Oman uskonnonopetuksesta Hesarissa

on HIRVITTÄVÄ salaliitto!

Että sinä soimaat hesaria, koska minun mielestä kyseinen lehti on täysin luokaton, ala arvoinen huuhaa propakanda kyhäelmä.

old_profile_53147 kirjoitti:

Että sinä soimaat hesaria, koska minun mielestä kyseinen lehti on täysin luokaton, ala arvoinen huuhaa propakanda kyhäelmä.

Niin, sen verkkosivutkin vetävät suuret joukot uskovaisia puhumaan silkkaa paskaa. Ala-arvoista propagandaa tosiaan. Ja onhan se uutissisältökin vähintäänkin räikeää, hallittua mielipiteiden ohjaamista paikoitellen. Siksi hesarin toimittajakoulutuskin on aivan oma juttunsa.

"Oman uskonnon ymmärtäminen ja oman uskonnollisen identiteetin reflektointi on tärkeä pohja muiden uskontojen ja katsomusten ymmärtämiselle. Oppilas, joka on tietoinen omasta uskonnostaan ja sen vaikutuksista kulttuurissa ja yhteiskunnassa, voi asettua tasaveroisena kanssakäymiseen toisten kanssa monikulttuurisessa yhteiskunnassa.

Dialogissa ei tällöin ole kysymys väljähtyneestä vakaumuksettomuudesta tai aatteettomuudesta vaan merkityksellisestä keskustelusta, joka nousee aidosta kiinnostuksesta ja kunnioituksesta toisen erilaisuutta kohtaan. Uskonnoista, aatteista ja maailmankatsomuksista on mahdotonta käydä dialogia, elleivät osapuolet ole selvillä siitä, mitä he itse edustavat.

Oman uskonnon opetus on siis hyvä pohja katsomusten väliselle dialogille. Nykyisen koulun katsomusopetuksen haaste on kuitenkin siinä, miten luodaan tilaa ja edellytyksiä eri uskontoja ja katsomuksia edustavien oppilaiden keskustelulle ja kohtaamiselle.

Nykyistä uskontokuntasidonnaista käytäntöä on arvosteltu siitä, että siinä toteutuu lapsen vanhempien eikä lapsen oma tahto. Tämä koskee kuitenkin koko koulukasvatusta, jossa toteutuu lasten vanhempien ja yhteiskunnan kasvatusoikeus.

Lasten toiveiden ottaminen koulupoliittisen suunnittelun lähtökohdaksi saattaisi kyseenalaistaa myös muita oppiaineita ja luoda aivan uusia. Koulun oppiainevalikoima ei kuitenkaan voi määräytyä lasten mielen mukaan, vaan sen tulee perustua demokraattiseen päätöksentekoon siitä, mitkä ovat "kunnon kansalaisuudelle" sekä työssä ja elämässä selviytymiselle välttämättömiä ja hyödyllisiä tietoja ja taitoja.

Nykyinen koulun uskonnonopetus on selvästi irtautunut kirkon opetuksesta ja perustuu yhteiskunnassa tärkeiksi arvioituihin perusteisiin.

Uskonnollisuus on ihmisen persoonallisuudessa alue, joka liittyy keskeisesti hänen kokemaansa elämän mielekkyyteen ja elämän jäsentämiseen. Uskonto on keskeinen identiteettiä luova ja sitä säilyttävä tekijä. Se tukee parhaimmillaan kokonaishyvinvointia, mikä on yhteiskunnan antaman kasvatuksen tehtävä.

Nykyinen uskonnonopetusmalli tekee oikeutta myös uskonnollisille ja katsomuksellisille vähemmistöille tavalla, joka ei ole kaikille yhteisessä uskontotiedossa mahdollinen. Samalla koulu ja oman uskonnon opetus auttavat myös maahanmuuttajien kotouttamisessa, sillä tutkimukset osoittavat, että oma uskonto toimii merkittävänä turvarakenteena uudessa kulttuurissa.

