AITO LUTERILAISUUS PITÄÄ RAAMATULLISEN SYNTIOPIN VESITTÄMÄTTÖMÄNÄ
Luterilainen oppi synnistä keskittyy perisyntiä koskevaan artiklaan ja kuvaa ihmisen langennutta, syntistä luontoa, ei niinkään artiklaan tekosynneistä, joita ihminen päivittäin tekee. Itse asiassa luterilaisissa tunnustuksissa ei ole mitään erityistä artiklaa tekosynneistä. Synnin alkuperä on todellisessa historiassa. "Aadamin lankeemuksen tähden kaikki ihmiset ovat luonnostaan syntisiä ja syntyneet synnissä" (CA II,1). Kaikki ihmiset ovat siksi perisyntisiä. Mikä on ihmisen sisäisen syntisyyden luonne? Negatiivisesti: ihminen on ilman Jumalan pelkoja ilman luottamusta Jumalaan. Rooman Kumoamus (roomalaiskatolilaisten Confutatio, joka oli vastaus Augsburgin tunnustukseen, toim. huom.) oli eri mieltä tämän määritelmän kanssa. Kumoamus piti kiinni siitä, että olla ilman jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan on aikuisen tekosynti ei pikkulapsen, joka ei pysty täyteen järjen käyttöön. Positiivisesti: Melanchthon määritteli perisynnin Augsburgin tunnustuksessa pahana himona (concupiscentia), aktiivisena taipumuksena pahaan:
"Paha himo on tullut menetetyn vanhurskauden sijaan. Kun näet ihmisluonto sairaalloisena ei kykene pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa eikä Häneen uskomaan, se hakeutuu sitä kohti, mikä on lihallista, ja rakastaa sitä. Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa...Ei paha himo suinkaan ole ainoastaan ruumiillisten ominaisuuksien turmeltumusta, vaan myös korkeampien kykyjen kieroutumista siihen, mikä on lihallista" (Apol. II,24. TK 1990,88).
Jälleen vastustajat, seuraten keskiajan skolastista teologiaa, torjuivat tämän. He sanoivat, ettei paha himo ole itsessään synti, vaan sen sijaan vain synnin rangaistus. Yksi synnin tuloksista ja hedelmistä on himo:
"Tästä himosta, jota Apostolijosku nimittää synniksi, pyhä synodi selittää, ettei katolinen kirkko ole koskaan ymmärtänyt tätä syntiä siten, että himo uudestisyntyneissä olisi todellinen ja varsinainen synti, vaan että tämä himo on synnistä peräisin ja taivuttaa ihmistä syntiin. Jos joku ajattelee päinvastoin: hän olkoon erotettu [oik. kirottu]" (Trento, Istunto V Luku 6).
Melanchthon vastaa: tietysti sekä perisynnin vajavuutta, nimittäin jumalanpelon ja luottamuksen puutetta, että perisynnin aiheuttamaa himoa voidaan aivan oikein kutsua synnin rangaistukseksi (Apol. II,47), mutta ne ovat myös synti Jumalaa vastaan. Melanchthon oli ilmaissut kantansa havainnon omaisesti jo teoksessaan Loci Communes vuonna 1521:
"Perisynti on erityisen eloisa vaikutus koko ihmisessä. Se tuottaa alati hedelminään paheita. Koskapa ei ihmisen sielu kuohuisi pahoissa himoissa, joista pahimpia ja häpeällisimpiä ei edes kyetä havaitsemaan. Kaikki ihmiset tuntevat joskus ahneutta, kunnianhimoa, vihaa, kaunaa, kateutta, himon poltetta ja suuttumusta. Mutta harvempi on tietoinen röyhkeydestä, kopeudesta, farisealaisesta tekopyhyydestä, Jumalan halveksimisesta, epäluottamuksesta Jumalaa kohtaan, jumalanpilkasta ja nämä viimeksi mainitut ovat hallitsevimpia mielenliikkeitä. On sellaisia ihmisiä, jotka ulospäin elävät hyvin kunniallisesti. Paavali sanoo eläneensä ennen kuin oppi tuntemaan Kristuksen siten, ettei häntä voitu mistään moittia. Tällaisilla ihmisillä ei kuitenkaan ole mitään kunnian aihetta, sillä heidän sielunsa on niiden mitä pahimpien ja surkeimpien mielenliikkeiden vallassa, joita he eivät itse tiedosta" (Melanchthon, Ydinkohdat 1986,39).
