaamista Pietarin oppilaitoksiin, joissa heistä ei varmaankaan tulisi ”kunnollisia ja moraalisia suomalaisia, ei edes minkään maan kansalaisia”. Armfelt arveli, että suomalaispoikien Pietarissa omaksumat käsitykset ovat ”aivan vastakkaisia sille, mitä he suomalaisina virkamiehinä ovat velvolliset tekemään.” – Venäjän kieltä ja säädynmukaista käytöstä piti siis oppia, mutta samalla välttyä loisteliaan ylhäisöelämän turmiollisilta vaikutuksilta ( joihin, sivumennen sanoen, Armfelt jos kukaan oli erinomaisesti perehtynyt nuoruusvuosinaan Eurooppaa kierrellessään.)
Vallitsevassa eurooppalaisessa ajattelussa, lähinnä Montesquieu´n vakiinnuttamassa, tehtiin ero ”valtion” ja ”maakunnan” välillä. Suomen eliitti käytti Suomesta molempia nimityksiä, mutta maakunta (la province, provins ) oli ehdottomasti yleisempi.
Suomi oli keisarikunnan eräs ”provinssi”, mutta varustettu erioikeuksilla - ”privilegioitu maakunta”, kuten Suomen asiain komitean jäsenet mielellään sanoivat. Siitä seurasi, että Suomella oli ”poliittinen olemassaolo” (l´existance politique, politisk eksistens) tai samaa tarkoittaen ”hallinnollinen riippumattomuus” (l´independence civile). ”Poliittisesti olemassa olevana” on Suomen kansa korotettu kansakunnan arvoon, tulkitsi Rehbinder herransa ja suuriruhtinaansa sanoja Porvoon maapäivillä.
Suomen kansan valtava enemmistö, suomenkielinen kansa, ei näytellyt aktiivista roolia tässä Suomi- ideassa. Rahvas ei ollut Suomi- idean subjekti, vaan sen kohde, objekti.
Suomen kieli noteerattiin ja sen kehittämistä periaatteessa tuettiin – ilmeisesti käytännön syistä ja kansan olojen kohentamiseksi. Samalla tavallahan eliitti edisti perunanviljelystä, rokotusta, koskenperkausta, kanavien rakentamista ja myöhemmin höyrylaivaliikennettä ja rautateiden rakentamista.
Suomen kansa on luonnostaan hidasta, arveli Walleen, ”se ajattelee, päättää ja toimii hitaasti”. Suomalaiset ovat vanhoillisia, vanhoihin tapoihinsa piintyneitä. Jos kansan elämisen tapoja loukataan, se ”aluksi tulisi voitetuksi, ennen kuin se ehtisi nousta, mutta kun se kerran ryhtyy puolustautumaan, se taistelee kauan ja uhraa mieluummin kaiken paitsi ei oikeuksiaan". Niitä se ei unohtaisi koskaan, ei vihan eikä väkivallan edessä.
Rehbinder oli samaa mieltä:”Tämä kansa ei omin päin ja omasta aloitteestaan tee mitään, eikä onneksi ole tapahtunut mitään sellaista, joka olisi saanut sen raskaan massan liikkelle.” – Rehbinder oli siis huolestunut Ranskan vallankumouksen provosoimasta levée en masse- ilmiöstä. Tai ehkäpä tässä puhuu ovela kettu hyödyntäen kansan leijonamieltä - vihjaten että Suomen kansan oikeuksia ei pidä yrittää pois ottaa, tai muuten…
Byrokraattis- patrioottinen Suomi- idea ei syntynyt itsestään selvästi. Tarjosihan suurvalta- Venäjä, ”ensi luokan valtio” kuten suomalaiset sanoivat, myös Suomen eliitin kermalle paljon laajempia mahdollisuuksia kuin pieni isänmaa.
Venäjä oli tuolloin Euroopan mahtitekijä. Saksalainen Heinrich Heine runoili v. 1800 Euroopasta ja oman kansansa paikasta siinä: ”Französen und Russen haben das Land – das Meer gehört den Briten – wir aber haben im Weltraum der Träume – die Herrschaft unbestritten” siis: Ranska ja Venäjä omistavat maan, meri kuuluu briteille, mutta meillä ( saksalaisilla ) on kiistämätön herruus unelmien maailmankaikkeudessa.
Jokainen eliitin jäsen eli keisari-suuriruhtinaan armollisen suosion tai ainakin hyväksynnän varassa. Baltian aateli tarjosi suomalaisillekin esimerkkejä loistavista virkaurista keisarin palveluksessa oman vähäisen maankolkan ulkopuolella.
Suomalainen patriotismi näyttää silti saaneen useimmissa eliitin jäsenissä voiton. Toki he Suomen asioita edustaessaan ajoivat myös omia säätyetujaan ja henkilökohtaista menestymistä. Suomi- idean mukaan siinä ei ollut ristiriitaa: sehän oli eliitin tehtävä ja oikeus.
Armfelt kuvaili itseään yhtä aikaa suomalaiseksi ja kosmopoliitiksi. Opportunisti hän ei ollut. Hän torjui komiteansa jäsenyydestä paitsi G. M. Sprengtportenin – Anjalan miehen ja kustaviaani Armfeltin silmissä maanpetturin – myös Viaporin venäläisille luovuttaneen amiraali C. O. Cronstedtin. Armfeltin mielestä Cronstedt oli ”Suomen häpeäpilkku”.
R. H. Rehbinder, Suomen asiain komitean ykkösmies, pani hallitsijan vaihtuessa v. 1825 loistavan virkauransa vaakalaudalle. Kun uusi keisari Nikolai I epäröi Suomen erillisaseman ja säätyjen oikeuksien vahvistamista siinä muodossa ja laajuudessa kuin hänen edeltäjänsä oli tehnyt, Rehbinderin kerrotaan heittäytyneen polvilleen keisarin eteen ja sanoneen: ”Sire, tout ou rien! - Kaikki tai ei mitään ! - Olipa juttu totta tai urbaanilegenda, se kuvastaa hyvin linjaa, jolla komitea oli 13 vuoden ajan puolustanut isänmaansa etuja Pietarin venäläistä virkakoneistoa ja Suomen kenraalikuvernööriä vastaan.
x x x
Armfelt ymmärsi hyvin, että hänen onnistumisensa Suomen etujen puolustajana riippui paitsi keisarin suosiosta myös Venäjän virkamiehistön asenteista Suomea kohtaan.
Riskejä oli. Kun keisari, luultavasti Armfeltin taitavasti johdattamana, määräsi joulukuussa 1811 Vanhan Suomen liitettäväksi takaisin Suomen hallintoyhteyteen, Pietarin hovipiireissä puhuttiin kitkerästi, että ”venäläiset ovat luulleet valloittaneensa Suomen, mutta nyt näyttää siltä, että Suomi onkin valloittanut osan Venäjää”.
Tavoiteltavin venäläisvirkamiehistön asenne Suomea ja suomalaisia kohtaan olikin eräänlainen ”hyväntahtoinen välinpitämättömyys”, benign neglect , jollaista arvostettu New Yorkin senaattori Patrick Moynihan 1960- luvulla suositteli Amerikan rotuongelman ratkaisuksi.
Siihen olikin edellytyksiä. Venäläinen byrokratia ei 1800- luvun alussa nähnyt edes pääkaupungin porteille asti ulottuvaa Suomea kansallisena vaarana. Valtavan maan monimuotoisuuteen oli Pietarissa totuttu. Suomi oli hyvin hallittu, paremmin kuin muu Venäjä, mikä oli myönteistä. Suomalaiset osoittautuivat kriisaikoina keisarin uskollisiksi alamaisiksi eivätkä, toisin kuin puolalaiset, aiheuttaneet poliittisia ongelmia.
Aleksandr Pushkin maalaa runossaan ”Pronssiratsastaja” kuvan suomalaisesta ”luonnon surullisena poikapuolena”, joka karsaasti katsoen väistyy kauemmas soilleen, kun tsaari Pietari pystyttää hänen maalleen uljaan pääkaupunkinsa. Pushkinin kuvitelma näyttää vastaavan hyvin pietarilaisten suhtautumista suomalaisiin. Suomalaiset olivat yksinkertaisia maalaisia, eivät toki samalla tasolla Nevan metropolin asukkaiden kanssa, mutta harmittomia ja joskus jopa tunnustuksen arvoisia.
