http://fi.wikipedia.org/wiki/Syysmanööverit
Syysmanööverien toteuttaminen
Sopimuksen mukaisesti saksalaiset lähtivät vetämään joukkojansa aikataulussa, ja suomalaiset seurasivat.Evakuointi aloitettiin nopeasti; saksalaisten suurimmassa varuskuntakaupungissa Oulussa Tuiran rautatieasema ja Toppilan satama toimivat yötä päivää. Satamasta rahdattiin nelinkertainen määrä lastia päivässä sataman tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Omien joukkojensa avuksi saksalaiset palkkasivat paikallista väestöä lastaajiksi, lisäksi sotavankeja määrättiin pakkotyöhön satamaan. Hävikki oli melkoinen paikallisväestön salaa upottaessa salmeen lastia, jota sitten yöaikaan naarattiin.[6]
Saksalaiset jättivät Oulun suomalaisille rauhallisesti, joskin kahden hengen saksalainen moottoripyöräpartio ammuttiin heidän ajettuaan joen eteläpuolelle suomalaisten alueelle etsiessään kadonnutta kollegaansa.[6] Oulun miehitti 15. prikaati, jota johti eversti Kuistio. Kaupunkiin oli matkalla myös kenraalimajuri Laguksen Panssaridivisioona uusine rynnäkkötykkivahvistuksineen. Eteläisemmässä Suomessa saksalaiset sen sijaan toimivat vastoin sopimusta. Saksalainen laivasto-osasto miinoitti Kotkan vesiä 14. syyskuuta. Vastoin lupausta säästää liikennerakenteet, räjäyttivät saksalaiset Porin lentokentän paikkakunnalta poistuessaan. Hyrynsalmi poltettiin.[2]
Syysmanööverit ja saksalaisten vetäytyminen edistyi suunnitelmien mukaisesti 15.-27. syyskuuta välisen ajan. Saksalaiset raportoivat esikuntaansa suomalaisten seuraavan vaihe vaiheelta, jättäen kuitenkin joukkojen väliin sen verran ei-kenenkään maata ettei tulitaisteluita synny. Saksalaiset hävittivät sopimuksen mukaan sillat, lautat ja tiet takanaan, joskus suomalaisten ollessa paikalla katselemassa.[7]
[muokkaa] Sopimuksen purkautuminen syyskuun lopussa
Neuvostoliitto seurasi vetäytymistä tarkasti, ja huomasi ennen pitkää todellisten taistelujen puutteen. Paine suomalaisia kohtaan lisääntyi koko syyskuun ajan. Suomeen 22. syyskuuta saapunut liittoutuneiden valvontakomissio protestoi heti sotatoimien hidasta etenemistä ja vaati suomalaisilta tiukempia otteita[8] Komission neuvostoliittolaiset jäsenet uhkasivat jopa Suomen miehityksellä, mikäli todellisiin taisteluihin saksalaisia vastaan ei ryhdyttäisi.[2]
Ensimmäinen taistelu joukkojen välillä syntyi kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon otettua suomalaisten III Armeijakunnan johdon käsiinsä 27. syyskuuta[9]. Jo seuraavana päivänä Pudasjärvellä Sillankorvan maastossa, noin 20 km kunnan keskustasta Ouluun päin saksalaisten ja suomalaisten välillä käytiin suomalaisten aloitteesta laukaustenvaihtoa. Kaksi saksalaissotilasta kaatui, neljä haavoittui ja kaksi joutui vangiksi. Seuraava välikohtaus syntyi 30. syyskuuta Olhavajoen sillalla, jonka suomalaiset yrittivät vallata ennen kuin saksalaiset pääsisivät räjäyttämään sillan. Yritys kuitenkin epäonnistui, ja viisi suomalaista kaatui, kolme heistä sillalla yrittäessään viime hetkellä purkaa räjähteitä, kun saksalaiset räjäyttivät panokset. Räjäytyksessä kaatui myös sillalla ollut saksalainen vartio.[10] Viimeistään suomalaisten 1. lokakuuta tekemän Tornion maihinnousun jälkeen oli selvää että syysmanööverit olivat muuttuneet todelliseksi sodaksi.