Melanchthonille ja toisille luterilaisille uskonpuhdistajille perisynti on aktiivinen halu, voima, joka on kokonaan turmellut meidän ihmisluontomme (FC SD I,5). Se on tila. Luther kutsuu sitä pääsynniksi. Se on kaikkien vastoin kymmentä käskyä olevien pahojen tekojen lähde (SA III,12), voima, joka ei koskaan ole passiivinen ja levossa.
Tämä kauhea kuvaus ihmisen tilasta ei ole jokin akateeminen kohta luterilaisessa teologiassa, vaan se vaikuttaa uskonkohtiin parannuksesta, vanhurskauttamisesta j a sakramenteista samoin kuin muihin uskonkohtiin. Itse asiassa se vaikuttaa kristityn koko uskonelämän kulkuun. Jumalan lapsi ei voi koskaan vapautua perisynnin liekehtivistä sytykkeistä ja himosta. Kasteessa annetaan anteeksi perisynti ja syntisyys, mutta sitä ei juurruteta pois. Jumalan lapsi on yhä syntinen luonnoltaan. Tässä elämässä hän ei koskaan vapaudu himosta (Apol. IV,169). Luther korostaa sitä, että kun syntinen vanhurskautetaan, hänen syntiään j a lihaansa ei juurruteta pois, vaan sen sijaan ne annetaan anteeksi eikä niitä lueta häntä vastaan. Luther ilmaisee asian ytimekkäästi Schmalkaldenin opinkohdissa käsitellessään vanhurskauttamisoppia.
Luterilainen oppi synnistä keskittyy perisyntiä koskevaan artiklaan ja kuvaa ihmisen langennutta, syntistä luontoa, ei niinkään artiklaan tekosynneistä, joita ihminen päivittäin tekee. Itse asiassa luterilaisissa tunnustuksissa ei ole mitään erityistä artiklaa tekosynneistä. Synnin alkuperä on todellisessa historiassa. "Aadamin lankeemuksen tähden kaikki ihmiset ovat luonnostaan syntisiä ja syntyneet synnissä" (CA II,1). Kaikki ihmiset ovat siksi perisyntisiä. Mikä on ihmisen sisäisen syntisyyden luonne? Negatiivisesti: ihminen on ilman Jumalan pelkoja ilman luottamusta Jumalaan. Rooman Kumoamus (roomalaiskatolilaisten Confutatio, joka oli vastaus Augsburgin tunnustukseen, toim. huom.) oli eri mieltä tämän määritelmän kanssa. Kumoamus piti kiinni siitä, että olla ilman jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan on aikuisen tekosynti ei pikkulapsen, joka ei pysty täyteen järjen käyttöön. Positiivisesti: Melanchthon määritteli perisynnin Augsburgin tunnustuksessa pahana himona (concupiscentia), aktiivisena taipumuksena pahaan:
"Paha himo on tullut menetetyn vanhurskauden sijaan. Kun näet ihmisluonto sairaalloisena ei kykene pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa eikä Häneen uskomaan, se hakeutuu sitä kohti, mikä on lihallista, ja rakastaa sitä. Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa...Ei paha himo suinkaan ole ainoastaan ruumiillisten ominaisuuksien turmeltumusta, vaan myös korkeampien kykyjen kieroutumista siihen, mikä on lihallista" (Apol. II,24. TK 1990,88).