Hyväntahtoista välinpitämättömyyttä Suomea kohtaan riitti pitkälle 1800- luvulle. Venäjän koululaiset lukivat sukupolvesta toiseen Pushkinin Pronssiratsastajaa. Venäläiset matkailijat ihastelivat romantiikan sääntöjen mukaan Suomen luontoa. Matkustaminen Imatralle ja heittäytyminen onnettoman rakkauden takia kosken kuohuihin oli pitkään pietarilaisten tyylikkäimpiä itsemurhatapoja.
Suomessa matkustavat venäläiset ihailivat maan siisteyttä ja järjestystä sekä suomalaisten rehellisyyttä ja ahkeruutta, vastakohtana Venäjällä tavalliselle varastelulle ja rötöstelylle. Karjalan Kannaksen suomalaiset kävivät vilkkaasti kauppaa Pietarin kanssa. Suomen- ja ruotsinkieliset suomalaissiirtolaiset tekivät Pietarista maailman toiseksi suurimman suomalaiskaupungin.
x x x
Mikä siis on vastaus kysymykseen ”Wie es eigentlich gewesen ist ?”
Suomen erillishallinnon järjestelyt 1809 lähtien antoivat lihan ja veren Suomen ”poliittiselle olemassaololle”. Mutta uuden Suomi- idean synty oli historiallisesti aivan yhtä tärkeää. Henki on tärkeämpi kuin aine.
Tempora mutantur, et nos mutamus in illis. Käsitykset Suomen olemuksesta ovat kahden vuosisadan mittaan moneen kertaan radikaalisesti muuttuneet. Sattumat ovat korjanneet satoa, vieneet kehitystä ennen arvaamattomille teille. Mikään ennakolta viitoitettu polku ei johda vuoden 1809 Suomesta nykyiseen Suomeen.
Tietyt Suomen johtoeliitin piirissä syntyneet ideat loivat kuitenkin autonomian aamunkoitossa poliittisen perinteen, joka kesti vahvana Suomen itsenäisyyden päättymiseen asti.
Perinteen ensimmäinen osa: Että on olemassa Suomi, joka on enemmän kuin pelkkä maantieteellisten osiensa summa.
Toinen: Että Suomen asukkailla, suomalaisilla, on oma erikoislaatunsa – historiallinen, sosiaalinen, henkinen – joka erottaa suomalaiset maantieteellisista naapureista ja muista Euroopan kansoista. Kutsuttakoon tuon erikoislaadun tunnustamista Suomi- identiteetiksi.
Kolmas: Että Suomen johtajien eli toimeenpanevan eliitin moraalinen velvollisuus on tuntea itsensä suomalaisiksi ja että Suomi- identiteetti menee ylitse kaikkien muiden identiteettien tai lojaliteettien.
Neljäs: Että Suomea johtavan eliitin on aina ja kaikissa oloissa ajettava Suomen etuja ja tarpeen vaatiessa puolustettava niitä.
Viides: Että Suomi ei pääse pakoon maantiedettään; että poliittinen yhteys Ruotsiin on lopullisesti siirtynyt historiaan; että Suomen on, Suomena säilyäkseen, tultava toimeen Venäjän kanssa.
Kuudes: Että modus vivendi Venäjän naapurina mutta erillään Venäjästä on mahdollinen; että Suomi pystyy elämään omaa elämäänsä omat yhteiskunnallis- taloudellis- legaaliset instituutionsa säilyttäen niin kauan kuin se tyydyttää Venäjän legitiimit turvallisuustarpeet.
Näistä lähtökohdista syntyi Suomen suuri kansallinen linja.
Tämä linja palveli - ei predestinoidun säännön pakottamana, vaan kulloistenkin optioiden ja valintojen tuloksena - Suomen ulkosuhteiden ja kansainvälispoliittisen roolin selkärankana 180 vuoden ajan.
Kutsuttakoon sitä sen tärkeimpien edustajien mukaan Armfeltin – Rehbinderin – Snellmanin – Yrjö-Koskisen – Paasikiven – Kekkosen linjaksi.
Suuren kansallisen linjan kestävimmäksi elementiksi osoittautui suomalainen identiteetti. – tietoisuus siitä, mitä on olla suomalainen. Se sai voimansa ja syvyytensä 1800- luvun suomalaiskansallisesta ja ruotsalaiskansallisesta liikkeestä. Suomalainen identiteetti kyllästi kaikki 1800- ja 1900- lukujen vaihteen suuret aatteelliset liikkeet Suomessa.
Suomalainen identiteetti koeteltiin monessa tulessa. Se kesti yli venäläistämisvuosien ja kansalaissodan; myös vuoden 1918 punainen hallitus tavoitteli Suomelle itsenäisyyttä. Lujan kansallisen identiteetin varassa kestettiin sodat ja sotien jälkeen vaaran vuodet sekä hoidettiin sotakorvaukset ja jälleenrakentaminen. Tietoisuus yhteisestä kansankodista ja suomalaisten keskinäinen lojaliteetti nostivat 1950- luvulta 1980- luvulle Suomen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kypsyyteen.
Suuri kansallinen linja Suomen politiikan johtavana ideana päättyi kun Suomen itsenäisyys päättyi, siis noin viisitoista vuotta sitten.
Nykyeliitti, joka valheilla ja kieroilulla liitti Suomen Euroopan unioniin, edellyttää suomalaisten omaksuvan ”eurooppalaisen identiteetin” – hourekuvan, jota ei ole olemassakaan.
Eurooppalaista identiteettiä kai edistää passinkansien vaihtaminen viininpunaiseksi ja muutenkin Brysselin ukaasien mukaisiksi. Ynnä Vantaan lentokentällä lainvastainen kilpi ”Euroopan unionin kansalaiset”. Sellaisia ei maan päällä astele yhtään kappaletta. Näin ollen kieltäydyn tulemasta tuon kilven alitse kotimaahani.
Eu:n nuoleskeleminen passinkansina ja kilpinä on pelkkä sairauden oire. Historiallisen rikoksen on Eu- eliittimme tehnyt luovuttamalla ulkopuoliselle mahdille Suomen oman lainsäädäntövallan, Suomen oikeuslaitoksen riippumattomuuden, oman ulkomaankauppapolitiikan ja tullialueen, oman maatalouspolitiikan ja sen mukana elintarviketurvallisuuden, oman energiapolitiikan, oman finanssi-, raha- ja valuuttapolitiikan ja vihdoin oman rahan.
Kaikki nämä instituutit Suomella oli jo Venäjän vallan ja autonomian aikana. Ne ovat jokaisen maan itsenäisyyden tärkeimmät attribuutit. Eu- Suomella on vähemmän itsenäisyyttä kuin Suomella oli suuriruhtinaanmaana.
Suomen itsenäisestä ulkopolitiikasta, puolueettomuuspolitiikasta, on nimenomaisesti luovuttu. Niin myös Suomen omasta Venäjän- politiikasta. Varmaan Suomen eliitti luulee Euroopan unionin muuttaneen Euroopan maantieteen.
Menossa on luopuminen omasta turvallisuuspolitiikasta ja kai seuraavaksi riippumattomasta maanpuolustuksesta. Mitäpä puolustamista Euroopan unionin pohjoisbalttilaisessa provinssissa on ?
Kuinka moni Suomen nykyjohtajista vielä muistaa amiraali Augustin Ehrensvärdin, suomettuneen ruotsalaisen ja oman aikansa kosmopoliittisen eurooppalaisen, epigrammin Viaporin Kuninkaanportin päällä : ”Eftervard stå här på egen botn och lita icke på främmände hielp.”
Tulevaisuuden aatehistorioitsijat tutkikoot ja ällistelkööt suuresta kansallisesta linjasta ja Suomen itsenäisyydestä luopumisen syitä.
Minun mielestäni perussyy on se epäpyhä kolmiyhteys, jonka varassa Suomen nykyinen eliitti on elänyt ja elää.
Näin käy, kun ahneus, pelkuruus ja typeryys löytävät toisensa.