Uskonnonopetuksella on myös kriittinen tehtävä sekä suhteessa oppilaan omaan uskontoon että suhteessa muihin uskontoihin ja katsomuksiin. Oppilaan on tärkeää oppia arvioimaan niin uskontoihin ja katsomuksiin sisältyviä positiivisia piirteitä kuin heikkouksiakin. Uskonnonopetus voi ohjata oppilasta laajemminkin ympäristössään ja yhteiskunnassa vallitsevien arvojen kriittiseen pohdintaan.

Koulu ei saa olla vain tietoyhteiskunnan tarpeiden palvelija, joka tuottaa oppilaista pääomaa talouden raaka-aineeksi, vaan sen tulee pitäytyä perustehtävässään ja tukea oppilaiden monipuolista kasvua tasapainoisiksi ihmisiksi. Uskonnonopettajat korkeasti koulutettuina ammattilaisina ovat tässä tärkeä voimavara.


Räsänen on Joensuun yliopiston uskonnonpedagogiikan professori ja Pruuki Helsingin yliopiston uskonnondidaktiikan

yliopistonlehtori."

Kössönöm kirjoitti:

"Oman uskonnon ymmärtäminen ja oman uskonnollisen identiteetin reflektointi on tärkeä pohja muiden uskontojen ja katsomusten ymmärtämiselle. Oppilas, joka on tietoinen omasta uskonnostaan ja sen vaikutuksista kulttuurissa ja yhteiskunnassa, voi asettua tasaveroisena kanssakäymiseen toisten kanssa monikulttuurisessa yhteiskunnassa.

Dialogissa ei tällöin ole kysymys väljähtyneestä vakaumuksettomuudesta tai aatteettomuudesta vaan merkityksellisestä keskustelusta, joka nousee aidosta kiinnostuksesta ja kunnioituksesta toisen erilaisuutta kohtaan. Uskonnoista, aatteista ja maailmankatsomuksista on mahdotonta käydä dialogia, elleivät osapuolet ole selvillä siitä, mitä he itse edustavat.

Oman uskonnon opetus on siis hyvä pohja katsomusten väliselle dialogille. Nykyisen koulun katsomusopetuksen haaste on kuitenkin siinä, miten luodaan tilaa ja edellytyksiä eri uskontoja ja katsomuksia edustavien oppilaiden keskustelulle ja kohtaamiselle.

Nykyistä uskontokuntasidonnaista käytäntöä on arvosteltu siitä, että siinä toteutuu lapsen vanhempien eikä lapsen oma tahto. Tämä koskee kuitenkin koko koulukasvatusta, jossa toteutuu lasten vanhempien ja yhteiskunnan kasvatusoikeus.

Lasten toiveiden ottaminen koulupoliittisen suunnittelun lähtökohdaksi saattaisi kyseenalaistaa myös muita oppiaineita ja luoda aivan uusia. Koulun oppiainevalikoima ei kuitenkaan voi määräytyä lasten mielen mukaan, vaan sen tulee perustua demokraattiseen päätöksentekoon siitä, mitkä ovat "kunnon kansalaisuudelle" sekä työssä ja elämässä selviytymiselle välttämättömiä ja hyödyllisiä tietoja ja taitoja.

Nykyinen koulun uskonnonopetus on selvästi irtautunut kirkon opetuksesta ja perustuu yhteiskunnassa tärkeiksi arvioituihin perusteisiin.

Uskonnollisuus on ihmisen persoonallisuudessa alue, joka liittyy keskeisesti hänen kokemaansa elämän mielekkyyteen ja elämän jäsentämiseen. Uskonto on keskeinen identiteettiä luova ja sitä säilyttävä tekijä. Se tukee parhaimmillaan kokonaishyvinvointia, mikä on yhteiskunnan antaman kasvatuksen tehtävä.

