Masennusta sosiaalisista paineista

erilaisia keskustelupalstoja ja eri aiheisia.

http://www.verkkoklinikka.fi/keskustelut/&c=3608453&f=6968964

Olin itse äärimmäisen epäsosiaalinen lukiossa. Minulla oli koko koulussa vain yksi ystävä, ja muille en puhunut oikeastaan koskaan. Olin siis sinua pahempi no-lifettäjä! :) Pahinta ei kuitenkaan ollut yksinäisyys, vaan itse luomani jatkuva syyllistäminen. Pieksin siis itseäni henkisesti sen vuoksi, etten milloinkaan onnistunut ottamaan osaa sosiaalisiin tilanteisiin, vaikka muilta se tuntui sujuvan niin helposti.

Vasta nyt yliopistossa olen onnistunut olemaan sosiaalinen tuntematta näiden tilanteiden jälkeen syyllisyyttä käytöksestäni ("Olinko taas liian hiljainen, puhuinko oudosti, sanoinko jotain loukkaavaa vahingossa... tms.) Avain tähän oli juuri se, että lakkasin vertaamasta itseäni muihin. Älä enää analysoi kavereittesi ja itsesi käytöstä! Eiväthän sosiaaliset tilanteet ole arvo itsessään, vaan niitä harrastetaan jotta itsellä olisi mukava olo! Minullekin tuli kertomaasi sisäänpäinkääntymistä, ts. kun ei onnistunut, niin en jaksanut edes yrittää. Tärkeintä onkin, ettet luo itsellesi minkäänlaisia paineita. Ole outo jos siltä tuntuu. Taidat huomata tutuissasi vain positiivisia piirteitä, etkä negatiivisia ollenkaan. Kuuntelepa joskus minkälaisia läpiä ihmiset päähänsä puhuvat. Ole vain ystävällinen, äläkä keskity itseesi niin lujasti. Anna mennä vaan.

Uutta minulle on nyt myös se, että sosiaalisten tilanteiden jälkeen olen aivan rentoutunut ja normaali. Ennen oli sanoinkuvaamattoman väsynyt, sillä jännitin tilanteita niin paljon ja jälkeenpäin jatkoin itseni analysointia ja syyllistämistä. Olisin saattanut jonkin vuorovaikutustilanteen jälkeen olla jopa monia päiviä puhumatta kenellekään aivan rauhassa. Älä siis tee toisten ihmisten kanssa höpöttämisestä mitään elämäsi tärkeintä ja vaikeinta asiaa, se nimittäin väsyttää.

Toivottavasti tästä oli jotain apua. Tsemppiä!

Höpö käppäilijä puhui asiaa monessa kohtaa. Itsekin vasta ihan viime vuosina (olen 27) alkanut oivaltaa, että minä idealisoin muita ja väheksyn itseäni. Nyt osaan jo "käräyttää" itseni, jos huomaan lyttääväni itseäni ja ihannoivani muita. Se ei ole realistista eikä kerro miten asiat ovat, se on vain TAPA tai TOTTUMUS, josta voi oppia pois, kun sen tiedostaa. Vaikka olisitkin hiljaisempi, ei se tee sinusta huonompaa kuin muut.

Jokaisella ihmisellä on äärettömästi erilaisia piirteitä, eikä yksittäisten piirteiden vertaamisessa oikeastaan ole mitään mieltä. Joku on jossain asiassa lahjakkaampi ja joku jossain toisessa. Se omiin heikkouksiin keskittyminen vain palvelee sitä tottumusta nähdä muut hyvinä ja itsensä huonona. Enkä minä tiedä, onko se hiljaisuuskaan edes heikkous, se on vain ominaisuus. Kun minä aloin rohkaistua, olin ensin pakonomaisenkin viihdyttävä ja levoton. Olin joko ihan hiljaa tai koko ajan äänessä. Nyt en enää ota stressiä siitä, vaikka joskus esim olisin opiskelijaruokalassa koko ruokailun ajan vain hiljaa ja kuuntelisin muita. Joskus nyt ei vaan huvita sanoa mitään, eikä se ole niin vakavaa. Lisäksi jokaisella on varmasti syynsä siihen, miksi on esim hiljainen. Ei se ole huonommuutta, siihen on ihan varmasti jokin selitys menneisyydessä.

