Jesaja 29-30 pohjalta
Ihmiset jotka ovat eksyneet pois Jumalayhteydestä ihmettelevät mitä voi tarkoittaa parannus minun kohdallani?; ”tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Johduin lukemaan Jesajaa, joka on jo teoksena kuin uskovan ”partiolaisopas”, siinä on kerrottu Jumalan omia mietteitä kansan elämästä, joka siihen aikaan kuului ns. uskovaisiin, ja on muuten edelleenkin Jumalan silmäterä kansa.
Voi Arielia, kaupunkia, jonne Daavid asetti leirinsä. Liittäkää vuosi vuoteen ja kiertäkööt juhlat kiertonsa, niin minä ahdistan Arielia ja se on oleva täynnä valitusta ja vaikerrusta, oleva minulle kuin Jumalan uhriliesi. Minä asetan leirini yltympäri sinua vastaan ja saarran sinut vartiostoilla ja luon vallit sinua vastaan.
Tämä on kuin suora ote vaivassa olevan ihmisen tunnelmista: Hän kokee itsensä ahdistuneeksi ja etsii vapautusta. Tunnelma sielussa on itkuinen, vaikertava, elämä on kurjapaikka, on kuin saarrettu johonkin vankilaan. Mikä voi minut vapauttaa tästä elämäntuskasta. Vastaus on sinä etsit elämällesi tarkoitusta. Raha ei tyydytä sitä, hyvä seksipartneri ei tyydytä sitä, työ ei tyydytä sitä, matkustelu ei tyydytä. Jos alat miettiä mikä sen tyydyttäisi niin sinulla ei sisälläsi vastausta mikä sen tyhjyyden kraaterin sinun sisälläsi voisi tyydyttää. Jeesus sanoi kerran eräälle monessa miessuhteissa ja mitä ilmeisemmin myös elämän tyhjänpäiväiseksi kokeneelle naiselle kaivolla: ”Joka juo sitä vettä jota minä tarjoan, hän ei enää milloinkaan ole janoinen.” Otamma takaisin tuon Jeesuksen sanoman lauseen, käännän sen nyt näin päin:Kun Jumalan valtakunta on tullut lähelle silloin on otollinen hetki tehdä parannus. Mistä minä tiedän koska se valtakunta on tullut tarpeeksi lähelle? Juuri noista ylempänä kopioimistani Ariel-jakeista.
Palataanpa Arieliin. Herra alkaa purkaa tämän julistuksensa yksittäisraportteja:
luku 30. Voi uppiniskaisia lapsia, sanoo Herra, jotka pitävät neuvoa, mikä ei ole minusta, ja hierovat liittoa ilman minun henkeäni, kooten syntiä synnin päälle; jotka menevät Egyptiin, kysymättä minulta, turvautuakseen faaraon turviin ja etsiäkseen suojaa Egyptin varjossa!
Egypti oli siis paikka josta nämä Arielilaiset olivat ennenmuinoin lähteneet Jumalan kutsumaksi kansaksi elämään liitonsuhteessa itseensä. Jumala vertaa tätä liittoa kuin rakkausavioliittoon kansan ja itsensä kanssa. Puoliso jättää lapsuutensa kodin ja liittyy mieheensä. He elävät rakkausliitossa ja kumpikin heistä niin Jumala kuin ihminenkin on tyytyväinen ja onnellinen. Mitä kansa, tämä valittu puoliso nyt ajanmyötä kuitenkin alkoi harrastaa? Hänelle ei enää riittänyt että he elivät yhdessä hengessä ja tekivät rintarinnan työtä yhteisen valtakuntansa eteen yhdessä ymmärryksessä. Ihmispuoliso halusi alkaa toteuttamaan omia visioitaan ja alkoi käydä yksin ulkona. Pian häneltä alkoi himmentyä miehensä sormuksen loiste ja hän alkoi tehdä niitä tekoja joita ulkopuolella hänen liittonsa tehtiin. Jumala yritti olla huomaamatta, vaikka se sattui, mutta hän uskoi että puoliso edelleen rakastaa häntä, ja pian hylkää nuo epämiellyttävät tiensä. Ei, ihmispuoliso koki, että hän haluaa elää juuri näin ja palata takaisin lapsuutensa kotiin ja elää niin kuin silloin kun oli vielä naimaton. Virhe ja onni, hän ei enää ollut naimaton, kunnia Jumala sinulle siitä. Sillä tämä puolison lapsuudenkodin väki, joka eli villien vaistojensa maassa ei saanut milloinkaan kokea iankaikkista elämää, niin kuin perheväki joka eli tuon taivaallisen aviopuolison maassa.