Nykyinen uskonnonopetusmalli tekee oikeutta myös uskonnollisille ja katsomuksellisille vähemmistöille tavalla, joka ei ole kaikille yhteisessä uskontotiedossa mahdollinen. Samalla koulu ja oman uskonnon opetus auttavat myös maahanmuuttajien kotouttamisessa, sillä tutkimukset osoittavat, että oma uskonto toimii merkittävänä turvarakenteena uudessa kulttuurissa.

Uskonnonopetuksella on myös kriittinen tehtävä sekä suhteessa oppilaan omaan uskontoon että suhteessa muihin uskontoihin ja katsomuksiin. Oppilaan on tärkeää oppia arvioimaan niin uskontoihin ja katsomuksiin sisältyviä positiivisia piirteitä kuin heikkouksiakin. Uskonnonopetus voi ohjata oppilasta laajemminkin ympäristössään ja yhteiskunnassa vallitsevien arvojen kriittiseen pohdintaan.

Koulu ei saa olla vain tietoyhteiskunnan tarpeiden palvelija, joka tuottaa oppilaista pääomaa talouden raaka-aineeksi, vaan sen tulee pitäytyä perustehtävässään ja tukea oppilaiden monipuolista kasvua tasapainoisiksi ihmisiksi. Uskonnonopettajat korkeasti koulutettuina ammattilaisina ovat tässä tärkeä voimavara.


Räsänen on Joensuun yliopiston uskonnonpedagogiikan professori ja Pruuki Helsingin yliopiston uskonnondidaktiikan

yliopistonlehtori."

"Uskontotietoa voisi verrata kotitalousopetukseen, jossa vain luettaisiin eri maiden ruokakulttuurien reseptejä mutta varottaisiin ruoanlaittoa ja syömistä, tai vieraan kielen opetukseen, jossa tutustutaan kielen sanoihin mutta varotaan itse puhumista.""

Miksi uskontotiedon opetuksessa "varottaisiin ruuanlaittoa tai syömistä" tai "varottaisiin puhumista"? Huono analogia, jolla yritetään vain saada ihmisten mieliin ajatus, että yhden uskonnon ylivalta on oikein.

mutta joitain kommentteja.

"Uskontotiedon vaarana on kuitenkin aineen rajautuminen pelkästään uskontojen kuvailuun ja luokitteluun. Tällöin uskontotieto edustaisi koulukasvatuksessa aivan uudentyyppistä oppiainetta. Siinä pysyttäydyttäisiin vain tiedossa, kun yleensä oppiaineissa tavoitellaan myös kokonaispersoonan, tunteiden, asenteiden ja toiminnan ulottuvuutta.

Ajatus pelkkien tietojen opiskelusta on utopistinen: modernin oppimistutkimuksen valossa se ei ole mahdollista eikä edes toivottavaa. Tietoa ei koskaan opiskella tai opita puhtaana, vaan se liittyy aina emootioihin, asenteisiin ja toimintavalmiuksiin."

Onko tiedon jakaminen koulussa jotain uutta? Minä olen luullut, että siihen juuri pyritään.

"Uskontotiedon ottamista kaikille yhteiseksi oppiaineeksi on perustelu erityisesti sillä, että se edistäisi suvaitsevaisuutta ja oppilaiden kykyä ymmärtää erilaisia uskontoja ja katsomuksia. Perustelu on kuitenkin siltä osin kyseenalainen, että suuren tietomäärän omaksumiseen tähtäävä opiskelu saa oppilaan ulkoistamaan opiskeltavan sisällön itsestään, ei sisäistämään sitä."

Tähän asti on selitetty, että oman uskonnon opetus auttaa ymmärtämään myös muita uskontoja, mutta nyt se ei sitten kirjoittajalle kelpaakaan. Eikö siis olekaan hyväksyttävää, että oppilas saisi tietoa myös muista uskonnoista. Tai (kauheaa!) ehkä myös ateismista?

Kössönöm kirjoitti:

"Oman uskonnon ymmärtäminen ja oman uskonnollisen identiteetin reflektointi on tärkeä pohja muiden uskontojen ja katsomusten ymmärtämiselle. Oppilas, joka on tietoinen omasta uskonnostaan ja sen vaikutuksista kulttuurissa ja yhteiskunnassa, voi asettua tasaveroisena kanssakäymiseen toisten kanssa monikulttuurisessa yhteiskunnassa.