Aika usein muuten hiljainen ja epävarma tuntee alemmuutta sellaisiin nähden, jotka ovat koko ajan äänessä ja näyttävät rohkeilta sosiaalisen elämän keskipisteiltä. Todellisuudessa aika monia "normaaleja ihmisiä" todella ärsyttää ihmiset, jotka ovat koko ajan esillä ja äänessä. Usein se jatkuva esilläolo itse asiassa kielii samasta epävarmuudesta kuin hiljaisuuskin, se vain ilmenee eri tavalla. Minä olen nähnyt nämä molemmat puolet itsessäni, ja nyt osaan olla ihan rauhassa hiljaa, jos siltä tuntuu, enkä koe että olisin sen takia jotenkin huonompi. Tajusin, että ei se "shown pitäjä" lopulta ole yhtään sen ihailtavampi ole kuin se hiljainenkaan tyyppi :)

Jotkut ovat valitettavasti oppineet näkemään itsensä huonona ja muut hyvinä. Tähän liittyy usein myös suurta ankaruutta ja kriittisyyttä niin itseä kuin tiedostamatta myös muita kohtaan. Muista niitä heikkouksia vaan ei NÄE, koska on niin tottunut katsomaan muita "ihanteina" ja sulkemaan silmänsä muiden heikommilta piirteiltä. Sitten taas itsestään on oppinut näkemään juurikin vain ne huonot puolet ja sulkemaan silmänsä hyviltä. Se on sellaista itsensä piiskaamista, joka myös itsessään lisää epävarmuutta.

Hyvä, ettei sinulla ole esiintymiskammoa! Minulla on ollut hirveän pahana sekin. Beetasalpaajilla onneksi selviän niistä tilanteista, enkä toisaalta enää niitä tilanteita IHAN niin paljoa pelkääkään. Se on ollut kuitenkin sen verran paha kammo, että siitä en ole kunnolla päässyt, vaikka muuten olenkin paljon itsevarmempi nykyään enkä ota stressiä jokaisesta lausumastani sanasta. Kuten Höpö käppäilijäkin sanoi, niin kyllä ne muutkin kaikenlaista kakkaa suustaan päästävät. Sitä ei vain alemmuudentuntoinen tyyppi ihailultaan huomaa.

Minä olin yläasteella ja lukiossa hyvin samanlainen kuin sinä. Olin aina todella hiljaa ja pysyin syrjässä. Yläasteella olin jo aika lähellä sellaista tyypillistä hikkeä, jolle naureskellaan käytävillä. En ns. keksinyt mitään sanottavaa ja olin vain hiljaa. Alemmuudentunto omasta hiljaisuudesta tietysti ruokki pidättyväisyyttä entisestään. "Syrjäytymiseni" alkoi, kun yläasteella muut aloittivat juomisen ja muun teinimeiningin, mutta minä en auktoriteettien pelossani uskaltanut (tosin uskottelin itselleni, että syy oli siinä että olen fiksumpi, aidompi jne ja siksi en alennu muiden tasolle). En käynyt juhlimassa, eikä minulla koulussa ollut mitään parhaita ystäviä vaikka lukiossa kyllä oli kavereita joiden kanssa hengata koulussa ja joskus vapaa-ajallakin. Koulun ulkopuolella minulla on aina ollut pari todella hyvää ystävää, mutta nämä ovat asuneet eri paikkakunnalla.

Mitään seurustelujuttuja minulla ei ollut ennen kuin joskus päälle parikymppisenä, ja sellaista pitkäaikaista kunnon seurustelua vasta nyt. Taisin olla ainakin parikymppinen, ennen kuin edes suutelin kenenkään kanssa, ja hyvin olen ehtinyt oppia sellaiseksi suutelijaksi, että joiltakin menee melkein jalat alta :D Eli turhaa stressata! Olin tietysti teinivuosina oppinut myös näkemään itseni rumana ja vastenmielisenä, ja koska niin koin niin sellainen viesti minusta varmaan välittyikin. Tuossakin asiassa se realismi voi olla niiiin hukassa. Nykyään tajuan olevani hyvinkin nätti. On minua kauniimpiakin, mutta tuskinpa elämäni ainakaan ulkonäköön kaatuu. Yläasteella olin ruma, koska koin olevani ruma. Sillä on iso vaikutus.