Jälleen vastustajat, seuraten keskiajan skolastista teologiaa, torjuivat tämän. He sanoivat, ettei paha himo ole itsessään synti, vaan sen sijaan vain synnin rangaistus. Yksi synnin tuloksista ja hedelmistä on himo:
"Tästä himosta, jota Apostolijosku nimittää synniksi, pyhä synodi selittää, ettei katolinen kirkko ole koskaan ymmärtänyt tätä syntiä siten, että himo uudestisyntyneissä olisi todellinen ja varsinainen synti, vaan että tämä himo on synnistä peräisin ja taivuttaa ihmistä syntiin. Jos joku ajattelee päinvastoin: hän olkoon erotettu [oik. kirottu]" (Trento, Istunto V Luku 6).
Melanchthon vastaa: tietysti sekä perisynnin vajavuutta, nimittäin jumalanpelon ja luottamuksen puutetta, että perisynnin aiheuttamaa himoa voidaan aivan oikein kutsua synnin rangaistukseksi (Apol. II,47), mutta ne ovat myös synti Jumalaa vastaan. Melanchthon oli ilmaissut kantansa havainnon omaisesti jo teoksessaan Loci Communes vuonna 1521:
"Perisynti on erityisen eloisa vaikutus koko ihmisessä. Se tuottaa alati hedelminään paheita. Koskapa ei ihmisen sielu kuohuisi pahoissa himoissa, joista pahimpia ja häpeällisimpiä ei edes kyetä havaitsemaan. Kaikki ihmiset tuntevat joskus ahneutta, kunnianhimoa, vihaa, kaunaa, kateutta, himon poltetta ja suuttumusta. Mutta harvempi on tietoinen röyhkeydestä, kopeudesta, farisealaisesta tekopyhyydestä, Jumalan halveksimisesta, epäluottamuksesta Jumalaa kohtaan, jumalanpilkasta ja nämä viimeksi mainitut ovat hallitsevimpia mielenliikkeitä. On sellaisia ihmisiä, jotka ulospäin elävät hyvin kunniallisesti. Paavali sanoo eläneensä ennen kuin oppi tuntemaan Kristuksen siten, ettei häntä voitu mistään moittia. Tällaisilla ihmisillä ei kuitenkaan ole mitään kunnian aihetta, sillä heidän sielunsa on niiden mitä pahimpien ja surkeimpien mielenliikkeiden vallassa, joita he eivät itse tiedosta" (Melanchthon, Ydinkohdat 1986,39).
Melanchthonille ja toisille luterilaisille uskonpuhdistajille perisynti on aktiivinen halu, voima, joka on kokonaan turmellut meidän ihmisluontomme (FC SD I,5). Se on tila. Luther kutsuu sitä pääsynniksi. Se on kaikkien vastoin kymmentä käskyä olevien pahojen tekojen lähde (SA III,12), voima, joka ei koskaan ole passiivinen ja levossa.
Tämä kauhea kuvaus ihmisen tilasta ei ole jokin akateeminen kohta luterilaisessa teologiassa, vaan se vaikuttaa uskonkohtiin parannuksesta, vanhurskauttamisesta j a sakramenteista samoin kuin muihin uskonkohtiin. Itse asiassa se vaikuttaa kristityn koko uskonelämän kulkuun. Jumalan lapsi ei voi koskaan vapautua perisynnin liekehtivistä sytykkeistä ja himosta. Kasteessa annetaan anteeksi perisynti ja syntisyys, mutta sitä ei juurruteta pois. Jumalan lapsi on yhä syntinen luonnoltaan. Tässä elämässä hän ei koskaan vapaudu himosta (Apol. IV,169). Luther korostaa sitä, että kun syntinen vanhurskautetaan, hänen syntiään j a lihaansa ei juurruteta pois, vaan sen sijaan ne annetaan anteeksi eikä niitä lueta häntä vastaan. Luther ilmaisee asian ytimekkäästi Schmalkaldenin opinkohdissa käsitellessään vanhurskauttamisoppia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hän sanoo:
"En näe mitään syytä muuttaa tähän asti alituiseen toistamaani opetusta: Uskon kautta me saamme, kuten pyhä Pietari sanoo, aivan uuden puhtaan sydämen ja Kristuksen, Välittäjämme, tähden Jumala tahtoo pitää j a pitääkin meitä täysin vanhurskaina ja pyhinä. Vaikka synti ei vielä ole lihastamme kokonaan poissa tai kuollut, Jumala ei kuitenkaan tahdo sitä ottaa lukuun eikä siitä tietää" (Schmalkaldenin opinkohdat III,3,13).