Suomen Turussa 25.9.2009 Keijo Korhonen
Keijo Korhonen
VENÄJÄN LAKIAJATTELU KOHTAA SUOMEN ELIITIN SUOMI- IDEAN
Tunnustan, että ajatteluni lähtökohdat ovat yksipuolisia kuten kaikki aksiomat.
Minua kiinnostaa aatehistoria - ideoiden synty ja niiden vaikutus ihmisten toimintaan. Suhtaudun aatehistoriaan historiallisen realismin mukaisesti. Olen lähinnä perinteisen 1800-luvun saksalaisen historismin linjalla.
Historismin mukaisesti olen utelias siitä ”wie es eigentlich gewesen ist ” – miten asia oikeastaan on ollut. En ota normatiivisia tai moraalisia kantoja. En yritä vängätä vieraiden aikojen tai vieraiden kulttuurien ajattelutapoja toisena historiallisena aikana eläneiden ihmisten ajatteluun. Hansikasta ei pidä tunkea jalkaan.
En usko universaaleihin tai historiattomiin ”ideoihin”, jotka kumpuavat jostakin ihmisen ulko- ja yläpuolelta. Kaikki ideat ovat ihmisen tekoa, ihmisen ajattelua. Kaikki ideat ovat sidottuja toisaalta kulttuuriinsa, toisaalta aikaan.
Olen kiinnostunut siitä, mitä ihmiset omana aikanaan uskoivat ja ajattelivat, ”wie sie dachten dass es eigentlich war”, miksi he uskoivat näin ja mitä siitä seurasi.
Ratkaisevaa on, miten historian vaikuttajat – he joiden toiminta muuttaa toisten ihmisten ja yhteiskuntien oloja – hahmottivat todellisuuden. Pyrin sijoittamaan heidän ajattelunsa ja heidän ideansa heidän oman aikansa aatehistoriallisiin puitteisiin.
Ruotsin entisen itäisen valtakunnanpuoliskon Suomen oloissa tapahtui kaksi vuosisataa sitten niin järisyttäviä muutoksia, että niiden tulkinnasta tehtiin kolmisen sukupolvea myöhemmin aatepoliittisen ja poliittisen henkien taistelun aseita.
Venäläistämisvuodet - Venäjän kannalta Suomen valtakunnallistaminen - 1890- luvulta vuoteen 1917, Suomen verinen itsenäistymisprosessi, maailmansotien välinen ajanjakso jolloin nuori Suomen tasavalta ja nuori bolshevikkivalta Venäjällä olivat naapureita vastoin tahtoaan, sodat ja niiden jälkeen ”vaaran vuodet” sekä Suomen uusi nousu ja sen aseman vakiintuminen puoluettomuuspolitiikan merkeissä – kaikkina noina aikoina on vuosien 1808- 09 murrosta tulkittu ajan poliittisten tarpeiden mukaan.
Toisaalta Suomen Venäjän- suhteiden ongelma on 19. ja 20. vuosisadan taitteesta lähtien vaikeuttanut autonomian alun tapahtumien sijoittamista historiallisiin puitteisiinsa. Historia tuntui olevan niin lähellä että hirvitti.
Autonomian synnyn aatepoliittinen merkitys korostui heti sotien jälkeen. Suomi oli selvinnyt sodistaan itsenäisenä nipin ja napin, kuin ihmeen kautta. Tämä oli niin uskomatonta, että takana täytyi olla joku syvempi idea, joku johdonmukainen kehityskulku.
Vallitsevan tulkinnan mukaan vuosien 1939- 44 sodat olivat vain itsenäistymistaistelun ja vuosisadan vaihteen oikeustaistelun jatkoa ( tähän mm. Mannerheimin päiväkäskyjen laatijat sodan aikana useasti viittasivat ). Oikeustaistelun pohjana taas oli Suomen irtautuminen Ruotsista ja kansainvälisoikeudellinen valtioasema, jonka Suomi saavutti Porvoon valtiopäivillä ( autenttista nimitystä ”maapäivät” kartettiin ).
Tämä tulkinta historiasta oli niin tärkeä, että siitä tuli kuten kuten amerikkalaiset sanovat ”poliittisesti korrekti”. Me suomalaiset olemme taistelleet 1800- luvulta lähtien Suomen valtiona olemassaolostamme Venäjää vastaan. Me olemme olleet joka kohdassa oikeassa, aina oikealla asialla. – Tulkinnasta tehtiin pyhä ja koskematon.
Oikeus- ja itsenäisyystaistelun käsitys Suomen valtion perustamisesta oli siten kiistattomasti oikea. Vastaavasti sitä kritikoiva aatehistoriallinen analyysi oli kiistattomasti virheellinen. Toisin ajatteleminen oli paitsi väärää myös väärämielistä, suorastaan epämoraalista. Sehän osoitti asianomaisen epäisänmaalliseksi, jopa venäläismieliseksi.
Suomi oli silloin ja on edelleen yhden totuuden maa. Tässä maassa on väärät tulkinnat ja väärät mielipiteet yleisen edun takia tukahdutettava.
Pieni alanootti: Kun väitöskirjani Suomen asiain komiteasta tarkastettiin Turun yliopistossa syyskuussa 46 vuotta sitten, tuomitsi opponentti minutkin väärinajattelevien epäisänmaallisten näennäistutkijoiden kurikomppaniaan. Vaan mitäpä tuosta enää – kuka vanhoja muistelee, häntä tikulla silmään.
Syyllistyin siihen, että ehkä ensimmäisenä yritin kutistaa 200 vuoden takaiset tapahtumat elämää suuremmasta koosta 1800-luvun alun aatepoliittisiin puitteisiin. Sittemmin ovat monet aikakauden tutkijat, heistä mainittakoon varsinkin professori Osmo Jussila, taivaltaneet kriittis- realistisia polkuja. Kehitys kehittyy, tapasi entinen kansanedustaja sanoa.
x x x
Venäjän itsevaltiaan hallitsijan keisari Aleksanteri I:n uutta voittomaata koskevat ratkaisut - tärkeimpinä vakuutuskirje suomalaisille ja säätyjen uskollisuudenvala Porvoon maapäivillä, Haminan rauhansopimus, joka määritti Suomelle edullisen uuden länsirajan, hallituskonselji , josta tuli keisarillinen Suomen senaatti, sekä Suomen asiain komitea – tuntuvat ensi näkemältä huonosti sopivan Venäjän hallintotapaan ja hallintoperinteeseen.
Hallitsijan valta Venäjällä oli, kuten tiedetään, rajatonta ja rajoittamatonta autokratiaa – aasialaista despotismia, kuten sitä myöhemmin luonnehdittiin. Sotavoimien, virkakoneiston ja kreikkalaiskatolisen kirkon pyhä kolmiyhteys tuki valtiohierarkiaa.
Ainoa vapaa mies Venäjällä oli tsaari. Hän oli vallankäytöstään vastuussa vain Jumalalle. Kaikki hänen alamaisensa – korkeimmista virkamiehistä ja hallitsijan lähimmistä avustajista aina kurjimpaan maaorja-sieluun saakka - olivat itse asiassa tsaarin orjia hierarkian eri portailla.
Tsaarin osoittama henkilökohtainen suosio ja hänen kulloisetkin mieltymyksensä ohjasivat valtion toimia. Alamaisilla, olivatpa he ylhäisiä tai alhaisia, ei ollut luovuttamattomia kansalais- tai ihmisoikeuksia. Tsaarin alamaisten oli otettava, mitä tsaari-isänen suvaitsi antaa, olipa se hyvää tai pahaa.
Alamaiset eivät voineet puolustautua hallitusta vastaan eivätkä taata omia järkkymättömiä oikeuksiaan, kuten anglosaksisessa maailmassa ja vähitellen myös manner-Euroopassa kehittyvä demokratia edellytti. Venäläiset saivat kaiken hyvän hallituksen armosta – viime kädessä tsaarilta - ja kantoivat sen kuorman, jonka tsaari vallantäyteydessään kullekin alamaiselleen suvaitsi määrätä.
