Mun raamatuntutkiminen jt kanssa koostui seuraavista vaiheista. Mites teillä muilla?
1. Tarve löytää uskonto. Olin aina ollut kiinnostunut uskontoon liittyvistä asioista. Yhteisön löytämisen tärkeys korostui, koska koin itseni yksinäiseksi eikä tekemistä ollut riittävästi. Ehkäpä jokin sopiva seurakunta antaisi elämään mielekkyyttä ja tarkoitusta, ajattelin.
2. Tapasin jt:t ovella ja otin materiaalia. Luin kiinnostuneena ja ajattelin että tämä voisi olla juuri sitä mitä kaipaan. Jt uskonnon väittämät ja opit tuntuivat "kivasti erilaiselta" ja järkeviltä, joka kannusti tutustumaan enemmän. Uusintakäynti tehtiin.
3. Aloitin tutkimisen ja olin täynnä intoa oppia uutta. Alussa koin itseni osaamattomaksi ja suhtauduin ennakkoluuloisesti todistajiin, mutta siitä pääsin nopeasti eroon.
4. Tutkimisen ohessa aloin käymään kokouksissa ja tapasin seurakuntalaisia. Tämä oli paras vaihe, varsinainen "alkuhuuma". Olin innoissani uusista oppimistani asioista sekä ystävällisistä ihmisistä ja mukavasta ajanvietteestä joita kokoukset ja seurakuntalaiset tarjosivat. Jt uskonto pyörii ajatuksissani jatkuvasti ja olen todella innoissani.
5. Jatkuvasti kokouksia ja tutkimista. Tämä hommahan vie kaiken ajan. Jaksaakohan tätä? En tiennyt että on näin sitovaa. Jt:t pitävät lakkaamatta yhteyttä ja kannustavat kokoajan osallistumaan ja tekemään. Välillä se ahdistaa. Havaitsen että jt uskonto on erittäin tuomitseva ja ahdasmielinen, joidenkin jt:ien ahdasmielisistä näkemyksistä loukkaanuin mielessäni.
6. Epäilys. En voi uhrata "kaikkea aikaani" lahkolle, jos sen opit eivät ole totta. Uskonko oikeasti näihin juttuihin? Uskonko niin paljon, että olen valmis uhraamaan kaikean aikani ja tottelemaan jokaikistä sääntöä? Kestävätkö opetukset kriittisen tarkastelun? Kuinka pystyn korvaamaan omat aikain saatossa muodostuneet näkemykseni ja ajatukseni järjestön näkemyksillä?
Poden jonkinlaista identiteettikriisiä, tuntuu että en ole oma itseni jos hylkään omat näkemykseni, kukaan suvustanikaan ei ole mukana....
7. Luen kaiken löytämäni kriittisen materiaalin. Pohdin verioppia, karttamisoppia, 1914-oppia, paratiisiopin järkevyyttä jne...
8. Haluan lopettaa tutkimisen ja salilla käynnit. Vaikka halusin tehdä sen, en olisi pystynyt elleivät muut ulkopuoliset olisi kannustaneet. Olin jotenkin aivopesty, näin jälkeenpäin ajatellen. Vaati paljon henkisiä voimia hankkiutua touhusta eroon. Aluksi oli kumma ja tyhjä olo kun tiivis kokous ja tutkimisrumba loppui yhtäkkiä.
9. Heitän kirjat ja lehdet roskiin. Tunnen oloni todella helpottuneeksi.
1. Tarve löytää uskonto. Olin aina ollut kiinnostunut uskontoon liittyvistä asioista. Yhteisön löytämisen tärkeys korostui, koska koin itseni yksinäiseksi eikä tekemistä ollut riittävästi. Ehkäpä jokin sopiva seurakunta antaisi elämään mielekkyyttä ja tarkoitusta, ajattelin.
2. Tapasin jt:t ovella ja otin materiaalia. Luin kiinnostuneena ja ajattelin että tämä voisi olla juuri sitä mitä kaipaan. Jt uskonnon väittämät ja opit tuntuivat "kivasti erilaiselta" ja järkeviltä, joka kannusti tutustumaan enemmän. Uusintakäynti tehtiin.