Jumalan anteeksiantamus kasteessa, ehtoollisessa, synninpäästössä ja evankeliumin sanassa ottaa pois syyllisyyden ja synnin rangaistuksen, mutta synnin voima ei koskaan murru kokonaan tässä
elämässä. "Kaste poistaa perisynnin syyllisyyden, vaikkakin himo jää" (Apol. II,3S). Siksi vaikka jokainen kristitty saa anteeksi, on pelastettuja vanhurskautettu yksin Kristuksen tähden ja yksin Jumalan armosta, niin hän pysyy samanaikaisesti syntisenä, syyllisenä Jumalan edessä ja alituisesti anteeksiantamusta, pelastusta ja Jumalan armoa tarvitsevana.
Sidottu ratkaisuvalta
Luterilainen teologia opettaa luterilaisen perisyntiopin mukaisesti sidottua ratkaisuvaltaa, jonka Luther esitti tunnetussa kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta. Tässä kuuluisassa teoksessaan Erasmusta vastaan Luther käsittelee luonnollisen ihmisen vapaan tahdon kysymystä siitä näkökulmasta, jonka raamatullinen oppi synnistä antaa, ei minään filosofisena mietiskelynä. Tunnustuksellinen luterilainen kanta on määritelty painokkaasti seuraavaan tapaan:
"Tämän perusteella on selvää, että vapaa tahto omine luonnollisine kykyineen ei ainoastaan ole täysin kykenemätön vaikuttamaan tai myötävaikuttamaan ihmisen omaan kääntymiseen, vanhurskauteen ja pelastukseen sekä seuraamaan, uskomaan armoa ja pelastusta, vaan synnynnäisen pahan ja uppiniskaisen luontonsa perusteella ihminen jopa sotii Jumalaa ja Hänen tahtoansa vastaan, ellei Jumalan Henki häntä valaise ja hallitse. Tämä asia on selitetty seikkaperäisemmin perisyntiä käsittelevässä opinkohdassa, johon esitystä supistaaksemme viittaamme" (FC SD II,l8).
Ei voi olla havaitsematta, että sidottua ratkaisuvaltaa koskeva uskonkohta vastaa sekä negatiiviselta että positiiviselta puoleltaan luterilaista oppia perisynnistä. Tosiasiassa niin täysin on perisynti meidät myrkyttänyt, että olemme "kiireestä kantapäähän perisynnin myrkyn myrkyttämiä" (FC SD I,62), niin täysin on ihminen ennen ja jälkeen kääntymyksensä pahan himon valtaama (Apol. II,26; XVIII,S), joka pysyy hänessä kasteen ja kääntymyksen jälkeen (Apol. II,3S), että "koko ihmisvanhurskaus on pelkkää teeskentelyä Jumalan edessä" ja loukkaa Kristuksen kunniaa (Apol. IV,24). Edelleen, jopa uskovan hyvät teot ovat epätäydellisiä ja epäpuhtaita (FC SD IV,2l, vrt. CA XX,4O).
Tunnustuksellinen luterilainen oppi perisynnistä, jonka Apologia ja Luther Schmalkaldenin opinkohdissa ilmaisivat, esitettiin tietoisena vastaväitteenä skolastiikan ja tuon ajan yleisen roomalaiskatolisen teologian opetusta vastaan. Rooma reagoi välittömästi. Mutta lopullisen vastauksen antoi Trento (Istunto 5); Trenton kuudes istunto vanhurskauttamisesta tuomitsi yksimielisesti luterilaisen opin uudestisyntymättömän ihmisen sidotusta ratkaisuvallasta (Trento Istunto 6, Kaanon 4). Niin tuomittiin myös Lutherin oppi, että kääntymyksessä ihmisen tahto on täysin passiivinen (FC SD II,8S), kohta, joka on perustava Lutherin opille. Sitä paitsi, tunnustuksellinen luterilainen usko, että arvokkaimmatkin epäuskoisen teot ja yritykset miellyttää Jumalaa ovat kauhistus ja loukkaavat Kristuksen kunniaa, tuomittiin Trentossa.