Valtio- ja yhteiskuntaidea ei sallinut hallitsijan oikeuksien rajoittamista. Venäjän kieli ei edes tuntenut sanaa ”perustuslaki”, sen asemesta käytettiin laveaa käsitettä ”korennyje zakony”, juurilait eli tärkeimmät lait. – ”Konstitutsija” oli vieras lainasana. Kerrotaan, että kun kapinaan nousseet upseerit, dekabristit, joulukuussa 1825 saivat kaartinrykmentin Pietarissa huutamaan uraata ”konstitutsijalle”, sotilaat luulivat hurraavansa vallanperijän puolisolle.
Kaikki lait, mukaan lukien korennyje zakony, olivat luonnollisesti koska tahansa hallitsijan muutettavissa. Hallitsijanvakuutus kuten kaikki muutkin alamaisille suodut edut ja privilegiot olivat hallitsijan harkinnan varassa. Yksinvaltias saattoi tietenkin muuttaa mielipidettään ja tehdä uusia ratkaisuja. Tsaarin antamat lupaukset ja vakuutukset eivät sitoneet hänen seuraajaansa.
Oliko siis todellakin niin, että suodessaan uuden voittomaansa Suomen asukkaille erillishallinnon ja joukon muusta Venäjästä poikkeavia oikeuksia tsaari Aleksanteri, kaikkien venäläisten rajoittamaton yksinvaltias, toimi jalon sydämensä johdattamana, hetken mielijohteesta, valistuneiden neuvonantajiensa jutkauttamana – tai ehkä tilapäisessä mielenhäiriössä ?
Eipä tietenkään.
Venäjän itsevaltius ei periaatteessa poikennut manner-Euroopan ancien régimen hallintotavoista. Pietari Ensimmäinen, suureksi mainittu, oli aloittanut maansa hallinnon eurooppalaistamisen. Se merkitsi ensisijaisesti saksalaistamista. Olivathan Venäjän tsaarit Pietari I:n jälkeen järkiään saksalaisia – kuten muuten olivat olleet myös Ruotsin kuninkaat 1600- luvun puolivälistä lähtien.
Suomen valtauksen aikoina olivat hallitsijat jo sadan vuoden ajan vaihtelevalla menestyksellä yrittäneet istuttaa Venäjän maaperään Saksan ruhtinaskuntien hallintotapoja, sotalaitosta ja muuta julkista kulttuuria. Saksalainen malli puolestaan juontui Ranskasta, Louis XIV:n Pariisi- keskeisestä absolutismista.
Venäläis- kansallinen ajattelu ei hallinnut Venäjän hallintotraditiota. Keisarikunta oli aidosti monikulttuurivaltio. Tsaarin palveluksessa oli joukoittain saksalaisia, baltteja, ranskalaisia, hollantilaisia ja monia muita kansallisuuksia, myös ruotsalaisia. Aleksanteri I:n lähipiiriin kuului noin 15 eri maan kansalaisia, kaikki tietenkin korkeasti sivistyneitä ja hyvin koulutettuja, enimmäkseen aatelisia.
Pääkaupungin Pietarin hovikieli ei ollut venäjä, vaan ranska. Ranska oli Venäjällä eliitin oma kieli. Ihminen ei ollut sivistynyt ilman sujuvaa ranskan taitoa. Niinpä esimerkiksi Suomen asiain komitean jäsenet käyttivät ranskaa paljolti myös yksityisessä kirjeenvaihdossa, jopa oman perheen jäsenten kesken.
Ranskalaisesta kulttuurista haki keisarikunnan eliitti elämisen mallit. Ranskan kieli ja ranskalainen kulttuuri integroivat Euroopan maiden eliitit yhdeksi ja samaksi yläluokaksi. Siirtymistä yhden hallitsijan palveluksesta toisen palvelukseen pidettiin moraalisesti hyväksyttävänä ja ihan luonnollisena.
Pietarin hovi oli Aleksanteri I:n aikana kosmopoliittinen ja eurooppalainen jos mitään. Se eli ja toimi homogeenisena elementtinä heterogeenisessa maassa. Samalla se tietenkin asui kullatussa häkissä; oli eristäytynyt keisarikunnan rahvaasta, maan moninaisista etnisistä ja kulttuuriyhteisöistä, ja suojattu niitä vastaan.
Venäläiseen hallintotraditioon kuuluivat samat fyysiset ja tekniset rajoitukset, jotka rajoittivat Ranskan Aurinkokuninkaan todellista valtaa 1600- luvulla. Venäjällä ne vain olivat paljon korkeammassa potenssissa. ”Taivas on korkealla ja tsaari kaukana”, sanoivat venäläiset. Tsaarin ja hänen virkamiestensä tahto oli yksi asia, sen toteuttaminen valtavan laajassa maassa toinen. Bumaga bumaga i praktika praktika, paperi on paperi ja käytäntö on käytäntö, tiesivät venäläiset silloin kuten nytkin.
Venäjän keskushallinto siis tavoitteli yleisiä eurooppalaisia linjoja , mutta oli paljon tehottomampaa – siten oikeastaan ”liberaalimpaa” kuin hallinto yleensä manner-Euroopassa ennen Ranskan vallankumousta.
Mutta venäläiseen hallintotraditioon oli myös vakiintunut uusien voittomaiden erikoislaadun hyväksyminen, niiden omien instituutioiden sietäminen ja jopa voimistaminen. Tässä Venäjä poikkesi ranskalais- saksalaisista esikuvistaan.
Venäjä oli suurvalta, jolta puuttuivat luonnolliset rajat. Sen absoluuttinen turvallisuus merkitsi tämänkin takia heikommille naapureille absoluuttista turvattomuutta. Keisarikunta oli jo yli vuosisadan ajan jatkuvasti laajentunut itään, kaakkoon, etelään, länteen ja luoteeseen. Uusista voittomaista koitui sulatusvaikeuksia.
Voittomaat liitettiin Venäjään osittain asuttamalla ne venäläisillä – kuten Ukraina, jonka nimi merkitsee vain ”reunalla olevaa maata” , toisin sanoen Turkin maille Mustan meren pohjoispuolisille aroille laajenevaa venäläisasutusta – tai kuten Siperian kasakkatukikohdat. Enimmät voittomaat silti valloitettiin asein, ostettiin pyhällä venäläisellä verellä. Komealta kalskahtavia nimiä kantavat sotilashallintokeskukset – kuten Vladivostók ( hallitse itää) ja Vladikavkáz (hallitse Kaukasusta) - pitivät yllä tsaarin valtaa.
Tsaari kuitenkin puuttui vain vähän uusien alamaistensa elämään ja oloihin. Voittomaat saivat yleensä pitää paikallishallintonsa, tapansa, lakinsa ja uskontonsa sekä asukkaidensa mahdolliset perinteiset oikeudet niin kauan kuin ne napisematta maksoivat ulostekonsa ja alistuivat Venäjän valtaan. Rajamaan turvallisuudesta huolehtivat asukkaat saattoivat kriittisillä ja strategisesti tärkeillä alueilla saada myös uusia erioikeuksia. Näin kasakkayhteisöt Ukrainassa ja Siperiassa.
Tässäkään mielessä Suomen erioikeuksien tunnustaminen ei ollut poikkeus säännöstä, kaikkea muuta. Keisarikunnan valloituksista lännessä oli tärkein Puola. Sotilasvoimaan perustuva ”vladizápad”, hallitse-länttä- politiikka ei väekkäässä ja Venäjää ”eurooppalaisemmassa”, ylpeät sotilasperinteet omaavassa Puolassa olisi ollut viisasta. Niinpä Venäjän haltuun joutuneet Puolan osat muodostettiin kuningaskunnaksi. Suomi sai saman kaavan mukaan mutta vähemmän tärkeänä voittomaana suuriruhtinaanmaan statuksen. Suomen erioikeuksien tunnustaminen ja erillisen hallinnon järjestäminen uuteen rajamaahan ei ollut vain valistuneen tsaarin jalo oikku vaan perinteistä, säännönmukaista, rationaalista politiikkaa.