Virallisemman päätöksen syysmanööverit saivat, kun Rendulic lähetti 2. lokakuuta kirjeen Suomen armeijan Päämajalle. Viesti lähetettiin myös radio- ja telex-sanomana.[11] Kirjeessään Rendulic toteaa suomalaisten rikkoneen vetäytymissopimuksen ja kertaa Olhavan ja Pudasjärven välikohtausten, sekä osittain myös panttivankidraaman tapahtumat. Rendulic kirjoittaa odottaneensa sopimuksesta irtauduttavan ilmoittamalla asiasta luottamuksellisesti, ja kuvaa suomalaisten toimintaa petolliseksi ja Suomen armeijan menettäneen kunniansa. Ylipäällikkö Mannerheim antoi kenraali Siilasvuolle allekirjoitettavaksi Päämajan 2. lokakuuta lähetetyn vastauksen, jossa todettiin yks'kantaan, etteivät suomalaiset ole tehneet mitään sopimuksia jotka rikkoisivat Neuvostoliiton ja Suomen välille tehdyn aseleposopimuksen ehtoja, ja etteivät "mahdolliset yksityishenkilöiden välillä tehdyt tietojen vaihdot" sitoneet millään tavalla Suomen sodanjohtoa.[2][12][13]
Syysmanööverien toteuttaminen
Sopimuksen mukaisesti saksalaiset lähtivät vetämään joukkojansa aikataulussa, ja suomalaiset seurasivat.Evakuointi aloitettiin nopeasti; saksalaisten suurimmassa varuskuntakaupungissa Oulussa Tuiran rautatieasema ja Toppilan satama toimivat yötä päivää. Satamasta rahdattiin nelinkertainen määrä lastia päivässä sataman tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Omien joukkojensa avuksi saksalaiset palkkasivat paikallista väestöä lastaajiksi, lisäksi sotavankeja määrättiin pakkotyöhön satamaan. Hävikki oli melkoinen paikallisväestön salaa upottaessa salmeen lastia, jota sitten yöaikaan naarattiin.[6]
Saksalaiset jättivät Oulun suomalaisille rauhallisesti, joskin kahden hengen saksalainen moottoripyöräpartio ammuttiin heidän ajettuaan joen eteläpuolelle suomalaisten alueelle etsiessään kadonnutta kollegaansa.[6] Oulun miehitti 15. prikaati, jota johti eversti Kuistio. Kaupunkiin oli matkalla myös kenraalimajuri Laguksen Panssaridivisioona uusine rynnäkkötykkivahvistuksineen. Eteläisemmässä Suomessa saksalaiset sen sijaan toimivat vastoin sopimusta. Saksalainen laivasto-osasto miinoitti Kotkan vesiä 14. syyskuuta. Vastoin lupausta säästää liikennerakenteet, räjäyttivät saksalaiset Porin lentokentän paikkakunnalta poistuessaan. Hyrynsalmi poltettiin.[2]
Syysmanööverit ja saksalaisten vetäytyminen edistyi suunnitelmien mukaisesti 15.-27. syyskuuta välisen ajan. Saksalaiset raportoivat esikuntaansa suomalaisten seuraavan vaihe vaiheelta, jättäen kuitenkin joukkojen väliin sen verran ei-kenenkään maata ettei tulitaisteluita synny. Saksalaiset hävittivät sopimuksen mukaan sillat, lautat ja tiet takanaan, joskus suomalaisten ollessa paikalla katselemassa.[7]
[muokkaa] Sopimuksen purkautuminen syyskuun lopussa