Parannus
Realistinen oppi perisynnistä - Melanchthon väittää Augustinuksen kanssa, että taipumus pahaan ei ole jokin neutraali asia, vaan se on todella synti (Apol. II,42) - johtaa luterilaiset uskonpuhdistajat uuteen ja täysin erilaiseen käsitykseen ja käytäntöön parannuksen opinkohdassa, vallankumoukselliseen käsitykseen, jonka Luther ilmaisi jo 95 teesissään ja joka oli välitön syy paavi Leo X suorittamaan Lutherin kirkosta erottamiseen vuonna 1520. Luterilaiset tunnustukset kehittävät ja puolustavat tätä uutta oppia parannuksesta, joka merkitsee paluuta oikeaan käsitykseen Uuden testamentin tarkoittamasta metanoiasta (kreik. metanoia = mielenmuutos, toim. huom.].
Millainen siis on luterilainen oppi ja käytäntö parannuksen kohdalla? Luther selvittää tätä Schmalkaldenin opinkohdissa heti käsiteltyään syntiä (perisyntiä) ja lakia:
"Lain tärkein tehtävä ja vaikutus on , että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut, tarvitseehan hän lakia sanomaan, että hänellä ei ole Jumalaa, vaan hän palvoo vieraita jumalia; sitä hän ei ennen lain tuloa ja ilman lakia olisi ikinä uskonut. Näin hän kauhistuu, nöyrtyy, menettää rohkeutensa, joutuu epätoivoon, ottaisi mielellään avun vastaan mutta on aivan neuvoton, alkaa vihastua Jumalalle ja nurista. Tätä tarkoittaa Room. 4: 'laki saa aikaan vihaa' ja Room. 5: 'laki tekee synnin suuremmaksi"' (SA III,2,4-5).
Tämä on lain työ niin jumalatonta kuin uudestisyntynyttä kohtaan Lutherin mukaan. Melanchthon yhtyy tähän tuomioon Apologiassaan sanoessaan uudelleen ja uudelleen, että laki syyttää aina (Apol. IV, 38, 62, 103, 128, 167, 179, 204, 260; XII,34,88; vrt. FC SD I,6,31,32). Laki syyttää aina, paljastaa Jumalan vihan syntiä ja syntistä kohtaan, tuomitsee syntisen ja kauhistuttaa häntä (Apol.
IV,38,131,144,257,260; XII). Luther ja Melanchthon puhuvat tässä siitä, mitä Luther kutsuu passiiviseksi katumukseksi. "Todellinen sydämen suru, kuoleman kärsimys ja tuska", ei paavilaisten "keinotekoiset murheet". Luther päättelee, että paavilaiset ovat vesittäneet synnin. Niinpä he vesittävät parannuksenkin. He eivät tiedä, mitä synti on, nimittäin perisynti kaikkine seuraamuksineen. Tämän seurauksena he opettavat ja harjoittavat väärää parannusta, jossa syntisraukkojen tulee tunnustaa kaikki kuolemansynnit papille ennen kuin he voivat saada anteeksi. Hänelle opetettiin, että mitä puhtaampi ja täydellisempi hänen tunnustuksensa oli, sitä paremmin hän voi suorittaa hyvityksen synneistään ja hankkia "armon Jumalan edessä". Sellainen käytäntö, jossa ei välitetty uskosta ja Kristuksesta, ruokki epävarmuutta. Luther kuvaa tätä käytäntöä: "näin tehtiin lakkaamatta parannusta, mutta parannusta ei saatu ikinä tehdyksi" (SA III,3,23). Vastoin tätä osittaista ja paloittaista parannusta tekosynneistä Luther esittää todellisen parannuksen, jota Johannes Kastaja ja apostolit saarnasivat. Tässä parannuksessa ei kinastella "siitä, mikä on syntiä ja mikä ei, vaan kaikki, mitä meissä itsessämme on, julistetaan erottelematta pelkäksi synniksi" (SA III,3,36).