Dialogissa ei tällöin ole kysymys väljähtyneestä vakaumuksettomuudesta tai aatteettomuudesta vaan merkityksellisestä keskustelusta, joka nousee aidosta kiinnostuksesta ja kunnioituksesta toisen erilaisuutta kohtaan. Uskonnoista, aatteista ja maailmankatsomuksista on mahdotonta käydä dialogia, elleivät osapuolet ole selvillä siitä, mitä he itse edustavat.

Oman uskonnon opetus on siis hyvä pohja katsomusten väliselle dialogille. Nykyisen koulun katsomusopetuksen haaste on kuitenkin siinä, miten luodaan tilaa ja edellytyksiä eri uskontoja ja katsomuksia edustavien oppilaiden keskustelulle ja kohtaamiselle.

Nykyistä uskontokuntasidonnaista käytäntöä on arvosteltu siitä, että siinä toteutuu lapsen vanhempien eikä lapsen oma tahto. Tämä koskee kuitenkin koko koulukasvatusta, jossa toteutuu lasten vanhempien ja yhteiskunnan kasvatusoikeus.

Lasten toiveiden ottaminen koulupoliittisen suunnittelun lähtökohdaksi saattaisi kyseenalaistaa myös muita oppiaineita ja luoda aivan uusia. Koulun oppiainevalikoima ei kuitenkaan voi määräytyä lasten mielen mukaan, vaan sen tulee perustua demokraattiseen päätöksentekoon siitä, mitkä ovat "kunnon kansalaisuudelle" sekä työssä ja elämässä selviytymiselle välttämättömiä ja hyödyllisiä tietoja ja taitoja.

Nykyinen koulun uskonnonopetus on selvästi irtautunut kirkon opetuksesta ja perustuu yhteiskunnassa tärkeiksi arvioituihin perusteisiin.

Uskonnollisuus on ihmisen persoonallisuudessa alue, joka liittyy keskeisesti hänen kokemaansa elämän mielekkyyteen ja elämän jäsentämiseen. Uskonto on keskeinen identiteettiä luova ja sitä säilyttävä tekijä. Se tukee parhaimmillaan kokonaishyvinvointia, mikä on yhteiskunnan antaman kasvatuksen tehtävä.

Nykyinen uskonnonopetusmalli tekee oikeutta myös uskonnollisille ja katsomuksellisille vähemmistöille tavalla, joka ei ole kaikille yhteisessä uskontotiedossa mahdollinen. Samalla koulu ja oman uskonnon opetus auttavat myös maahanmuuttajien kotouttamisessa, sillä tutkimukset osoittavat, että oma uskonto toimii merkittävänä turvarakenteena uudessa kulttuurissa.

Uskonnonopetuksella on myös kriittinen tehtävä sekä suhteessa oppilaan omaan uskontoon että suhteessa muihin uskontoihin ja katsomuksiin. Oppilaan on tärkeää oppia arvioimaan niin uskontoihin ja katsomuksiin sisältyviä positiivisia piirteitä kuin heikkouksiakin. Uskonnonopetus voi ohjata oppilasta laajemminkin ympäristössään ja yhteiskunnassa vallitsevien arvojen kriittiseen pohdintaan.

Koulu ei saa olla vain tietoyhteiskunnan tarpeiden palvelija, joka tuottaa oppilaista pääomaa talouden raaka-aineeksi, vaan sen tulee pitäytyä perustehtävässään ja tukea oppilaiden monipuolista kasvua tasapainoisiksi ihmisiksi. Uskonnonopettajat korkeasti koulutettuina ammattilaisina ovat tässä tärkeä voimavara.


Räsänen on Joensuun yliopiston uskonnonpedagogiikan professori ja Pruuki Helsingin yliopiston uskonnondidaktiikan

yliopistonlehtori."

