Olen itse sairastumassa henkisesti miehen takia, joka ei hoida lastaan juuri lainkaan eikä ota vastuuta perheestään. Onneksi ymmärsin tilanteeni ajoissa ja olen hakenut apua itselleni ennen kuin tilanne pääsee karkaamaan käsistä. Kysyn siis, mitä mieltä olette miehen käytöksestä ja ajatuksista, onko hän psykopaatti tai kenties narsisti vai muuten vain tunneköyhä ihminen? En ole koskaan voinut puhua miehelle pahanolon tunteista, hän ei voi sietää sitä, että jollakin on paha olo vaan hän karkaa tilanteesta tai sanoo että älä siinä pillitä tai mikä sulla muka taas on. Olen lopettanut kokonaan puhumasta hänelle pahasta mielestä jota hän saa aikaan tai vaikka puhuisin ahdistuksesta ja itkisin, hän ei välitä vaan kysyy esimerkiksi vain että no mitä sä et nuku sillon ku lapsi nukkuu päiväunia jos oot väsynyt. Hänen käytöksensä minua kohtaan on syytelevää. Hän on kirjaimellisesti peräkammarin poika ja asuu kotona, ainoastaan tulee yöksi tänne minun ja lapsen luokse. Hän ei ota minkäänlaista vastuuta lapsesta, voi korkeintaa kerran kahdessa kuussa hoitaa lasta vanhempiensa kotona. Hän ei hoida omia asioitaan puhelimitse vaan äiti tilaa hänelle hammaslääkäriajat. Hän valehtelee ja keksii juttuja ja nauttii siitä että saa valehdella. Hän ei välitä lapsemme eikä minun terveydestä tai turvallisuudesta, hänen mielestään esimerkiksi lapsi ei tarvitse turvaistuinta kun ei ennen vanhaankaan ole tarvinnut. Hän on höpöhöpö joka asiaan ja kaikki on turhaa ja kaikki mitä minä teen on joko väärin tai "siis aivan sairasta". Vapaa-ajat hän viettää kotonaan tai hirvimetsällä, myös viikonloput kuluu metsällä ja arkipäivät pitkään töissä. Hän pakenee töihin ja harrastuksiin vastuuta. Hän ei osaa puolustella itseään tai tekojaan tai sitä ettei ota vastuuta muulla kuin sillä että hänen on pakko tehdä työt ja pakko käydä metillä että hänen perheensä saa lihaa (siis hänen vanhempansa). Onko tämä mies ihan normaali? Hän oli ennen kiva, lohdutti minua, teimme kaikkea yhdessä, hän otti vapaapäiviä takiani, teki kaikkea. Yksi kesä tunsin ettei hän enää välitä mistään ja siitä lähtien olen huomannut hänessä muutosta joka lapsen syntymän jälkeen on mennyt vaan enemmän ja enemmän siihen suuntaan että hän on kiinni omassa lapsuuden kodissa. Emme puhu enää mistään, hänen tulevaisuuden suunnitelmat on rakentaa talo sitten joskus kun on rahaa ja pysyä koko loppuelämä samassa työpaikassa. Hän ei ole valmis joustamaan takiani tai muuttamaan toiselle paikkakunnalle tai vaihtamaan työpaikkaansa. Hän ei lohduta koskaan minua eikä edes lastaan ennen kuin minä käsken. Hänen mielestä minä olen useimmiten syyllinen siihen jos lapsi itkee illalla. Minusta löytyy vikoja, mutta ei yhtään hyviä asioita.
Onko mies sittenkin narsisti tai psykopaatti?
henkistäväkivaltaako?
3435
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
hei
se mitä kerroit kuulosti kyllä aivan kamalalta. Minkä ikäinen miehesi on? Oletteko avoliitossa ja periaatteessa yhteisasumisessa, asutteko yhdessä? Vai oletko yksinhuoltajaäiti - siltähän tuo kuulostaa.
ehdotan että haet tukea ja apua, onko kotipaikkakunnallasi vaikka ensi- ja turvakoti, ehkä he osaisivat neuvoa sinua oikeaan suuntaan.