Robert Preus: vanhurskauttamisoppi.
Käytetyt lyhenteet: CA = Augsburgin tunnustus; Apol. - Augsburgin tunnustuksen puolustus; SA = Schmalkaldenin opinkohdat; FC = Yksimielisyyden ohje; SD = Täydellinen selitys; TK - Tunnustuskirjat
Sisältyy teokseen Syttyneitä sydämiä. Concordia 1996.
raamatullisesta kasteesta, eikä joidenkin harhautuneiden kinastelusta!
Tuo kirjoitus kuuluu huu haa palstalle!
Kirjoitit:
"Kaikki ihmiset ovat siksi perisyntisiä. Mikä on ihmisen sisäisen syntisyyden luonne?"
Se, miksi luterilaisuudessa uskotaan (luullaan, otaksutaan jne...) perisyntiin voi johtua monista seikoista.
Perisynti ei ole Jumalan tai Jeesuksen Oman Sanan totuutta joten perisynti ilmaisua käytetään pelotteluna ja "mainostetaan" sitä oppia ainoana sovittana esim. lapsikasteessa jolla samalla saadaan Jumalan valtakunnan kaltainen lapsi omaa herraa jumalana palvelijaksi mielen manipuloimisilla.
Se että perisynti on luterilaisuudenkin omassa historiassa (esim. omien syyttömien uskovaisten tappajana) ei Jumalan ja Jeesuksen Oman Sanan mukaan pidä paikkaansa, koska Jeesus ITSE on Omalla Sanallaan todistanut lapset Jumalan valtakunnan kaltaisiksi ja siellä ei ole syntiä tai perisyntiä ja näin ollen perisyntiseksi lapsia synnistävät antavat väärää todistusta syyttömistä lapsista ja samalla antavat väärää todistusta JUMALAN VALTAKUNNASATA sillä jos lapsi olisi perisyntinen niin Jumalan valtakuntakin täytyisi olla sitä koska molemmat ovat toistensa kaltaisia. Näin ollen luterilauus tavallaan tunnustaa sitä sanomatta, opettamatta että se on heidän uskon suunnan/lahkon syntiä koko perisynti.
Tässä asiassakin tulee mielestäni aina muistaa, että mitä Jumala tai Jeesus ei ole Omalla Sanallaan Raamatussa ilmoittanut ei ole Heidän sanaa! Paavali ja muutkin peevelien tiedot ei ole Jumalan ja Jeesuksen Sanaa. Perisynti sana ei VIELÄ ole edes raamatullinen ja ennekaikkea se EI OLE JUMALAN TAI/JA JEESUKSEN SANAA.