Neuvostoliitto seurasi vetäytymistä tarkasti, ja huomasi ennen pitkää todellisten taistelujen puutteen. Paine suomalaisia kohtaan lisääntyi koko syyskuun ajan. Suomeen 22. syyskuuta saapunut liittoutuneiden valvontakomissio protestoi heti sotatoimien hidasta etenemistä ja vaati suomalaisilta tiukempia otteita[8] Komission neuvostoliittolaiset jäsenet uhkasivat jopa Suomen miehityksellä, mikäli todellisiin taisteluihin saksalaisia vastaan ei ryhdyttäisi.[2]
Ensimmäinen taistelu joukkojen välillä syntyi kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon otettua suomalaisten III Armeijakunnan johdon käsiinsä 27. syyskuuta[9]. Jo seuraavana päivänä Pudasjärvellä Sillankorvan maastossa, noin 20 km kunnan keskustasta Ouluun päin saksalaisten ja suomalaisten välillä käytiin suomalaisten aloitteesta laukaustenvaihtoa. Kaksi saksalaissotilasta kaatui, neljä haavoittui ja kaksi joutui vangiksi. Seuraava välikohtaus syntyi 30. syyskuuta Olhavajoen sillalla, jonka suomalaiset yrittivät vallata ennen kuin saksalaiset pääsisivät räjäyttämään sillan. Yritys kuitenkin epäonnistui, ja viisi suomalaista kaatui, kolme heistä sillalla yrittäessään viime hetkellä purkaa räjähteitä, kun saksalaiset räjäyttivät panokset. Räjäytyksessä kaatui myös sillalla ollut saksalainen vartio.[10] Viimeistään suomalaisten 1. lokakuuta tekemän Tornion maihinnousun jälkeen oli selvää että syysmanööverit olivat muuttuneet todelliseksi sodaksi.
Virallisemman päätöksen syysmanööverit saivat, kun Rendulic lähetti 2. lokakuuta kirjeen Suomen armeijan Päämajalle. Viesti lähetettiin myös radio- ja telex-sanomana.[11] Kirjeessään Rendulic toteaa suomalaisten rikkoneen vetäytymissopimuksen ja kertaa Olhavan ja Pudasjärven välikohtausten, sekä osittain myös panttivankidraaman tapahtumat. Rendulic kirjoittaa odottaneensa sopimuksesta irtauduttavan ilmoittamalla asiasta luottamuksellisesti, ja kuvaa suomalaisten toimintaa petolliseksi ja Suomen armeijan menettäneen kunniansa. Ylipäällikkö Mannerheim antoi kenraali Siilasvuolle allekirjoitettavaksi Päämajan 2. lokakuuta lähetetyn vastauksen, jossa todettiin yks'kantaan, etteivät suomalaiset ole tehneet mitään sopimuksia jotka rikkoisivat Neuvostoliiton ja Suomen välille tehdyn aseleposopimuksen ehtoja, ja etteivät "mahdolliset yksityishenkilöiden välillä tehdyt tietojen vaihdot" sitoneet millään tavalla Suomen sodanjohtoa.[2][12][13]
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sodan alkuvaiheet
Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa 4.9.1944. Aselepoehtojen mukaan maassamme olleiden saksalaisten joukkojen oli poistuttava Suomesta 15.9. mennessä. Pohjois-Suomessa, Suomen Lapissa ja Pohjois-Norjassa oli saksalaisia joukkoja noin 214000 miestä, 32000 hevosta ja 17500 moottoriajoneuvoa sekä 180000 tonnin materiaalivarastot. Joukoista lähes puolet oli sitoutunut taisteluun Neuvostoliittoa vastaan Petsamon alueella eivätkä ne osallistuneet sotatoimiin suomalaisia vastaan.