Teillä pitäisi olla yhteinen tulevaisuus josta yhdessä puhutte. Jos ei ole näin, vaan hän syyllistää vain sinua, kannattaako jäädä tuollaiseen suhteeseen...
tsemppiä! yritä ensin vielä yhden puhua hänen kanssaan. entä hänen äitinsä, minkälaiset välit teillä on? Voitko jutella hänen kanssa tilanteestasi ja saada jopa tukea lapsen hoitoon.
tsemppiä, lähde selvittämään asioitasi! Tulevaisuus on sinun ja lapsesi.
Hänen äitinsä inhoaa minua, tuntuu kuin hän olisi mustasukkainen miehestä, vastaa aina kaikkeen mitä kysyn mieheltä ennen kuin mies ehtii mitään sanoa. Olen joskus yrittänyt keskustella hänen kanssaan, mutta turhaan, hän on aina miehen puolella ja tottakai minä olen väärässä. Mies on kiinni lapsuuden kodissaan, häntä ei saa edes oma lapsi sieltä irtautumaan. Tilanne käy melko raskaaksi, mutta apua on tulossa, onneksi. En koe että asumme yhdessä, koska hän tulee ainoastaan tänne nukkumaan eikä ole täällä koskaan silloin jos en minäkään ole. Kaikki täällä on minun omistamaa ja maksan kaiken vuokrasta sähkölaskuihin. Hän elää edelleen lapsuuden perheessään, yrittää miellyttää omia vanhempiaan ja menee helpoimman reitin kautta. Hän menee aamuisin kotiin aamupuurolle, hakee sieltä eväät, menee töihin sieltä, sen jälkeen menee vielä sinne syömään töiden jälkeen, koska näin vain on helpointa. Hän ei ajattele tulevaisuuttaan mitenkään, jos kysyn häneltä että miten meinaat pärjätä kun sun äitis kuolee niin se vastaus on että no pakko kait se sitten on jotenkin keplotella. Hän ei osallistu vakavissaan keskusteluihin, jotka koskevat lastamme, hän ei näe tarpeelliseksi käydä lastenvalvojan luona uudelleen sopimassa lapsen hoidosta ja vastuusta koska hänen mielestään se on turhaa kun ei hän kuitenkaan ehdi hoitaa lastaan. Silti hän väittää että on hoitanut paljon lastaan, onko se paljon jos joka ilta tulee 6lta ja on kaksi tuntia samassa tilassa lapsen kanssa ennen kuin lapsi alkaa nukkumaan, ehkä kerran parissa kuussa on yksi päivä jolloin hän ottaa lapsen päiväksi mukaansa lapsuudenkotiinsa ja hoitaa lasta siellä. Luin eilen illalla narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja alan pian olla melko varma että miehellä on viitteitä siihen suuntaan. Voiko normaali ihminen ajatella vielä kolmikymppisenä kuin 12-vuotias, elää äidissään kiinni ja välttää vastuullisuutta. Enpä usko!
Ei 'miehesi' narsisti ole. Kuulostaa malliesimerkiltä peräkammarin pojasta - niin kuin itsekin totesit. Hän ei ole kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi, senkin totesit.
Vastuu pelottaa, siitä kaikki tuo käytös ja suhtautminen sinuun ja lapseen. Ei lapselta voi tosin odottaakaan vanhemmuutta ja tasavertaista kumppanuutta.
Ja 'anoppisi' ei näköjään haluakaan poikansa itsenäistyvän...
Olet todella vaikeassa asemassa. Sinuna ehkä luovuttaisin.. muuttaisin lapsen kanssa muualle ja pyrkisin pääsemään eteenpäin elämässäni. Ei 'miehestä' tuollaisena ole isäksi eikä puolisoksi. Tietysti hänellä on oikeus isyyteen ja lapsen tapaamiseen.. vaan haluaakohan matkustaa sen takia?