Täällä oli mielenkiintoinen juttu siitä, miten sotamuseon piti näyttelyssään pimittää sotasaaliiksi neuvostoaseita Neuvostoliiton sotilasasiamiehen vaatimuksesta. Vuosi oli 1973. Moni ei tiedä Kekkosen asemaa silloin.
1973 on eräänlainen rähmälläänolon huippuvuosi. Suomen vähäinen demokratian ripe sai lopullisen kuoliniskun poikkeuslakien (mm. Kekkosen uudelleenvalinta ilman vaaleja) johdosta. Demokratia palasi vasta Koiviston ollessa presidenttinä. Koivistokin oli varovainen kylmän sodan ollessa pahimmillaan, mutta antoi esimerkiksi veteraaneille takaisin julkisesti näiden kunnian. Suomen kansan ehdoton enemmistö oli tästä vaikuttunut.
Kekkosta voi toki puolustaa.
Kekkosta vastassa oli 1970-luvulla brezhneviläisyys, joka oli ideologisesti tiukempaa kuin Stalinin hallinnon ajattelu, joka oli poukkoilevaa ja julmaa mielipuolisella, henkilökohtaisen diktatorisen ailahtelun tavalla. Nyt 1970-luvun vastapelurina oli NKP:n keskuskomitean puhdasoppisin siipi maailmanohjelmineen. Kekkonen pelkäsi todella, että "näin naapurissa" käy huonosti, myöhemmin ehdotetut yhteiset sotaharjoitukset oli vain yksi signaali, Brezhnev oli epävirallisessa puheessaan maininnut Suomen palauttamisen Moskovan hellään huomaan ihan rajattomasti. Oli tiedustelutietoa, että tähän oli suunnitelmia.
Juuri silloin Kekkonen lanseerasi tulkinnan Lenin-sedästä, joka antoi Suomelle itsenäisyyden. Hän korosti joka puheessaan asiaa. Idea oli seuraavanlainen: eihän kommunistinen NKP voi ottaa pois lahjaa, jonka sen suurin ideologinen pyhimys on antanut. Leninin perintö suojasi Suomea.
Kekkonen valvoi henkilökohtaisesti kaikkia tällaisia pikkujuttuja kuin sotamuseonäyttelyt, jakeli määräyksiä, varoitti ärsyttämästä, viuhutteli myllykirjeitään. Mutta se tieto, mikä hänellä oli, masensi hänet. Hän oli juuri silloin luopumassa toivosta, varsinkin, kun Ustinov viittasi siihen, että Suomi oli sotilaallinen tyhjiö ja konultaatiot saattaisivat olla välttämättömiä tilanteen kiristyessä lähi-Idässä ja muualla.
Perusongelma on se, että Suomi aina näpertelee näissä omissa sisäpoliittisissa ympyröissään niukkasineen ja mattivanhasineen (jolla on paljon henkilökohtaisia ongelmia) eikä huomaa, mitä maailmassa tapahtuu todella. Siksi sen miehet ovat joútuneet maksamaan kalliin hinnan sen äitien ja lasten turvallisuudesta. Kekkonen kuitenkin näki kaikenlaista, ehkä liikaakin. Eihän jokainen skenaario toteudu.
Aika poiki hyvääkin. Armeijaa ydinaseaikakaudella täysin turhana pitänyt Kekkonen päätti vahvistaa Lapin puolustusta ym. Ehkä tämä satsaus ja sen myötä tullut koulutusrakenteiden jatkuva kehittäminen on ollut onneksi muina vaikeina aikoina. Suomella pitää olla kreditabiliteettiä.
Vallatonta tilaa ei ole. Jos sellainen tilapäisesti syntyy, se on vain valmis uudelle vallalle.
Ps. Seuraavan kerran tulee huolehtia miesten työsopimuksista riittävän hyvin, kun jonnekin mennään, tai huolehdittava siitä, että korvaava porukka on tilalle, ja erityisesti huolehdittava siitä, että edes valtakunnan rouva on jossakin määrin kartalla, missä mennään ennen kuin suutansa aukoo.