Keisarin Puolalle ja Suomelle myöntämät erioikeudet menivät toisaalta pitemmälle kuin hallintotraditio välttämättä edellytti. Asiaan vaikuttivat varmaan myös läntisen hallintotehokkuuden suosiminen ja keisarin ykkössuosikin Mihail Speranskin radikaalit kokeiluhalut. Varsinaisesti uutta, saati sitten vallankumouksellista poikkeamista hallintotradiosta ei Puolan ja Suomen kohtelu merkinnyt.
Porvoon maapäivien, Suomen Haminan rauhassa saamien aluevoittojen ja Suomen erillishallinnon järjestämisen lisäksi oli Aleksanterin tärkein toimenpide Suomen kannalta Vanhan Suomen eli Ruotsin 1700- luvulla kahdessa erässä menettämän Viipurin läänin palauttaminen. Vanha Suomi liitettin takaisin Suomen hallintoyhteyteen pari vuotta sen jälkeen kun hallituskonselji oli perustettu.
Keisarikunta oli 1808- 09 lopullisesti varmistanut geopoliittis- strategiset etunsa luoteisrajallaan. Enää ei ruotsalaisten tykkien jyske häiritsisi Pietarin kauniiden naisten yöunta. Viipurin lääni oli venäläistapaan hallittuna vaipunut muuhun Suomeen verrattuna rappiotilaan. Oli siis järkevää ja keisarikunnan kannalta edullista käynnistää Vanha Suomi nousuun liittämällä se takaisin suuriruhtinaanmaahan.
Tämäkin ratkaisu korostaa Suomea koskevien järjestelyjen hallinnollista luonnetta. Mistä löytyy sellainen suurvalta, joka ehdoin tahdoin siirtäisi rajansa alle 30 kilometrin päähän pääkaupungistaan, jos tuon rajan takana olisi erillinen vieras ”valtio” ?
Myös Euroopan poliittinen tilanne ja Suomen rauhoittamisen tarve saattoivat perustella erillisoikeuksien antamista uudelle voittomaalle. Tähän on usein viitattu, eikä argumentti ole huono.
Venäläiset olivat kylläkin selkeästi lyöneet Ruotsin joukot Suomessa. Viaporin antautuminen kertoi kaunopuheisesti vastustajan moraalin luhistumisesta. Mutta ajat olivat epävakaat. Vakiintuneita sodan sääntöjä ja traditioita ei enää kunnioitettu. Ranskan vallankumoussodista lähtien olivat kruunupäiden kenraalit joutuneet tekemisiin uuden, epäreilun, vanhoja sääntöjä rikkovan sodankäyntitavan kanssa. Levée en masse, kansannousu maahantunkeutujaa vastaan, saattoi kummitella kenraalien painajaisunissa.
Espanjassa tapahtui kansannousuja, siellä käytiin säälimätöntä sissisotaa ranskalaisia maahantunkeutujia vastaan. Espanjasta oli tulossa ”Napoleonin joukkojen valkeaksi kalkittu hauta”. Ikäviä yllätyksiä oli kokenut myös Venäjän armeija Suomessa sodan aikana. Keisarin oli näin ollen mahdistaan huolimatta järkevää olla varovainen ja hyvitellä suomalaisia niin kauan kuin se ei mitään maksanut.
On hyvinkin mahdollista että sodanaikaiset rothit ja spoofit ja ollitiaiset – nuo venäläisjoukkojen selustassa operoivat sitkeät sissit, jotka kunnioittamatta sodan oikeaoppisia sääntöjä häikäilemättä turvautuivat suomalaiseen maastoon ja luonnonoloihin – edistivät enemmän Suomen erillishallinnon perustamista kuin jalon keisarin ylistystä laulavat Suomen runonikkarit.
Puhumattakaan Turun piispasta, pormestarista ja yliopiston rehtorista, jotka oman armeijan vetäydyttyä kaupungista ja peläten kaupungin rahvasta, Turun proletariaattia, odottivat venäläisjoukkojen saapumista kuin kuuta nousevaksi ja tarjosivat silkkityynyllä Suomen pääkaupungin avaimet kaupunginportista sisään ratsastavalle vihollisjoukkojen komentajalle.
Suomen asiain komitean jäsenet tosin jälkikäteen paheksuivat sodanaikaisia kansannousuja venäläisiä vastaan. Mutta mitä muuta heiltä keisarin suosiosta riippuvina virkamiehinä Pietarissa saattoi odottaa ? Ja kukapa heidän sisimmät ajatuksensa olisi lukenut. Tunnetun teorian mukaan pieni maa maksimoi ulkopoliittisen liikkumatilansa, jos sen kansa on leijonia ja johtajat kettuja.
x x x
Pari sukupolvea sitten hakivat suomalaiset historioitsijat mielellään satojen vuosien takaa Ruotsin vallan ajalta mitä tahansa merkkejä itäisen valtakunnanpuoliskon hallinnollisesta tai poliittisesta erilliskohtelusta - ikään kuin todisteita siitä että Tukholmassa tunnustettiin Suomen olevan eri maata. Tavoitteena oli rakentaa kahdeksan vuosisadan läpi kulkeva looginen jatkumo, joka sitten aikanaan rautaisella välttämättömyydellä johti Suomen itsenäisyyteen. Suomen ”valtion” perustaminen 1808- 1809 oli tietenkin tämän kehityslinjan huippukohtia.
Nuoren kompleksisen tasavallan itsetuntoa piti kohentaa. Suomelle piti rakentaa omaa imagoa ( nykysuomeksi ”brändiä” ). Historia astui palvelukseen.
Autonomian alun tapahtumia on kuitenkin vaikeaa ahtaa yksipuiseen loogiseen jatkumoon. Ajan puitteet olivat toiset kuin ne 1900- luvun Suomesta käsin haluttiin nähdä.
Säätyjen erioikeudet, jotka keisari-suuriruhtinas tunnusti ja vahvisti, eivät rakentuneet kansallisuusajattelulle. Ne olivat uudessa voittomaassa asuvien, vanhoja vakiintuneita oikeuksiaan ja privilegioitaan nauttivien keisarin alamaisten henkilökohtaista ja säätypohjaista reaaliomaisuutta.
Aleksanteri ilmoitti Porvoon maapäivillä korottaneensa Suomen ”kansakuntien joukkoon”. Ajan korukieltä kukkeimmillaan. Mutta mitä merkitsi la nation 1800-luvun alussa ?
Sanan tulkintaskaala oli laaja, ulottuen yliopistojen maantiedepohjaisista osakunnista, nationes, mihin tahansa ihmisryhmään, joka asui samassa maassa yhteisen hallinnon alla. Mutta yhteistä kieltä puhuvan, yhteisen kulttuurin omistavan, yhteistä historiaansa hellivän, tunnepohjaisen kansallistunteen sekä yhteisen lojaliteetin jakavan nation´in eli modernin kansakunnan käsite oli vasta nupullaan.
Tunnepohjainen kaiken kattava kansallisuusajattelu – yksi kieli, yksi maa, yksi kansakunta – oli vielä parin kolmen sukupolven päässä. Etnisten ja kielellisten enemmistöjen ynnä rahvaan suurten massojen kansallistunnetta ei vielä ollut herätetty.
Moista heräämistä eliitti varoi, se oli vaarallista ja pelottavaa.
Suomi oli olemassa maantieteellisenä käsitteenä mutta ei kognitiivisessa merkityksessä. Yhteisen Suomen kansan käsite syntyi vasta myöhemmin autonomian aikana suomalaisuus- ja ruotsalaisuusliikkeiden, rautateiden, kansakoulun ja taloudellis- yhteiskunnallisen uudenaikaistumisen mukana.
Mitä oli siis tuo Aleksanterin la nation ? Ei enempää eikä myöskään vähempää kuin tietyllä, muusta Venäjästä eroavalla maantieteellisellä alueella asuvat ihmiset, keisarin alamaiset, joita koulutettu, byrokraattinen, aristokraattinen eliitti keisari-suuriruhtinaan armosta hallinnoi ja holhosi.
x x x
Mihin suuntaan nyt ? Valinta ei ollut Suomen kansan – sellaistahan ei vielä ollutkaan - vaan Suomen eliitin.
Monia optioita ei ollut. Ne täsmensi poliittisen eliitin ulkopuolinen Suomen perin harvalukuisen intelligentsijan jäsen, kyvykäs kynämies Adolf Ivar Arwidsson: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.”