Lukion loppuvaiheessa vähän innostuin. Aloin käydä juhlimassa, ihastuin TODELLA vahvasti (en toki puhunut ihastukselleni koskaan mitään, paitsi joskus parin vuoden päästä :D mutta ihan kehittävä kokemus oli silti), aloin myös baarissa huomata, että herranjestas miehet käyvät iskemässä. Alkoi itsetunto ulkonäön suhteenkin kohentua. Jonkin aikaa tietysti kaipasin sitä ihailua vähän liikaakin, mutta ei se nyt kummemmin överiksi mennyt. Oli vaan kiva käydä baarissa ja saada huomiota sen jälkeen, kun vuosia olin ajatellut olevani epäviehättävä.

Miesjutut eivät alkaneet mitenkään yhtäkkiä, vaan aluksi ne olivat eräänlaisia "kaukorakkauksia", pikkuhiljaa oli enemmän ja enemmän sellaista "oikeaa" ja normaalia seurustelua ja fyysistä kontaktia. Aikamoista haparointia kun nyt asiaa mietin, ja sydänsurut välillä kovia, mutta hyvää sekin vaan teki, ja kokemattoman lähtökohdasta pienikin "edistys" piristi kummasti, vaikka se alemmuudentuntokin välillä vähän puski päälle. Turhaa oli siitäkin asiasta tuntea stressiä ja alemmuutta:) Minullakin oli siihen syyni, miksi olin vähän "myöhään herännyt" siinä asiassa. Sitäpaitsi lukioikä ei muuten edes ole mikään vanha! Kokemattomia 25-vuotiaitakin on yllättävän paljon. Elämäsi ei todellakaan kaadu siihen, että et lukioiässä ole jotenkin erityisen kokenut :) Minä en ainakaan ollut juurikaan edes puhunut vastakkaiselle sukupuolelle sen ikäisenä :D

Viimeisin alemmuudentuntoni muuten oli se, etten päälle kaksvitosena ollut kokenut pitkää seurustelua. Nyt elän suhteessa ja tajuan, että elämäähän tämäkin on, enkä minä ole nyt mitenkään sen parempi kuin aiemminkaan. Se oli vaan taas se oma pirullinen taipumus kokea se pienikin erilaisuus huonommuudeksi. Tässä myöhäisherännäisyydessä on hyvääkin, esimerkiksi se, että olen ehtinyt pohtia asioita, tutustua itseeni ja rakentaa elämääni enkä ole sellainen äidin helmoista suoraan poikaystävän helmoihin juossut tapaus. Olen myös ehtinyt pitää hauskaa ja juhlia. Ei tarvitse sitten kolmekymppisenä itkeä menetettyä nuoruutta.

Tottumusten muuttaminen ei tietenkään ole helppoa, ja ymmärrän hyvin, että samassa ympäristössä on aika vaikeaa alkaa käyttäytyä yhtäkkiä eri tavalla. Siksipä ei kannata väkisin yrittääkään. Kunhan muistaa, ettei ole millään tapaa huonompi, vaikka ei olisikaan mikään keskivertoihminen. Näiden asioiden kannattaa antaa hautua ja raksuttaa päässä, usein jos jotain todella tiedostaa, asiat alkavat muuttua toivotumpaan suuntaan melkein kuin vahingossa ja itsestään, kun ei niistä ota mitään paineita. Pakko ei ole muuttua, mutta usein ne asiat muuttuvat, jos ne tiedostaa uudella tavalla.

Tulipas nyt tekstiä. On jotenkin itsellekin terapeuttista vähän muistella näitä juttuja. Tässä sitä huomaa, miten turhia ne alemmuudentunnot ja tuskailut ovat. Kyllä se elämä menee eteenpäin, kun sille antaa mahdollisuuden ja kun muistaa, että itsensä "alentaminen" ja muiden "ylentäminen" on aivan turhaa ja epärealistista. Tsemppiä!