1973 on eräänlainen rähmälläänolon huippuvuosi. Suomen vähäinen demokratian ripe sai lopullisen kuoliniskun poikkeuslakien (mm. Kekkosen uudelleenvalinta ilman vaaleja) johdosta. Demokratia palasi vasta Koiviston ollessa presidenttinä. Koivistokin oli varovainen kylmän sodan ollessa pahimmillaan, mutta antoi esimerkiksi veteraaneille takaisin julkisesti näiden kunnian. Suomen kansan ehdoton enemmistö oli tästä vaikuttunut.
Kekkosta voi toki puolustaa.
Kekkosta vastassa oli 1970-luvulla brezhneviläisyys, joka oli ideologisesti tiukempaa kuin Stalinin hallinnon ajattelu, joka oli poukkoilevaa ja julmaa mielipuolisella, henkilökohtaisen diktatorisen ailahtelun tavalla. Nyt 1970-luvun vastapelurina oli NKP:n keskuskomitean puhdasoppisin siipi maailmanohjelmineen. Kekkonen pelkäsi todella, että "näin naapurissa" käy huonosti, myöhemmin ehdotetut yhteiset sotaharjoitukset oli vain yksi signaali, Brezhnev oli epävirallisessa puheessaan maininnut Suomen palauttamisen Moskovan hellään huomaan ihan rajattomasti. Oli tiedustelutietoa, että tähän oli suunnitelmia.
Juuri silloin Kekkonen lanseerasi tulkinnan Lenin-sedästä, joka antoi Suomelle itsenäisyyden. Hän korosti joka puheessaan asiaa. Idea oli seuraavanlainen: eihän kommunistinen NKP voi ottaa pois lahjaa, jonka sen suurin ideologinen pyhimys on antanut. Leninin perintö suojasi Suomea.
Kekkonen valvoi henkilökohtaisesti kaikkia tällaisia pikkujuttuja kuin sotamuseonäyttelyt, jakeli määräyksiä, varoitti ärsyttämästä, viuhutteli myllykirjeitään. Mutta se tieto, mikä hänellä oli, masensi hänet. Hän oli juuri silloin luopumassa toivosta, varsinkin, kun Ustinov viittasi siihen, että Suomi oli sotilaallinen tyhjiö ja konultaatiot saattaisivat olla välttämättömiä tilanteen kiristyessä lähi-Idässä ja muualla.
Perusongelma on se, että Suomi aina näpertelee näissä omissa sisäpoliittisissa ympyröissään niukkasineen ja mattivanhasineen (jolla on paljon henkilökohtaisia ongelmia) eikä huomaa, mitä maailmassa tapahtuu todella. Siksi sen miehet ovat joútuneet maksamaan kalliin hinnan sen äitien ja lasten turvallisuudesta. Kekkonen kuitenkin näki kaikenlaista, ehkä liikaakin. Eihän jokainen skenaario toteudu.
Aika poiki hyvääkin. Armeijaa ydinaseaikakaudella täysin turhana pitänyt Kekkonen päätti vahvistaa Lapin puolustusta ym. Ehkä tämä satsaus ja sen myötä tullut koulutusrakenteiden jatkuva kehittäminen on ollut onneksi muina vaikeina aikoina. Suomella pitää olla kreditabiliteettiä.
Vallatonta tilaa ei ole. Jos sellainen tilapäisesti syntyy, se on vain valmis uudelle vallalle.
Ps. Seuraavan kerran tulee huolehtia miesten työsopimuksista riittävän hyvin, kun jonnekin mennään, tai huolehdittava siitä, että korvaava porukka on tilalle, ja erityisesti huolehdittava siitä, että edes valtakunnan rouva on jossakin määrin kartalla, missä mennään ennen kuin suutansa aukoo.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Nykyään vain on vaikea ymmärtää ja hyväksyä se tosiasia, että Urho Kekkosen kannatus oli 1970-luvulla Suomessa yhtä korkea, ellei korkeampikin kuin Putinin ja Medvedevin nykyisin Venäjällä. Kekkosen asema oli niin vahva, että presidentinvaalit olisivat olleet tarpeetonta pelleilyä. (Jostain syystä Kekkonen kuitenkin halusi 1978 vahvistuttaa asemansa pitkän kaavan kautta.)