3. Aloitin tutkimisen ja olin täynnä intoa oppia uutta. Alussa koin itseni osaamattomaksi ja suhtauduin ennakkoluuloisesti todistajiin, mutta siitä pääsin nopeasti eroon.
4. Tutkimisen ohessa aloin käymään kokouksissa ja tapasin seurakuntalaisia. Tämä oli paras vaihe, varsinainen "alkuhuuma". Olin innoissani uusista oppimistani asioista sekä ystävällisistä ihmisistä ja mukavasta ajanvietteestä joita kokoukset ja seurakuntalaiset tarjosivat. Jt uskonto pyörii ajatuksissani jatkuvasti ja olen todella innoissani.
5. Jatkuvasti kokouksia ja tutkimista. Tämä hommahan vie kaiken ajan. Jaksaakohan tätä? En tiennyt että on näin sitovaa. Jt:t pitävät lakkaamatta yhteyttä ja kannustavat kokoajan osallistumaan ja tekemään. Välillä se ahdistaa. Havaitsen että jt uskonto on erittäin tuomitseva ja ahdasmielinen, joidenkin jt:ien ahdasmielisistä näkemyksistä loukkaanuin mielessäni.
6. Epäilys. En voi uhrata "kaikkea aikaani" lahkolle, jos sen opit eivät ole totta. Uskonko oikeasti näihin juttuihin? Uskonko niin paljon, että olen valmis uhraamaan kaikean aikani ja tottelemaan jokaikistä sääntöä? Kestävätkö opetukset kriittisen tarkastelun? Kuinka pystyn korvaamaan omat aikain saatossa muodostuneet näkemykseni ja ajatukseni järjestön näkemyksillä?
Poden jonkinlaista identiteettikriisiä, tuntuu että en ole oma itseni jos hylkään omat näkemykseni, kukaan suvustanikaan ei ole mukana....
7. Luen kaiken löytämäni kriittisen materiaalin. Pohdin verioppia, karttamisoppia, 1914-oppia, paratiisiopin järkevyyttä jne...
8. Haluan lopettaa tutkimisen ja salilla käynnit. Vaikka halusin tehdä sen, en olisi pystynyt elleivät muut ulkopuoliset olisi kannustaneet. Olin jotenkin aivopesty, näin jälkeenpäin ajatellen. Vaati paljon henkisiä voimia hankkiutua touhusta eroon. Aluksi oli kumma ja tyhjä olo kun tiivis kokous ja tutkimisrumba loppui yhtäkkiä.
9. Heitän kirjat ja lehdet roskiin. Tunnen oloni todella helpottuneeksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä hyppään aina jt -ja muidenkin hörhöuskisten- kyseessä olllessa suoraan kohtaan 9.
Hei vaan,
olet käynyt kovan koulun. Mutta hei, olisit voinut kertoa ettet jaksa etkä halua niin paljon toimintaa. Annoit varmaan innokkaan vaikutelman, joten siihen yritettiin vastata. Itse liityin vasta aikuisena todistajiin, mutta olen tehnyt selväksi, paljonko jaksan osallistua, eikä kukaan yritäkään pakottaa enempään. Jos ratkaisusi alkaa kaduttaa, voit aina palata ja kertoa omat rajasi!
todella pitkään poissa Jehovan todistajien yhteydestä.Minulla oli sama juttu,että yhteyttä pidettiin tiiviisti ja kannustusta oltiin antamassa jatkuvasti,enkä jaksanut sellaista.Nyt en uskalla ollenkaan olla yhteydessä Jehovan todistajiin,koska pelkään sen rumban taas alkavan.Ovellanikin käytiin usein soittelemassa ovikelloa,kun en lopulta käynyt enää kokouksissa.Se oli todella ahdistavaa,kun kaipasin vain omaa rauhaa ja vähempää toimintaa.Jos menee kokoukseen jonnekin,niin tuntemattomana aletaan heti ojentaa laulukirjaa,Vartiotornia ja esitelmäkutsuja.Se on ahdistavaa.Kyllä sitä minä ainakin toivoin omaa rauhaa enkä ihmsivirtaa.
>>kertoa omat rajasi
Jos kerrot rajan, mihin voit uskoa, miten luulet siihen suhtautuvan? Kysymys ei ole toiminnasta, vaan siitä, että ei näe toimintansa olevan uskonsa mukaista.