Toisaalta, voi olla niin, että luterilaiset ovat Luder/Lutjerin opin mukaisesti sieluttomia. Luder/Luther opetti että naisella ei ole sielua ja jokainen sivistynyt tietää, ettei sieluttomasta voi syntyä sielullista ja kun sen ymmärtää niin ymmärtää myös sen, että Jumalan valtakunnan kaltaisuutta ei voi luterilaiset ymmärtää koska heillä ei ole sielua. Mielen voi manipuloida palvelemaan jumalana vaikka aidan seivästä, mutta sielu ei voi manipuloida koska se on Luojan antama. Luonnollista on, että myös Jumalallisuuden sielullisuuden omistavat ihmiset alistuvat (esim. miekan voimalla pakkouskoon) palvelemaan henkensäkkin säilyttämiseksi (tai jopa muistakin syistä) tietoisesti herraa jumalanaan mutta sielullisesti tietävät Jumalan ja Jeesuksen Lain ja tahdon jne ja siksi syntyy mielellisiä sairauksiakin koska jatkuva jakomielisyys ei ole tervellistä. Tuo ilmiö on tavallinen esim. nuorille, heille pakko opetetaan kouluissa Jumalan ja JEesuksen Laki (10-käskyä) ja sitten esim. armeijaan joutuessaan sama opettaja on opettamassa että Lakia pitää rikkoa kun herra määrää. Silloin sielullinen nuori joutuu kysymään itseltään esim. että onko se tappaminen kielletty vai ei?! Sen asian suhteen raamattussa ole Jumalan ja Jeesuksen Laki on selvä ettei saa tappaa muuten kuin Jumalan ja Jeesuksen Omasta määräyksestä ja maallinen esivalta ei ole Jumalan ja Jeesuksen Lain suhteen saanut poikkeus lupaa minkää Jumalan ja Jeesuksen Lain kohdan suhteen.
Mainittakoon asiaa miettiville nuorille, että jos he joutuvat (esim. sodassa) Jumalan ja Jeesuksen Lakia rikkomaan OMAN HENKENSÄ SÄILYTTÄMISEKSI (suomenkin sodissa on vihollisia tappamasta kieltäytyjiä tapettu omien toimesta) niin hän synnit Jeesus on sovittanut. Jeesus sovitti syntiin pakotettujen synnit mutta se syntiin pakottava joutuu teoistaa Jumalan valtakunnan edessä vastuuseen teoistaan.
Harjauttaja opettaa, että Jeesus sovitti kaikki synnit mutta niin ei ole. Jos Jeesus olis kaikki synnit sovittanut niin Hänen ei olisi tarvinnut Jumalan Moosekselle antamaa Lakia vahvistaa!
En itse usko (luterilaisuuteen pakkokastettuna) luterilaisten sieluttomuuteen. Rohkenen olla varma, että Luder/Luther oli väärässä. Jos sitä sieluttomuutta on ollut Luder/Lutherilla itsellään ja sen opin kehittäjillä niin sen voin tunnustaa oikeaksi. Historia heidän ja "tietyn" historiallisen "johtolangan" toimista osoittaa selvyydellä että vaikka luterilaisilla oliskin sielu niin joukkoa on ohjannut ja ehkä edellenkin johtaa sieluttomuus. Se tulee esiin oppien ja käytännön ristiriidassa selvyydellä.
Siis syntiin ei ihminen synny vaan "synnytetään" harhaoppien myötävaikutuksilla. Jos ihminen saisi lapsesta asti kehittyä sielullisesti tasapainoisena niin hänestä ei tulisi syntistä:
1 Joh 3:9. Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä. Hän ei voi tehdä syntiä, koska on syntynyt Jumalasta."
1Joh 3:18 Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.
"Joh. 14:15 Jos te rakastatte minua, niin pitäkäät minun käskyni. "
Toinen luomiskertomus (ensimmäinen luominen) kertoo siitä kun Jumala/Luoja loi ihmisen johon Jumala/Luoja ei ollut tyytyväinen. Tyytymättömyys johtui siitä että se sieluttomana ihmisenä oli järkyttävän epäinhimillinen. Sen vuoksi Jumala/Luoja loi ihmisestä paremman, sielullisen...
Ensimmäinen luomiskertomus (toinen luominen) kertoo siitä kun Jumala/Luoja loi ihmisen jolla on sielu, siis parannettu versio edellä mainitusta ihmisestä.
Epäselvää minulle on, miksi Jumala/Luoja ei hävittänyt sieluttomia, eläimellisiä ihmisiä vaan antoi heille aikaa kehittyä "ihmisiksi." Se kehitys prosessi on käynnissä koko ajan.
