Ei voi puhua, edes terapiassa

itellä sama homma. en tiiä..pään vaan tyhjenee siellä.

jos helpompaa. Voi se vaikka helpottaa - mistä minä tiedän :)

Kyseessä ei välttämättä (enää) ole tahdonalaisesta ilmiöstä, vaan jostain konkreettisesta. Luottamus toiseen puuttuu, ja se saa olemaan hiljaa. Tällaisen, alitajuisen, mekanismin mahtia ei kannata aliarvioida.

Pistäkää oma ryhmä-terapia systeemi pystyyn. Ei se terapeutti osaa sen paremmin.

Mitä kauheisiin juttuihin tulee, niin kyllä se terapeuttikin on kovilla - sillä kun ei yleensä ole omaa, ensi käden, kokemusta todella synkistä ajatuksista jne.

Ja mikäli olet suljetulla osastolla hoidossa, silloin on sitä visummin oltava puhumatta.
Puhuminen siellä voi joskus olla oman jalan sahaamista, ja koituu sattumaan omaan nilkkaan.
Kaikkea mitä siellä puhut, voi käyttää sinua vastaan.
Ja se johtuu siitä, että sinulla voi olla kokemus, josta voidaan tehdä myös väärä diagnoosi.

Oloso ei parane vaan pahemmaksi menee,jos menneisyyteen vajoat.Terapioiden pahin sudenkuoppa ja hyvinvoinnin este on nöyrryyttää asiakkaita joillakin aikoja sitten elettyjen asioiden muistelemisena.Ei tuo menetelmä auta vaan pahentaa ihmisen senhetkistä tilannetta. Monesta humpuukista tehdään tiedettä ja vedotaan tieteen nimissä auttavan asioihin.Älkää uskoko.

Mielisairaalat karmeine sisustuksineen on toinen psykiatrian käyttämä nöyrryytystaktiikka.Katsokaa filmillä olevaa huonetta.On kuin vankila.Todella masentava ja nöyrryyttävä paikka.Ajatelkaa jos teidän tulisi voida paremmin tuossa huoneessa.

http://www.youtube.com/watch?v=B4DYBoc0MF8&NR=1

http://www.youtube.com/watch?v=JRkk0KZGvBM

Heips, oletkos kertonut terapeutillesi tämän saman? Tulee tunne, että järjellä et pysty ohittamaan nyt tunnelukkoasi, mutta siihen voi olla myös syynä ihan sellainen, että et vielä luota terapeuttiisi. Tai sitten sellainen että et osaa tunnistaa ja nimetä tunteitasi, joten silloin niistä puhuminen voi olla ihan konkreettisesti vaikeaa.

Jos sinulla on mielestäsi hyvä terapeutti johon luotat niin koitapa kirjoittaa ne asiat, mitä haluat kertoa. Monesti se auttaa itseä muotoilemaan ajatukset niin, että ne saa suustakin ulos. Itse käytän tätä paljon apunani, koska helposti jännitän tilanteissa niin, että puolet jää sanomatta mitä pitäisi. Käytän ihan arjessa, esim soittaessani jonkun puhelun, mutta myös lääkärissä. Minulla on keskittymishäiriö, mikä pahentaa tilannetta muutenkin, mutta tällä konstilla olen onnistunut pitämään ajatukset kasassa ja analysoimaan omia tunteitani sen verran, että saan ne myös kerrottua. Voithan toki myös antaa terapeuttisi lukea kertomuksesi, se voi olla myös ihan hyvä ratkaisu.

Mutta mun mielestä pääasia on se, että kun kerta on asioita mitkä painaa sua sun pitäs saada ne ulos systeemistäsi purettaviksi. Monille riittää terapiaksi tuo, että kirjoittaa itselleen. Ei siihen välttämättä terapeuttia edes tarvitse. Mutta koska kyse on sun elämästä niin mieti, mikä sulle tuntuu parhaalle. Aloita sillä, että kirjoitat asiasi ja mietit sitten, revitkö sen roskiin vai näytätkö vai puhutko asiasta. Jos tykkäät kirjoitella tietokoneella luo itsellesi anonyymi osoite ja kirjoita kirjeitä sinne itsellesi. Pura mietteitäsi ja pahaa ja hyvää oloa silloin kun siltä tuntuu. Kun puolen vuoden päästä käyt lukemassa läpi eka kirjeesi voi olla, että näet asiat mistä kirjoitit eri valossa. Terapeutteja on hyviä ja huonoja, ihmisiä hekin vain ovat. Mutta itse pyrkisin käyttämään tilanteen hyväkseni edes jollain tapaa, koska kyllä terapiassa ihan oikeasti voi eheytyä. Kirjoittelu voisi selvittää sulle, mistä olisit nyt valmis puhumaan. Ei sun tarvitse kerralla iskeä "pahinta" pöytään. Tsemppiä sulle ja muista, että kyse on kuitenkin sun omasta parhaasta. Se mitä saat siitä irti on kiinni susta, terapeutti ei voi eikä saa pakottaa sua mihinkään. Mutta väittäisin, että elämässä ei montaa tilaisuutta tule puhua ihmiselle, joka ei tuomitse eikä kerro asioitasi eteenpäin. Kannattaa miettiä sitä, että haluaako päästää asioista irti vai kantaa niitä jakamattomina mukanaan.

puhunut ja kertonut niin sen paremmin olen tajunnut itsessäni piilossa olleita asioita
ja ahditukset ovat tulleet pintaan ja olen itkenyt enemmän kuin koskaan
mutta samalla on tunne että tunnelinpäässä loistaa valo vaikka en sitä näekkään.
Puhu vaikka eilisestä tai jostain havainnosta jonka olet tehnyt sinä päivänä
siitä se lähtee vyöryämään jos on lähteäkseen....
toisaalta voi olla että ett vain ole valmis vielä avaamaan haavojasi...jotkut eivät tee sitä koskaan
Minun oli pakko sillä en enään kestänyt olotilaani ja jos en olisi niin tehnyt niin olisin kuin kuollut.
Vaatii rohkeutta mennä terapiaan, olet tehnyt jo ison askeleen ja ne muut askeleet voivat olla
vain pientä liikettä, päivä päivältä enemmän
tsemppiä sinulle ja uskalla puhua, terapeutti on siellä sinua varten
hänellä on aikaa juuri sinulle :-)