"Uskonnollisuus on ihmisen persoonallisuudessa alue, joka liittyy keskeisesti hänen kokemaansa elämän mielekkyyteen ja elämän jäsentämiseen. Uskonto on keskeinen identiteettiä luova ja sitä säilyttävä tekijä. Se tukee parhaimmillaan kokonaishyvinvointia, mikä on yhteiskunnan antaman kasvatuksen tehtävä."

Minulla ei ole uskonnollista persoonallisuuden aluetta, enkä tarvitse uskontoa elämäni jäsentämiseen.

"Nykyinen uskonnonopetusmalli tekee oikeutta myös uskonnollisille ja katsomuksellisille vähemmistöille tavalla, joka ei ole kaikille yhteisessä uskontotiedossa mahdollinen."

Et-opetus sopii kaikille. Sitä ei vaan haluta myöntää. Uskontojen opetus ei luo yhteisöllisyyttä, vaan se erottaa oppilaat koulussa meihin ja teihin.

Kössönöm kirjoitti:

"Oman uskonnon ymmärtäminen ja oman uskonnollisen identiteetin reflektointi on tärkeä pohja muiden uskontojen ja katsomusten ymmärtämiselle. Oppilas, joka on tietoinen omasta uskonnostaan ja sen vaikutuksista kulttuurissa ja yhteiskunnassa, voi asettua tasaveroisena kanssakäymiseen toisten kanssa monikulttuurisessa yhteiskunnassa.

Dialogissa ei tällöin ole kysymys väljähtyneestä vakaumuksettomuudesta tai aatteettomuudesta vaan merkityksellisestä keskustelusta, joka nousee aidosta kiinnostuksesta ja kunnioituksesta toisen erilaisuutta kohtaan. Uskonnoista, aatteista ja maailmankatsomuksista on mahdotonta käydä dialogia, elleivät osapuolet ole selvillä siitä, mitä he itse edustavat.

Oman uskonnon opetus on siis hyvä pohja katsomusten väliselle dialogille. Nykyisen koulun katsomusopetuksen haaste on kuitenkin siinä, miten luodaan tilaa ja edellytyksiä eri uskontoja ja katsomuksia edustavien oppilaiden keskustelulle ja kohtaamiselle.

Nykyistä uskontokuntasidonnaista käytäntöä on arvosteltu siitä, että siinä toteutuu lapsen vanhempien eikä lapsen oma tahto. Tämä koskee kuitenkin koko koulukasvatusta, jossa toteutuu lasten vanhempien ja yhteiskunnan kasvatusoikeus.

Lasten toiveiden ottaminen koulupoliittisen suunnittelun lähtökohdaksi saattaisi kyseenalaistaa myös muita oppiaineita ja luoda aivan uusia. Koulun oppiainevalikoima ei kuitenkaan voi määräytyä lasten mielen mukaan, vaan sen tulee perustua demokraattiseen päätöksentekoon siitä, mitkä ovat "kunnon kansalaisuudelle" sekä työssä ja elämässä selviytymiselle välttämättömiä ja hyödyllisiä tietoja ja taitoja.

Nykyinen koulun uskonnonopetus on selvästi irtautunut kirkon opetuksesta ja perustuu yhteiskunnassa tärkeiksi arvioituihin perusteisiin.

Uskonnollisuus on ihmisen persoonallisuudessa alue, joka liittyy keskeisesti hänen kokemaansa elämän mielekkyyteen ja elämän jäsentämiseen. Uskonto on keskeinen identiteettiä luova ja sitä säilyttävä tekijä. Se tukee parhaimmillaan kokonaishyvinvointia, mikä on yhteiskunnan antaman kasvatuksen tehtävä.

Nykyinen uskonnonopetusmalli tekee oikeutta myös uskonnollisille ja katsomuksellisille vähemmistöille tavalla, joka ei ole kaikille yhteisessä uskontotiedossa mahdollinen. Samalla koulu ja oman uskonnon opetus auttavat myös maahanmuuttajien kotouttamisessa, sillä tutkimukset osoittavat, että oma uskonto toimii merkittävänä turvarakenteena uudessa kulttuurissa.