Tästä asiasta oli ilmeisesti Luder/Luther tietoinen mutta naisten vihaajana opetti, että naiset ovat sieluttomia. Martti ilmeisesti toivoi ettei ihmiset ymmärrä, että sieluttomasta ei voi syntyä sielullista. Näin ollen on29. sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. ilmeistä, että omia uskovaisiaankin tappaneet rikolliset uskon lahkot ovat sieluttomia. Monilla heistä on sieluttomille tyypillisiä rituaalija, mm. oman lajinsa veren juontia ja lihansyöntiä jotka esim. Jeesus kieltää raamatussa. Kannibalismi oli yleistä esim. ristiretkiä tekevillä jolloin uskosta ja kasteesta kieltäytyneen tapettiin ja syötiin ja veri juotiin. Siis täysin sieluttomien touhua! Vähitellen se sieluton raakalainen on sivistynyt ja hyväksynyt sielullisen ihmisen tavat ja ymmärrykset mutta kuten jo kerroin niin se prosessi jatkuu edelleen.
Kristittyjä sielulliset vainosivat aikanaan mm. sen vuoksi että ne "pedot" söivät oman lajinsa lihaa ja joivat oman lajinsa verta. Tämä ei ole kristittyjen pilkkaa vaan historiallista totuutta. Tutki tämän aikanan avulla asioiden yksityis kohtia niin huomaat tiettyä kehitystä, sivistymistä:
http://www.suol.fi/raamattunet/kkohjana.html
HUOM!
Sieluton ihminen ei aikanaan (ehkä ei vieläkään) tajunnut mitä Jeesuksen käyttämä "veri" ja "leipä" vertauskuvat tarkoittavat vaikka tieto ON EDELLEENKIN SELVYYDELLÄ RAAMATUSSA. (Laitan esiin raamatun tekstiä jatkona...)
29. sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa.
Tämän raamatun kohta osoittaa selvyydellä, että ehtoollisen nauttiminen (sieluttomien rituaali) on selvää Jeesuksen pilkkaamista jossa Hänestä tehdään ulostetta!
Matteus 15:17-20
Matteus 26:26-29
Markus 14:22-25
Luukas 22:17-20
Johannes 5:48-58
1 Korinttilaiskirje 11:23-29
23. Sillä minä olen saanut Herralta sen, minkä myös olen teille tiedoksi antanut, että Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän,
24. kiitti, mursi ja sanoi: "Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämä minun muistokseni".
25. Samoin hän otti myös maljan aterian jälkeen ja sanoi: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni; niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni".
26. Sillä niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee.
27. Sentähden, joka kelvottomasti syö tätä leipää tai juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen.
28. Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta;
29. sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa.
Korinttilaiskirjeessä kehoitetaan kaikkia henkilökohtaisesti arvoimaan onko ihmisen veren juonti ja ihmisen lihan syönti ihmisestä tai ei. Ihmisen veren juonti ja lihan syönti on kuoleman julistamista, ja se on Luojan ja Sielujen Valtakunnan vastainen oppi. Joka ei osaa erottaa sitä mikä on ihmisestä ja mikä on eläimestä, juo ja syö tuomioksensa. Ei kukaan "yhdy Jeesukseen" hänen verta juomalla ja hänen lihaa syömällä, sillä hän tulee takaisin. Kun hän tulee, viimeistään silloin loppuu m.m. kannibaaliksi opettaminen, siitä voitte olla varmoja. Sopii asiaa miettiessä muistaa, että eläimissäkin on "sielullisesti" niin sivistyneitä, etteivät syö oman lajinsa lihaa puhumattakaan että joisivat lajinsa verta.
Ihminen, joka ymmärtää, tietää mitä vertauskuvat sanat "leipä" ja "veri" tarkoittavat tietää myös sen ettei itselleen tule turmiota syödä tai juoda.
Siis nk. Pyhä Ehtoollinenkin ja sen tulkinta paljastaa erot sielullisten ja sieluttomien välillä.
HUOM!
Se että jonkun uskon lahkon opit, historia, osoittaa sieluttomuutta ei tarkoita, että kaikki luterilaiset olisivat sieluttomia vaikka oppi on sellaisten tekemä ja pakolla suomeen "sivistyksenä" pakkoistettu!