Sen sijaan Sallan, Kiestingin ja Uhtuan alueilla jo vuodesta 1941 lähtien Neuvostoliittoa vastaan toimineet saksalaiset osallistuivat ainakin osittain Lapin sotaan. Suomessa toimineet saksalaiset divisioonat olivat heikommin varustettuja kuin yleensä saksalaiset joukot, mutta ne olivat vuosien mittaan tottuneet pohjoisiin olosuhteisiin ja muodostivat suomalaisille vaarallisen vastustajan.
Saksalaisten tarkoituksena oli vetää joukkonsa Suomesta Pohjois-Norjaan ja ainakin osa sieltä Keski-Eurooppaan, jossa olivat käynnissä koko sodan ratkaisutaistelut. Suurten mies- ja materiaalimäärien siirrot vaativat kuitenkin paljon enemmän aikaa kuin oli edellytetty Suomen ja Neuvostoliiton aselepoehdoissa.. Käytössä oli vain kaksi syyssateissa kuravelliksi muuttuvaa satojen kilometrien pituista tietä. Neuvostoliitolle oli tärkeintä se, että suomalaiset sitoisivat toiminnallaan mahdollisimman paljon saksalaisia joukkoja niin, että niitä ei voisi siirtää Keski-Eurooppaan. Suomalaisille oli ratkaisevan tärkeää, että Suomi täyttää aseleposopimuksen ehdot.
Sekä suomalaiset että saksalaiset pyrkivät syyskuussa 1944 välttämään turhia tappioita kummallekaan osapuolelle. Käynnissä oli eräänlainen sopupeli tai valesota. Osapuolet sopivat keskenään siitä, milloin saksalaiset vetäytyvät erikseen nimetyiltä paikkakunnilta ja milloin suomalaiset ottavat alueen haltuunsa. Neuvostoliitto kiinnitti voimakkaasti huomiota suomalaisten hitaaseen etenemiseen ja tuotettuihin vähäisiin tappioihin huolimatta
Suursaarella 15.9. käydystä suomalaisten ja saksalaisten välisestä taistelusta. Aseleposopimuksen ehtojen toteutuminen ei ollut selvä. Ensimmäinen suomalaisten ja saksalaisten välinen todellinen laukaustenvaihto tapahtui 28.9. Pudasjärvellä. Sopupeli jatkui vielä muutaman päivän. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti.
http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/sotilaat/frame/soti_FR_7.htm
Suomalaiset keskittivät Pohjois-Suomeen syyskuun lopulla armeijakunnan esikunnan ja sen johtoon neljä divisioonaa ja kaksi prikaatia. Miesvahvuus oli kuitenkin yhteensä vain noin 30000. Suomalaiset tekivät 1.10. yllättävän ja uhkarohkean maihinnousun saksalaisten selustaan Tornioon. Maihinnousu onnistui tappioitta, sillä Röytän satamassa ei ollut saksalaisia. Taistelut alkoivat kuitenkin kiivaina Tornion alueella. Tornion maihinnousu oli eräänlainen Lapin sodan huipentuma, vaikka suomalaisten kuukausia kestänyt uuvuttava eteneminen taistellen pohjoiseen alkoi vasta sen jälkeen. Tornion maihinnousu osoitti Neuvostoliitolle sen, että Suomi aikoo todella toteuttaa aselepoehtojen edellyttämät toimenpiteet.
Saksalaisten kannalta oli erityisen tärkeää viivyttää suomalaisia niin kauan, että he ehtisivät siirtää Rovaniemen tienristeyksen kautta yli 100000 miestä ja suuren määrän materiaalia pohjoiseen. He pystyivätkin tähän, sillä suomalaiset valtasivat Rovaniemen vasta 16.10. Valtauksella oli joka tapauksessa suomalaisille suuri psykologinen merkitys. Saksalaiset olivat ennen lähtöään tuhonneet Rovaniemen perusteellisesti. Saksalaiset käyttivät vetäytyessään niin sanottua poltetun maan taktiikkaa hidastaakseen suomalaisten etenemistä.