Suomen asioita hoitavan eliitin jäsenten ajattelu oli tässä kohden arwidssonilaista, vaikka mies ei toki heidän seurustelupiiriinsä kuulunut.
Keisari- suuriruhtinasta palvelevat suomalaiset, sellaiset kuin Gustaf Mauritz Armfelt, Johan Albert Ehrström, Johan Fredrik Aminoff, Robert Henrik Rehbinder, Carl Johan Walleen ja Lars Gabriel von Haartman, esimerkkejä mainitakseni, tiesivät edustavansa keisarin hovissa ja Suomen kenraalikuvernöörin edessä nimenomaan Suomea, suomalaisia ja Suomen etuja.
Suurin osa noista johtomiehistä tunsi ja tunnusti olevansa suomalaisia – ei vain entisiä ruotsalaisia tai keisarin kansainvälisiä suosikkeja ja virkamiehiä. Mutta mitä heille merkitsi suomalaisena oleminen ? Eliitin yksityiskirjeenvaihto antaa vastauksia.
On pääteltävissä, että Suomen eliitin, ensi sijassa Pietarissa toimivan Suomen asian komitean, piirissä kehitettiin jo autonomian alkuvuosina uusi byrokraattis- patrioottinen Suomi- idea – käsitys siitä, mitä Suomi on ja miten sen suhteita muuhun maailmaan tulisi hoitaa.
Suomen asiain komitean puheenjohtaja ja keisarin suosikki G.M. Armfelt vaati suomalaisilta patriotismia ja ”isänmaatunnetta” (fäderneslandskänsla ). Hän tähdensi, että suomalaisten oli nyt uudessa tilanteessa luotava ”kansallis- eli kansalaishenki”. Näiden käsitteiden välillä Armfelt ei nähnyt eroja.
Kansallishenki merkitsi hänelle tunnustautumista suomalaiseksi ja toimimista sen mukaisesti. Armfelt kirjoitti lähimmälle miehelleen Rehbinderille näin:”Meidän onnemme, meidän hyvinvointimme riippuu siitä, että meistä rehellisesti ja täydestä sydämestä (de bonne foi et de bon coeur) tulee suomalaisia, sillä meidän on nyt yhtä vähän sallittua poliittisessa mielessä hutiloida ruotsalaisilla aatteilla kuin olisi kunniallista ja mielipiteittemme mukaista olla venäläisiä. Keisari tahtoo, että olemme suomalaisia; täyttäkäämme Jumalan nimessä tehtävämme”.
Kuvaan kuuluu, että kun Armfelt elokuussa 1814 kuoli hovin kesänviettopaikassa Tsarskoje Selóssa Pietarista etelään, hänet haudattiin toivomuksensa mukaan isänmaan multiin. Tsarskoje Selósta oli Halikon Joensuun kartanoon hevosvaunuilla noin 10 päivän matka… Voi vain kuvitella, millaista vainajan viimeisen tahdon toteuttaminen elokuun helteissä oli.
Myös Rehbinder katsoi, että Suomi oli kielensä, luonteensa ja tapojensa takia erityinen ”kansakunta”, vaikka pieni ja fyysisesti heikko. Ylittihän Suomen asukasluku yhden miljoonan rajan vasta Vanhan Suomen tultua palautetuksi.
Muistelmissaan Rehbinder pohtii 1700- luvun itsenäisyyspyrkimyksiä, etenkin Georg Magnus Sprengtportenin tavoitetta Suomen irroittamiseksi Ruotsista. Lähtökohta oli Rehbinderin mielestä oikea, mutta rahvaan kehittymättömyys ja säätyläistön Venäjää kohtaan tuntema epäluulo tekivät mahdottomaksi Suomen kansan vapaaehtoisen alistumisen Venäjän valtaan.
Kansallisella riippumattomuudella ei tuolloin ollut kaikupohjaa, kirjoittaa Rehbinder, Siitä huolimatta Suomen kansalla omien kieltensä, perinteidensä, tapojensa ja ennakkoluulojensa takia sekä maantieteellisesti eristyneenä oli ”kansallisuuden vaistoa” (l´instinct de la Nationalité) jo ennen kuin Venäjä maan valloitti. Juuri tämän vaiston takia oli Ruotsi suhtautunut Suomeen joskaan ei vihamielisesti niin kuitenkin halveksivasti.
Mutta tuo kansallisuuden vaisto oli hento ja helposti kuihtuva kukkanen. Komitean jäsen C.J. Walleen valitti Suomen säätyläistön välinpitämättömyyttä maataan kohtaan. Säätyläistö, joka ei ollut tyytyväinen Ruotsin vallan alla, suhtautui välinpitämättömästi Venäjän valtaan.
”Samalla välinpitämättömyydellä me kai jonakin päivänä alistuisimme tataarien kaanin valtaan, jos hän tahtoisi ja voisi valloittaa meidät, sillä isänmaanrakkaus on meistä kadonnut…Me kadotamme yhä enemmän ja enemmän joustavuutta ja voimaa, jota meillä vielä on jäljellä, ja sen seurauksena meistä tulee kurja, köyhä, sorrettu ja halveksittu kansa, kunnes meidät poistetaan kansakuntien joukosta tai – asioiden ikuisen vaihtelun takia – myös meidän pelastuksemme hetki kerran, vuosisatojen kuluttua, lähestyy…”
Näin kirjoitti tuo keisari- suuriruhtinaan korkea virkamies Pietarissa. Hänkin vaati säätyläistöltä itsekkyyden nujertamista ja rakkautta Suomea kohtaan.
Suomen ero Ruotsista oli lopullinen. Siitä vallitsi eliitin keskuudessa suuri yksimielisyys. Välttämättömyydestä tehtiin hyve. Ruotsi oli laiminlyönyt Suomen tarpeita ja suhtautunut Suomeen kuin lapsipuoleensa. ”Ruotsi välitti meistä yhtä paljon kuin Kiinan asukkaista”, kärjisti muuan komitean jäsen. Suomelle on hyväksi, että se saa pysyä erossa Ruotsin ajankohtaisista sotkuista, totesi Rehbinder syksyllä 1809.
Tähän asti oli Ruotsi ollut ”isänmaa”, Suomi ”kotimaa”. Nyt kun Suomi oli yhdistetty Venäjään (incorporée à la Russe ), oli Venäjä Suomen ”emämaa” (la mère patrie ) ja suomalaiset Venäjän ”alamaisia”. Venäläiset taas olivat ”uusia maanmiehiämme”, ”venäläisiä maanmiehiämme”, ”kansalaistovereita” ( les compatriotes), tai ”uusia kansalaisiamme”. Silti nimenomaan Suomi oli Pietarin suomalaiselle eliitille ”isänmaa” (fädernesland, fosterland, la patrie ).
Venäjän kielen taitoa on Suomessa välttämättä lisättävä, korostivat komitean jäsenet. Armfelt kertoi silti keisarinkin ihmetelleen Suomen nuorison virtaamista Pietarin oppilaitoksiin, joissa heistä ei varmaankaan tulisi ”kunnollisia ja moraalisia suomalaisia, ei edes minkään maan kansalaisia”. Armfelt arveli, että suomalaispoikien Pietarissa omaksumat käsitykset ovat ”aivan vastakkaisia sille, mitä he suomalaisina virkamiehinä ovat velvolliset tekemään.” – Venäjän kieltä ja säädynmukaista käytöstä piti siis oppia, mutta samalla välttyä loisteliaan ylhäisöelämän turmiollisilta vaikutuksilta ( joihin, sivumennen sanoen, Armfelt jos kukaan oli erinomaisesti perehtynyt nuoruusvuosinaan Eurooppaa kierrellessään.)
Vallitsevassa eurooppalaisessa ajattelussa, lähinnä Montesquieu´n vakiinnuttamassa, tehtiin ero ”valtion” ja ”maakunnan” välillä. Suomen eliitti käytti Suomesta molempia nimityksiä, mutta maakunta (la province, provins ) oli ehdottomasti yleisempi.