Kekkonen oli suuri valtiomies, ehkä viimeinen laatuaan Suomen historiassa. Hän ymmärsi aikansa geopoliittiset ja strategiset realiteetit, tarkkaili koko maailmantilannetta ja sovitti Suomen siihen. Suomen kansainvälinen asema oli ainutlaatuisen vahva Kekkosen aikana, ja saavutti symbolisen huippunsa ETYK-kokouksen aikana. Kekkonen oli usein turhautunut siitä, etteivät Suomessa muut poliitikot ymmärtäneet asioita yhtä hyvin kuin hän. Kekkonen oli kärsimätön ja omavaltainen, mutta se oli vain Suomen edun mukaista. Kuten venäläiset, myös suomalaiset arvostavat pohjimmiltaan vahvaa johtajuutta. Nykyisinkin suomalaiset toivovat, että presidentillä olisi enemmän valtaoikeuksia. Kansa luottaa Suomessa enemmän itse valitsemaansa presidenttiin kuin pohjimmiltaan puolueita kansan asemesta edustavaan parlamenttiin.
Suomen kansa hyötyisi suuresti, jos jostain löytyisi Suomelle oma Medvedev, oma Putin, uusi Kekkonen, vahva ja kova johtaja, mies tai nainen puoluepolitiikan yläpuolelta, niin kuin Mannerheim, niin kuin Paasikivi. Tätä kansalaiset pohjimmiltaan haluavat. Suomalaiset eivät arvosta parlamentarismia vaan presidenttivaltaa. Tällä on Suomessa pitkät perinteet. Sitä paitsi aikana, jolloin Suomen eduskunnasta on tulossa pelkkä EU-politiikan sovittaja paikallisiin oloihin, se mikä Suomen itsenäisyydestä on jäljellä, henkilöityy presidentissä.
Tarja Halonen ei ole mikään suuri presidentti (vaikka edesmennyt akateemikko Paavo Haavikko niin väittikin mielenkiintoisessa Halos-kirjassaan), mutta Halosen kunniaksi on sentään sanottavaa, ettei hän ole mennyt Nato-seikkailijoiden puolelle, lähtenyt länsimielisen seikkailupolitiikan tielle. En usko - ja tässä Moskova on kanssani samaa mieltä - että Halonen juuri ymmärtää maailmantilanteesta muuta kuin sen, mitä hänen yleisvasemmistolaiset vaistonsa sanovat. Tällä hetkellä hän kuitenkin hyödyttää Suomea juuri olemalla se mikä on, 1970-luvun asetelmiin juuttunut "änkyrä", ja jarruttamalla Suomen liukumista Natoon. Suomen Nato-jäsenyys on yhä mahdollista estää, ja kiitos tästä kuuluu Haloselle ja entiselle ulkoministeri Tuomiojalle.
Suomen ei suhteessa Venäjään tarvitse tehdä muuta kuin säilyttää nykyinen linjansa. Tällä hetkellä Suomi on se Venäjän läntisistä naapureista (mikäli Valko-Venäjää ei lasketa mukaan), joka aiheuttaa Venäjälle vähiten ongelmia. Niin kauan kuin kokoomus ja muu länsimielinen oikeisto ei pääse kokonaan pilaamaan Suomen ulkopolitiikkaa, Suomella ei ole hätää. Kaikkensa lännen lakeijat tietysti yrittävät. Valitettavasti Ahtisaari, Stubb, Jacobson ja muut ovat joutuneet sopeutumaan Halosen presidenttiyteen, jolle he eivät voi mitään. Vasta 2012 länsimielisillä on mahdollisuus yrittää Suomessa "oranssivallankumousta". Sen estäminen on yksi tärkeimmistä Suomen poliittisista prioriteeteista.