Uskonnonopetuksella on myös kriittinen tehtävä sekä suhteessa oppilaan omaan uskontoon että suhteessa muihin uskontoihin ja katsomuksiin. Oppilaan on tärkeää oppia arvioimaan niin uskontoihin ja katsomuksiin sisältyviä positiivisia piirteitä kuin heikkouksiakin. Uskonnonopetus voi ohjata oppilasta laajemminkin ympäristössään ja yhteiskunnassa vallitsevien arvojen kriittiseen pohdintaan.

Koulu ei saa olla vain tietoyhteiskunnan tarpeiden palvelija, joka tuottaa oppilaista pääomaa talouden raaka-aineeksi, vaan sen tulee pitäytyä perustehtävässään ja tukea oppilaiden monipuolista kasvua tasapainoisiksi ihmisiksi. Uskonnonopettajat korkeasti koulutettuina ammattilaisina ovat tässä tärkeä voimavara.


Räsänen on Joensuun yliopiston uskonnonpedagogiikan professori ja Pruuki Helsingin yliopiston uskonnondidaktiikan

yliopistonlehtori."

>>Dialogissa ei tällöin ole kysymys väljähtyneestä vakaumuksettomuudesta tai aatteettomuudesta vaan merkityksellisestä keskustelusta, joka nousee aidosta kiinnostuksesta ja kunnioituksesta toisen erilaisuutta kohtaan. Uskonnoista, aatteista ja maailmankatsomuksista on mahdotonta käydä dialogia, elleivät osapuolet ole selvillä siitä, mitä he itse edustavat.

.. kirjoitti:

mutta joitain kommentteja.

"Uskontotiedon vaarana on kuitenkin aineen rajautuminen pelkästään uskontojen kuvailuun ja luokitteluun. Tällöin uskontotieto edustaisi koulukasvatuksessa aivan uudentyyppistä oppiainetta. Siinä pysyttäydyttäisiin vain tiedossa, kun yleensä oppiaineissa tavoitellaan myös kokonaispersoonan, tunteiden, asenteiden ja toiminnan ulottuvuutta.

Ajatus pelkkien tietojen opiskelusta on utopistinen: modernin oppimistutkimuksen valossa se ei ole mahdollista eikä edes toivottavaa. Tietoa ei koskaan opiskella tai opita puhtaana, vaan se liittyy aina emootioihin, asenteisiin ja toimintavalmiuksiin."

Onko tiedon jakaminen koulussa jotain uutta? Minä olen luullut, että siihen juuri pyritään.

"Uskontotiedon ottamista kaikille yhteiseksi oppiaineeksi on perustelu erityisesti sillä, että se edistäisi suvaitsevaisuutta ja oppilaiden kykyä ymmärtää erilaisia uskontoja ja katsomuksia. Perustelu on kuitenkin siltä osin kyseenalainen, että suuren tietomäärän omaksumiseen tähtäävä opiskelu saa oppilaan ulkoistamaan opiskeltavan sisällön itsestään, ei sisäistämään sitä."

Tähän asti on selitetty, että oman uskonnon opetus auttaa ymmärtämään myös muita uskontoja, mutta nyt se ei sitten kirjoittajalle kelpaakaan. Eikö siis olekaan hyväksyttävää, että oppilas saisi tietoa myös muista uskonnoista. Tai (kauheaa!) ehkä myös ateismista?

Professorimies esittää, että ihminen jää vajavaiseksi ilman uskonnollisuutta. Muuan Tatu Vanhanen esitti ihmisten vajavaisuutta eri kansojen kesken. Molempien ajattelun takana piilee ällöttävä ja ala-arvoinen ihmiskäsitys.
Uskontotieteessä näkyy pääsevän professoriksi köykäisin perustein. Pistää muutaman valeen paperille ihmisen psyykkeen muovautumisesta niin hattu napsahtaa päähän.