Suomi oli keisarikunnan eräs ”provinssi”, mutta varustettu erioikeuksilla - ”privilegioitu maakunta”, kuten Suomen asiain komitean jäsenet mielellään sanoivat. Siitä seurasi, että Suomella oli ”poliittinen olemassaolo” (l´existance politique, politisk eksistens) tai samaa tarkoittaen ”hallinnollinen riippumattomuus” (l´independence civile). ”Poliittisesti olemassa olevana” on Suomen kansa korotettu kansakunnan arvoon, tulkitsi Rehbinder herransa ja suuriruhtinaansa sanoja Porvoon maapäivillä.
Suomen kansan valtava enemmistö, suomenkielinen kansa, ei näytellyt aktiivista roolia tässä Suomi- ideassa. Rahvas ei ollut Suomi- idean subjekti, vaan sen kohde, objekti.
Suomen kieli noteerattiin ja sen kehittämistä periaatteessa tuettiin – ilmeisesti käytännön syistä ja kansan olojen kohentamiseksi. Samalla tavallahan eliitti edisti perunanviljelystä, rokotusta, koskenperkausta, kanavien rakentamista ja myöhemmin höyrylaivaliikennettä ja rautateiden rakentamista.
Suomen kansa on luonnostaan hidasta, arveli Walleen, ”se ajattelee, päättää ja toimii hitaasti”. Suomalaiset ovat vanhoillisia, vanhoihin tapoihinsa piintyneitä. Jos kansan elämisen tapoja loukataan, se ”aluksi tulisi voitetuksi, ennen kuin se ehtisi nousta, mutta kun se kerran ryhtyy puolustautumaan, se taistelee kauan ja uhraa mieluummin kaiken paitsi ei oikeuksiaan". Niitä se ei unohtaisi koskaan, ei vihan eikä väkivallan edessä.
Rehbinder oli samaa mieltä:”Tämä kansa ei omin päin ja omasta aloitteestaan tee mitään, eikä onneksi ole tapahtunut mitään sellaista, joka olisi saanut sen raskaan massan liikkelle.” – Rehbinder oli siis huolestunut Ranskan vallankumouksen provosoimasta levée en masse- ilmiöstä. Tai ehkäpä tässä puhuu ovela kettu hyödyntäen kansan leijonamieltä - vihjaten että Suomen kansan oikeuksia ei pidä yrittää pois ottaa, tai muuten…
Byrokraattis- patrioottinen Suomi- idea ei syntynyt itsestään selvästi. Tarjosihan suurvalta- Venäjä, ”ensi luokan valtio” kuten suomalaiset sanoivat, myös Suomen eliitin kermalle paljon laajempia mahdollisuuksia kuin pieni isänmaa.
Venäjä oli tuolloin Euroopan mahtitekijä. Saksalainen Heinrich Heine runoili v. 1800 Euroopasta ja oman kansansa paikasta siinä: ”Französen und Russen haben das Land – das Meer gehört den Briten – wir aber haben im Weltraum der Träume – die Herrschaft unbestritten” siis: Ranska ja Venäjä omistavat maan, meri kuuluu briteille, mutta meillä ( saksalaisilla ) on kiistämätön herruus unelmien maailmankaikkeudessa.
Jokainen eliitin jäsen eli keisari-suuriruhtinaan armollisen suosion tai ainakin hyväksynnän varassa. Baltian aateli tarjosi suomalaisillekin esimerkkejä loistavista virkaurista keisarin palveluksessa oman vähäisen maankolkan ulkopuolella.
Suomalainen patriotismi näyttää silti saaneen useimmissa eliitin jäsenissä voiton. Toki he Suomen asioita edustaessaan ajoivat myös omia säätyetujaan ja henkilökohtaista menestymistä. Suomi- idean mukaan siinä ei ollut ristiriitaa: sehän oli eliitin tehtävä ja oikeus.
Armfelt kuvaili itseään yhtä aikaa suomalaiseksi ja kosmopoliitiksi. Opportunisti hän ei ollut. Hän torjui komiteansa jäsenyydestä paitsi G. M. Sprengtportenin – Anjalan miehen ja kustaviaani Armfeltin silmissä maanpetturin – myös Viaporin venäläisille luovuttaneen amiraali C. O. Cronstedtin. Armfeltin mielestä Cronstedt oli ”Suomen häpeäpilkku”.
R. H. Rehbinder, Suomen asiain komitean ykkösmies, pani hallitsijan vaihtuessa v. 1825 loistavan virkauransa vaakalaudalle. Kun uusi keisari Nikolai I epäröi Suomen erillisaseman ja säätyjen oikeuksien vahvistamista siinä muodossa ja laajuudessa kuin hänen edeltäjänsä oli tehnyt, Rehbinderin kerrotaan heittäytyneen polvilleen keisarin eteen ja sanoneen: ”Sire, tout ou rien! - Kaikki tai ei mitään ! - Olipa juttu totta tai urbaanilegenda, se kuvastaa hyvin linjaa, jolla komitea oli 13 vuoden ajan puolustanut isänmaansa etuja Pietarin venäläistä virkakoneistoa ja Suomen kenraalikuvernööriä vastaan.
x x x
Armfelt ymmärsi hyvin, että hänen onnistumisensa Suomen etujen puolustajana riippui paitsi keisarin suosiosta myös Venäjän virkamiehistön asenteista Suomea kohtaan.
Riskejä oli. Kun keisari, luultavasti Armfeltin taitavasti johdattamana, määräsi joulukuussa 1811 Vanhan Suomen liitettäväksi takaisin Suomen hallintoyhteyteen, Pietarin hovipiireissä puhuttiin kitkerästi, että ”venäläiset ovat luulleet valloittaneensa Suomen, mutta nyt näyttää siltä, että Suomi onkin valloittanut osan Venäjää”.
Tavoiteltavin venäläisvirkamiehistön asenne Suomea ja suomalaisia kohtaan olikin eräänlainen ”hyväntahtoinen välinpitämättömyys”, benign neglect , jollaista arvostettu New Yorkin senaattori Patrick Moynihan 1960- luvulla suositteli Amerikan rotuongelman ratkaisuksi.
Siihen olikin edellytyksiä. Venäläinen byrokratia ei 1800- luvun alussa nähnyt edes pääkaupungin porteille asti ulottuvaa Suomea kansallisena vaarana. Valtavan maan monimuotoisuuteen oli Pietarissa totuttu. Suomi oli hyvin hallittu, paremmin kuin muu Venäjä, mikä oli myönteistä. Suomalaiset osoittautuivat kriisaikoina keisarin uskollisiksi alamaisiksi eivätkä, toisin kuin puolalaiset, aiheuttaneet poliittisia ongelmia.
Aleksandr Pushkin maalaa runossaan ”Pronssiratsastaja” kuvan suomalaisesta ”luonnon surullisena poikapuolena”, joka karsaasti katsoen väistyy kauemmas soilleen, kun tsaari Pietari pystyttää hänen maalleen uljaan pääkaupunkinsa. Pushkinin kuvitelma näyttää vastaavan hyvin pietarilaisten suhtautumista suomalaisiin. Suomalaiset olivat yksinkertaisia maalaisia, eivät toki samalla tasolla Nevan metropolin asukkaiden kanssa, mutta harmittomia ja joskus jopa tunnustuksen arvoisia.
Hyväntahtoista välinpitämättömyyttä Suomea kohtaan riitti pitkälle 1800- luvulle. Venäjän koululaiset lukivat sukupolvesta toiseen Pushkinin Pronssiratsastajaa. Venäläiset matkailijat ihastelivat romantiikan sääntöjen mukaan Suomen luontoa. Matkustaminen Imatralle ja heittäytyminen onnettoman rakkauden takia kosken kuohuihin oli pitkään pietarilaisten tyylikkäimpiä itsemurhatapoja.
Suomessa matkustavat venäläiset ihailivat maan siisteyttä ja järjestystä sekä suomalaisten rehellisyyttä ja ahkeruutta, vastakohtana Venäjällä tavalliselle varastelulle ja rötöstelylle. Karjalan Kannaksen suomalaiset kävivät vilkkaasti kauppaa Pietarin kanssa. Suomen- ja ruotsinkieliset suomalaissiirtolaiset tekivät Pietarista maailman toiseksi suurimman suomalaiskaupungin.
x x x
Mikä siis on vastaus kysymykseen ”Wie es eigentlich gewesen ist ?”