"Urho Kekkosen kannatus oli 1970-luvulla Suomessa yhtä korkea, ellei korkeampikin kuin Putinin ja Medvedevin nykyisin Venäjällä."
Kekkosen kannatus oli valitsijamieskannatusta (puolueet). Kansanvaali olisi poistanut ukon, että se kansasta. Puolueet olivat valtaosin Neuvostoliiton (ja Kekkosen) käpälässä ulkopoliittisilta osilta.
"Suomen Nato-jäsenyys on yhä mahdollista estää, ja kiitos tästä kuuluu Haloselle ja entiselle ulkoministeri Tuomiojalle."
Halonen ja Tuomioja ovat varmasti merkittäviä henkilöitä Venäjän näkökulmasta.
Eihän Hitlerin Saksassa tarvittu vaaleja, kun Aatu oli niin suosittu! Miksi sitten Kekkoslovakiassakaan???
Vuonna 1978 Kekkonen oli jo houraava ukko. Valta oli siirtynyt kabineteille.
Vaan silloisissa vastaehdokkaissa ei ollut todellisia vaihtoehtoja.
Oli muuten ainut kerta kun jätin valtiollisissa vaaleissa äänestämättä.
Meni vain kolme vuotta kun Kekkonen jouti häpellisesti eroamaan.
Verrattuna Kekkosen aikaan. Ja se on se tosiasia, että Venäjä ei ole suurvalta. Se on toki sitä pinta-alaltaan ja asevoimiltaan, mutta taloudellisesti kaukana siitä. Maailma on muuttunut ja muuttuu nopeasti. Kiina on tänä päivänä aivan eri sarjassa kuin Venäjä. Sitä paitsi, Venäjä näyttää suorastaan riemumielin menevän samaan ansakuoppaan kuin mihin meni N:liitto - asevoimia vahvistetaan, vaikkei siihen olisikaan varaa. Intiakin on taloudeltaan menossa Venäjästä heittämällä ohi, Brasilia on jo isompi jne.. Venäjä jää muun maailman energiatoimittajaksi, joka välillä yrittää säikytellä muita armeijallaan.
Eivät Putin ja Medvedev mitään tolloja ole. Venäjä on riittävän vahva asevoimiltaan vanhaan doktriiniinsa. Tämä uusi sisältää skenaarioita, jotka vaativat paljon satsausta, mutta taloudellinen kupla Venäjä ei ole. Ongelmia ovat johtajien tehottomuus, korruptio ja liian monet ja alati vaihtuvat asetukset ja rajoitukset, kamala byrokratia. Luonnonvaroiltaan se on rikas maa, millä tahansa mittarilla tarkasteltuna.
Lännellä on ollut aikaa satoja vuosia oppia pois maaorjuudesta ja "vanhasta Euroopasta". Siihen nähden Venäjän polku on lyhyt, alle kaksikymmentä vuotta. Talous ei vedä siten kuin se voisi edellytystensä puolesta, mutta sen potentiaali ei ole katoavaa, se itsetunto ei ole muovikuorisessa puhelimessa tai kuolevaisessa formulakuskissa. Ny on kaasua, puuta, metalleja, öljyä - ihan mitä vain eivätkä he ole myyneet maataan pois.
Suomihan myy kaiken kansallisomaisuutensakin. Ja kaikki maat suomalaisten tärkeimpien linkkien ja asevarikoiden ympäriltä ovat ostaneet venäläiset tahot. Samalla ne voidaan pitää rahanpesupaikkoina. Eikä Vanhanen tee mitään, kun on käpälässä. Kuka nyt on tollo?
Hyvät suhteet Venäjään ja Pohjolaan ovat kulmakivemme edelleen muuttuvassakin maailmassa, jos tahdomme menestyä, mutta hyviä suhteita ei saa aikaan a) sinisilmäisyydellä eikä b) bätmännilaisella idiotismilla.
Paras tie on ryhti, oikeamielisyys, vakuuttavuus ja kreditabiliteetti - nöyristelemättömyys.
Puolustusvoimat jätti Afganistanin, ja Hägglundin kommentit juuri ennen lähtöä oli tilattu.