joskus aikoinaan, oisinkohan ollut 22-24- vuotias, elin elämäni onnellisinta aikaa, ympärillä oli mielettömästi ihania ja rakastavia ystäviä ja jopa miespuolisia ihailijoita. tunsin itseni tosi kauniiksi ja raikkaaksi, olin hyvässä kunnossa. olin maailman positiivisin ja pirtein tyttö, aina iloinen ja hauskaa seuraa, aina lähdössä juttuun mukaan mihin vaan joku ystävä pyysi...rakastin pukeutumista ja elämää yleensä. harrastin muutaman miehen kanssa upeaa seksiä ja tiesin että ne kaverukset palvoivat minua... se oli sinkkuaikaa. ...nyt olen 28 ja seurustelen, vielä seurustelun alussa olinkuvauksen mukainen ja siihen mieheni rakastui, mutta nyt suhde tuntuu taivaalliselta (4-vuotta yhdessä), silti en tunne itseäni enää sellaiseksi kuin aikoinaan, niin vapaamieliseksi ja meneväksi..?!? en ole ehkä yhtä spontaani ja en voi tehdä ihan mitä mieleen juolahtaa, kun elämässä on jo toinen tärkeä ihminen! yhtä iloinen olen ja muutenkin onnellinen mutta joskus kaipaan sitä tunnetta mikä aikoinaan oli..ymmärtiköhän kukaan, vähän vaikea kuvailla.....
aikoinaan
joskus
1305
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen kokenut tuon saman ja uskoisin, että tällaisten asioiden pohdiskelu kuuluu normaaliin ihmisen kehitykseen. Nimittäin ihminen kehittyy kuolemaansa asti ja ehkä sen jälkeenkin... mene ja tiedä. Onneksi olkoon, sinulla on kyky ajatella lähimmäistesi hyvinvointia ja todennäköisesti muittenkin ihmisten. On tietenkin eri asia elää yksin tai toisen ihmisen rinnalla. Ei riitä että pystyy ajattelemaan omilla aivoillaan vaan pitäisi pystyä ajattelemaan kaksilla. Siinäpä se vaikeus ja ydinkysymys onkin, koska balanssi muuttuu koko ajan riipuen asiasta. Sitten se klisee: kaikkea ei voi saada, jos luopuu jostakin saa jotakin muuta tilalle, noh... tottahan sekin.Intiaanikulttuurissa aikoinaan pidettiin tärkeänä, että jokaisella heimon jäsenellä on jokin salainen piilopaikka, johon ei kukaan näe ja jossa voi järjestellä ajatuksiaan ja arvojaan. Nykyihmiselle tuon pienen sopin säilyttäminen ( sanon "säilyttäminen", koska arvelen sen olevan jokaisella vakiovarustuksena jo syntyessään) on erityisen tärkeää. Ydinminä on suojelukohde, joka taakaa elämälle ne piristävät yllätysmomentit, ylipäätänsä mielenkiinnon toiseen ihmiseen ja joskus se on ratkaisu selviytymiselle. Minä kaipaan myös joskus tiettyjä aikoja, hetkiä ja sitä sydämmen avaraa olotilaa, joka muistuttaa ehkä vähän sitä tunnetta jota tunsin aikoinaan koulun kevätjuhlassa.-Nostan katseeni kohti juhlasalin ikkunaa...näen siitä juuri puhjenneet koivunlehdet...niitten taustalla uskomattoman sinisen taivaan. Viulut yhtyy suvivirren sointiin väistyen taustalle sydämmeni tulviessa vapaudentunnetta. Hengitykseni huokuu, korvissani kohisee... vapaa,vapaa.. Kouristuksen omaisesti muistan, että minun täytyy vielä tänään näyttää huono todistukseni isälle ja äidille!...samassa raastava ja epävireinen harmoonin ääni alkaa raiskata kuuloaistiani...joten se siitä. Sitä samaa balanssin hakua ja vuorovaikutusta tämä elämä on ollut alun alkaen. Juttuni taitaa rönsyillä...pyrähtelee lentoon kuin lintuparvi, ei edes pohjoiseen tai etelään vaan sinne tänne. Tällaista kuitenkin kirjoituksesi sai minut ajattelemaan. Oikein hyvällä tuurilla me puhutaan samasta asiasta.