Suomen erillishallinnon järjestelyt 1809 lähtien antoivat lihan ja veren Suomen ”poliittiselle olemassaololle”. Mutta uuden Suomi- idean synty oli historiallisesti aivan yhtä tärkeää. Henki on tärkeämpi kuin aine.
Tempora mutantur, et nos mutamus in illis. Käsitykset Suomen olemuksesta ovat kahden vuosisadan mittaan moneen kertaan radikaalisesti muuttuneet. Sattumat ovat korjanneet satoa, vieneet kehitystä ennen arvaamattomille teille. Mikään ennakolta viitoitettu polku ei johda vuoden 1809 Suomesta nykyiseen Suomeen.
Tietyt Suomen johtoeliitin piirissä syntyneet ideat loivat kuitenkin autonomian aamunkoitossa poliittisen perinteen, joka kesti vahvana Suomen itsenäisyyden päättymiseen asti.
Perinteen ensimmäinen osa: Että on olemassa Suomi, joka on enemmän kuin pelkkä maantieteellisten osiensa summa.
Toinen: Että Suomen asukkailla, suomalaisilla, on oma erikoislaatunsa – historiallinen, sosiaalinen, henkinen – joka erottaa suomalaiset maantieteellisista naapureista ja muista Euroopan kansoista. Kutsuttakoon tuon erikoislaadun tunnustamista Suomi- identiteetiksi.
Kolmas: Että Suomen johtajien eli toimeenpanevan eliitin moraalinen velvollisuus on tuntea itsensä suomalaisiksi ja että Suomi- identiteetti menee ylitse kaikkien muiden identiteettien tai lojaliteettien.
Neljäs: Että Suomea johtavan eliitin on aina ja kaikissa oloissa ajettava Suomen etuja ja tarpeen vaatiessa puolustettava niitä.
Viides: Että Suomi ei pääse pakoon maantiedettään; että poliittinen yhteys Ruotsiin on lopullisesti siirtynyt historiaan; että Suomen on, Suomena säilyäkseen, tultava toimeen Venäjän kanssa.
Kuudes: Että modus vivendi Venäjän naapurina mutta erillään Venäjästä on mahdollinen; että Suomi pystyy elämään omaa elämäänsä omat yhteiskunnallis- taloudellis- legaaliset instituutionsa säilyttäen niin kauan kuin se tyydyttää Venäjän legitiimit turvallisuustarpeet.
Näistä lähtökohdista syntyi Suomen suuri kansallinen linja.
Tämä linja palveli - ei predestinoidun säännön pakottamana, vaan kulloistenkin optioiden ja valintojen tuloksena - Suomen ulkosuhteiden ja kansainvälispoliittisen roolin selkärankana 180 vuoden ajan.
Kutsuttakoon sitä sen tärkeimpien edustajien mukaan Armfeltin – Rehbinderin – Snellmanin – Yrjö-Koskisen – Paasikiven – Kekkosen linjaksi.
Suuren kansallisen linjan kestävimmäksi elementiksi osoittautui suomalainen identiteetti. – tietoisuus siitä, mitä on olla suomalainen. Se sai voimansa ja syvyytensä 1800- luvun suomalaiskansallisesta ja ruotsalaiskansallisesta liikkeestä. Suomalainen identiteetti kyllästi kaikki 1800- ja 1900- lukujen vaihteen suuret aatteelliset liikkeet Suomessa.
Suomalainen identiteetti koeteltiin monessa tulessa. Se kesti yli venäläistämisvuosien ja kansalaissodan; myös vuoden 1918 punainen hallitus tavoitteli Suomelle itsenäisyyttä. Lujan kansallisen identiteetin varassa kestettiin sodat ja sotien jälkeen vaaran vuodet sekä hoidettiin sotakorvaukset ja jälleenrakentaminen. Tietoisuus yhteisestä kansankodista ja suomalaisten keskinäinen lojaliteetti nostivat 1950- luvulta 1980- luvulle Suomen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kypsyyteen.
Suuri kansallinen linja Suomen politiikan johtavana ideana päättyi kun Suomen itsenäisyys päättyi, siis noin viisitoista vuotta sitten.
Nykyeliitti, joka valheilla ja kieroilulla liitti Suomen Euroopan unioniin, edellyttää suomalaisten omaksuvan ”eurooppalaisen identiteetin” – hourekuvan, jota ei ole olemassakaan.
Eurooppalaista identiteettiä kai edistää passinkansien vaihtaminen viininpunaiseksi ja muutenkin Brysselin ukaasien mukaisiksi. Ynnä Vantaan lentokentällä lainvastainen kilpi ”Euroopan unionin kansalaiset”. Sellaisia ei maan päällä astele yhtään kappaletta. Näin ollen kieltäydyn tulemasta tuon kilven alitse kotimaahani.
Eu:n nuoleskeleminen passinkansina ja kilpinä on pelkkä sairauden oire. Historiallisen rikoksen on Eu- eliittimme tehnyt luovuttamalla ulkopuoliselle mahdille Suomen oman lainsäädäntövallan, Suomen oikeuslaitoksen riippumattomuuden, oman ulkomaankauppapolitiikan ja tullialueen, oman maatalouspolitiikan ja sen mukana elintarviketurvallisuuden, oman energiapolitiikan, oman finanssi-, raha- ja valuuttapolitiikan ja vihdoin oman rahan.
Kaikki nämä instituutit Suomella oli jo Venäjän vallan ja autonomian aikana. Ne ovat jokaisen maan itsenäisyyden tärkeimmät attribuutit. Eu- Suomella on vähemmän itsenäisyyttä kuin Suomella oli suuriruhtinaanmaana.
Suomen itsenäisestä ulkopolitiikasta, puolueettomuuspolitiikasta, on nimenomaisesti luovuttu. Niin myös Suomen omasta Venäjän- politiikasta. Varmaan Suomen eliitti luulee Euroopan unionin muuttaneen Euroopan maantieteen.
Menossa on luopuminen omasta turvallisuuspolitiikasta ja kai seuraavaksi riippumattomasta maanpuolustuksesta. Mitäpä puolustamista Euroopan unionin pohjoisbalttilaisessa provinssissa on ?
Kuinka moni Suomen nykyjohtajista vielä muistaa amiraali Augustin Ehrensvärdin, suomettuneen ruotsalaisen ja oman aikansa kosmopoliittisen eurooppalaisen, epigrammin Viaporin Kuninkaanportin päällä : ”Eftervard stå här på egen botn och lita icke på främmände hielp.”
Tulevaisuuden aatehistorioitsijat tutkikoot ja ällistelkööt suuresta kansallisesta linjasta ja Suomen itsenäisyydestä luopumisen syitä.
Minun mielestäni perussyy on se epäpyhä kolmiyhteys, jonka varassa Suomen nykyinen eliitti on elänyt ja elää.
Näin käy, kun ahneus, pelkuruus ja typeryys löytävät toisensa.
Suomen Turussa 25.9.2009 Keijo Korhonen
Vastaukset 5
Vanhimmat
ON ( jos kansa ymmärtää omaa parastaan ) tämän maan johdossa vuoden sisällä ! !
Soini on sitä mieltä, että Suomen ei pidä erota EU:sta ja pitää liittyä Natoon.
http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Timo Soini ehdolle EU-vaaleihin/1135244724112
mikä "kansan nuolija" on Soini... muka ajaa perussuomalisena kansan syvienrivien asiaa.. aikjoinaan oli jopa eu:ta vastaan, ja myös maahanmuuttoa, eipä huijannut minua.. tunnistan kyllä poersreiän kun näen tai kuulen sellaisen aukaisevan turpansa, valehtelija sieltä pahimmasta päästä, ja kun tuo pääsee eu:hun niin alkaa heti täyttämään Suomea mamuteilla, lyödään vaikka siitä vetoa.. älkääkä kukaan äänestäkö Soinia milloinkaan!
Soini ei kuulu IPUun, vaan Perussuomalaisiin. Puolueilla on merkittäviä eroja puolueohjelmissaan. Katso tarkemmin osoitteesta ipu.fi