Lapin sodan nuoret sotilaat miinanraivauksessa. Työ kesti vuosikausia sotien jälkeenkin. Saksalaiset tuhosivat koko Lapin.
Tämä tarkoitti muun muassa rakennusten, siltojen ja tiestön tuhoamista. Siihen liittyi laajamittainen miinoittaminen ja ansoittaminen. Saksalaisten poltetun maan taktiikka ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä esimerkiksi toisessa maailmansodassa sitä käyttivät eri osapuolet ajoittain laajastikin. Suomalaiset käyttivät sitä talvisodan suojajoukko- vaiheessa joulukuun alussa 1939.
Lapin sota jatkui suomalaisten etenevien joukkojen kannalta hyvin raskaana eräänlaisen peruskaavan mukaan. Saksalaiset pyrkivät torjumaan suomalaisten hyökkäykset teiden suuntiin linnoittamissaan viivytysasemissa. Tämän jälkeen suomalaiset lähtivät yleensä uuvuttaville koukkauksille saksalaisten selustaan tiettömän maaston kautta. Useimmiten saksalaiset ehtivät irtautua seuraavaan viivytysasemaan, jolloin edellinen toistui. Suomalaisten raskas aseistus ja huolto eivät olleet koukkauksissa mukana ja muutenkin ne jäivät jälkeen tuhottujen tieyhteyksien johdosta. Miesten muonitus perustui suureksi osaksi näkkileipään ja veteen ja ampumatarvikkeista oli jatkuvasti pulaa. Miinavaara oli kaikkialla.
Suomalaiset jatkoivat lokakuussa saksalaisten takaa-ajoa Rovaniemeltä Jäämeren tietä kohti Ivaloa ja Tornionjokilaaksossa kohti Muoniota. Taisteluja käytiin useissa saksalaisten viivytysasemissa. Aselepoehtojen mukaisesti piti Suomen armeijan reserviläiset kotiuttaa 5.12. mennessä, siis sotatoimien vielä jatkuessa. Sodan viimeiset taistelut suomalaiset joutuivat käymään varusmiesjoukoilla. Tätä vaihetta on kutsuttu ”lasten ristiretkeksi”.
Sodan lopussa helmikuusta 1945 lähtien Lapissa oli saksalaisia vastassa vain 600 miehen vahvuinen kantahenkilökunnasta ja varusmiehistä koottu osasto. Viimeiset saksalaiset poistuivat Suomen alueelta Enontekiön Kilpisjärveltä 27.4.1945. Lapin sota oli päättynyt.
Suomalaisten tappiot olivat Lapin sodassa 774 kaatunutta, 262 kadonnutta, joista ainakin 164 joutui vangiksi sekä noin 3000 haavoittunutta. Saksalaisten tappiot olivat lähes 1000 kaatunutta, yli 2000 haavoittunutta ja 1300 sotavangiksi joutunutta.
Lapin sota ei ollut suomalaisille sotilaille psykologisesti helppo. Kääntyminen entistä aseveljeä vastaan ei ollut kaikille henkisesti yksinkertaista. Syksyllä 1944 reserviläisten taistelumotivaatioon vaikutti se, että kaikki odottivat jo tiedossa olevaa kotiuttamista eikä kukaan olisi luonnollisesti halunnut vaarantaa enää henkeään. Myös nuorten varusmiesten asema päättyvän sodan loppuselvittelyssä oli hankala. Toisaalta saksalaisten toimeenpanema Lapin perusteellinen hävitys aiheutti katkeruutta ja lisäsi suomalaisten taistelutahtoa.
Lapin sodassa oli Suomen kannalta tärkeintä se, että armeijamme täytti tinkimättä valtionjohtomme sille vaikeassa poliittisessa ja psykologisessa tilanteessa antaman tehtävän. Neuvostoliiton asettamat aselepoehdot täytettiin. Suomi saattoi aloittaa siirtymisen rauhan kannalle.