Jos ihminen ei usko kaikkea mitä Jehovan todistajat opettavat, esimerkiksi tuon henkilön mainitsemat piirteet; vuosi 1914 ja vaikkapa vereen suhtautuminen, mitä ihminen voi silloin tehdä? Haluaako ihminen käydä kertomassa ihmisille asioita, joihin ei usko, koska perustelut eivät täytä vaatimuksia, joita oma usko vaatii?
Minä julistin ihmisille vuosia sukupolvioppia ajanmääreenä, vaikka todellisuudessa en uskonut siihen koskaan, lukuisista yrityksistä huolimatta. Kun tämä sukupolvioppi farssi sai täyden mittansa, niin vääjäämättä heräsi kysymys, miten on muiden oppien laita?
Paratiisissa ikuisesti leijonia silittämässä ja maata muokkaamassa? Ei tosiaankaan mahdu kallooni, vaikka olisin kuinka hyvässä olossa, minä en yksinkertaisesti halua tehdä sitä loputtomasti ja kertoa samoja 'ihania' juttuja Jumalasta, kuinka ihmeellinen hän on, naapurien kanssa. Mitä ihmeellistä maailmankaikkeudessa on? Minua ei kiinnosta pätkääkään, kuinka hienosti muurahaiset toimii, tai mehiläiset sun muut. Tietenkin ne toimii hienosti, kun ne on tehty tai muodostettu sellaisiksi. Mitä sitten?
Opetella soittamaan soitinta ja laulaa? No aikansa sitä voisi tehdä, mutta kun sen osaisi jossain vaiheessa niin älyttömän hyvin, niin mitä sitten? Mistä minä laulaisin? Mitä minä tulkitsisin, kun kerran nuotilleen laulaminen ja soittaminen, vaikka kuinka hyvin ei tyydytä nyt, eikä tyydytä milloinkaan?
Lapsien tekeminen? Hirvee liuta lapsia, mitä sitten? Parinsadan lapsen jälkeen varmaan alkais olla mitta aika täynnä, kun kaikki persoonallisuudet on tullut käyty läpi. Yleensäkään mikä persoonallisuus? Mitä on todellisuudessa persoonallisuus? Todellisuudessa ei paskaakaan. On vain kypsymättömiä ja enemmän kypsyneitä ja mieluummin olen tekemisissä näiden jälkimmäisten kanssa ja ajatusmaailmamme onkin sitten aika sama ja huumori uppoo kuin sulaan voihin.
Mikä sinusta on niin kiehtovaa ihmiselossa ikuisesti?...Ai me emme osaa kuvitella nyt, kun olemme niin epätäydellisiä? Minusta tuntuu, että minä osaan kuvitella aika paljon, kuinka 'kivaa' voi olla aikansa elää, mutta ei tosiaankaan niin kivaa, että eläisin loputtomasti, tehden samoja juttuja yhä uudelleen ja opettaen lapsia kypsyyteen...ei yksinkertaisesti jaksa sellaista touhua. Enkä halua osata kaikkea mahdollista kitaransoitosta atomin kokoamiseen. Mulle on aivan sama, miten tämä mekaniikka toimii maailmankaikkeudessa. Varmaan se toimii aika kivasti, se riittää minulle, ei minun tarvitse sitä tutkia ja takkatulta en jaksa ihan loputtomiin seurata, vaikka välillä kävisin kuksimassa yhtä sun toista. Nyt se on kivaa, kun elämä rajaa meitä niin kovin, mutta kun ei ole tällaisia rajoitteita, niin luulisin, että vääjämättä ihminen jossakin vaiheessa kyllästyy elämään ja Jobin kirjan sanoin: "Hän sai elämästä kylläksensä" toteutuu ennemmin tai myöhemmin ja toisten kohdalla tosi ennemmin ja jo nyt tässä elämässä.
Kysymys, mikä sinusta on niin kiehtovaa ikuisessa elämässä maan päällä, kuolematta koskaan?
osannut ottaa elämäsi ohjat omiin käsiin. Kaikista ei siihen ikävä kyllä ole. Minullakin siihen vierähti puolielämää, mutta parempi myöhään kuin ei koskaan.