Taivaallinen puoliso piti kuitenkin liittonsa arvossa, hän rakasti vielä niin suunnattomasti vaimoaan, että lähetti sinne egyptiin palvelijoitaan sanansaattajia. He tapasivat puolison ja kertoivat hänelle, että nyt olisivat vaunut valmiina, tule mennään kotiin! He palauttivat hänen muistiinsa puolisonsa opetukset, mutta rouvalla oli sillähetkellä suunniteltuna jo iltahuvit ja hän sanoi näille palvelijoille:” Älkää tuollaisia minulle kertoko, tuo on raskasta en minä jaksa tuollaista kuulla, minä olen niin herkkä tunne-elämältäni ja tuollaiset rajoitukset ja viisaat elämät kaikki ääh! puhukaa jotain mikä minua miellyttää, vaikka ennustakaa silmänlumeita, niin sellaisesta minä pidän, eikä se kyseenalaista mitään mitä nyt teen.”
Huokaisten palasivat palvelijat isäntänä luo. ”Isäntä, tämä on kuin kyynelin kylvämistä, kuin kylväisi ainoan siemenviljansa peltoon joka ei varmastikaan koskaan tuota satoa”.
Ihmiset jotka ovat eksyneet pois Jumalayhteydestä ihmettelevät mitä voi tarkoittaa parannus minun kohdallani?; ”tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Johduin lukemaan Jesajaa, joka on jo teoksena kuin uskovan ”partiolaisopas”, siinä on kerrottu Jumalan omia mietteitä kansan elämästä, joka siihen aikaan kuului ns. uskovaisiin, ja on muuten edelleenkin Jumalan silmäterä kansa.
Voi Arielia, kaupunkia, jonne Daavid asetti leirinsä. Liittäkää vuosi vuoteen ja kiertäkööt juhlat kiertonsa, niin minä ahdistan Arielia ja se on oleva täynnä valitusta ja vaikerrusta, oleva minulle kuin Jumalan uhriliesi. Minä asetan leirini yltympäri sinua vastaan ja saarran sinut vartiostoilla ja luon vallit sinua vastaan.
Tämä on kuin suora ote vaivassa olevan ihmisen tunnelmista: Hän kokee itsensä ahdistuneeksi ja etsii vapautusta. Tunnelma sielussa on itkuinen, vaikertava, elämä on kurjapaikka, on kuin saarrettu johonkin vankilaan. Mikä voi minut vapauttaa tästä elämäntuskasta. Vastaus on sinä etsit elämällesi tarkoitusta. Raha ei tyydytä sitä, hyvä seksipartneri ei tyydytä sitä, työ ei tyydytä sitä, matkustelu ei tyydytä. Jos alat miettiä mikä sen tyydyttäisi niin sinulla ei sisälläsi vastausta mikä sen tyhjyyden kraaterin sinun sisälläsi voisi tyydyttää. Jeesus sanoi kerran eräälle monessa miessuhteissa ja mitä ilmeisemmin myös elämän tyhjänpäiväiseksi kokeneelle naiselle kaivolla: ”Joka juo sitä vettä jota minä tarjoan, hän ei enää milloinkaan ole janoinen.” Otamma takaisin tuon Jeesuksen sanoman lauseen, käännän sen nyt näin päin:Kun Jumalan valtakunta on tullut lähelle silloin on otollinen hetki tehdä parannus. Mistä minä tiedän koska se valtakunta on tullut tarpeeksi lähelle? Juuri noista ylempänä kopioimistani Ariel-jakeista.
Palataanpa Arieliin. Herra alkaa purkaa tämän julistuksensa yksittäisraportteja:
luku 30. Voi uppiniskaisia lapsia, sanoo Herra, jotka pitävät neuvoa, mikä ei ole minusta, ja hierovat liittoa ilman minun henkeäni, kooten syntiä synnin päälle; jotka menevät Egyptiin, kysymättä minulta, turvautuakseen faaraon turviin ja etsiäkseen suojaa Egyptin varjossa!
Egypti oli siis paikka josta nämä Arielilaiset olivat ennenmuinoin lähteneet Jumalan kutsumaksi kansaksi elämään liitonsuhteessa itseensä. Jumala vertaa tätä liittoa kuin rakkausavioliittoon kansan ja itsensä kanssa. Puoliso jättää lapsuutensa kodin ja liittyy mieheensä. He elävät rakkausliitossa ja kumpikin heistä niin Jumala kuin ihminenkin on tyytyväinen ja onnellinen. Mitä kansa, tämä valittu puoliso nyt ajanmyötä kuitenkin alkoi harrastaa? Hänelle ei enää riittänyt että he elivät yhdessä hengessä ja tekivät rintarinnan työtä yhteisen valtakuntansa eteen yhdessä ymmärryksessä. Ihmispuoliso halusi alkaa toteuttamaan omia visioitaan ja alkoi käydä yksin ulkona. Pian häneltä alkoi himmentyä miehensä sormuksen loiste ja hän alkoi tehdä niitä tekoja joita ulkopuolella hänen liittonsa tehtiin. Jumala yritti olla huomaamatta, vaikka se sattui, mutta hän uskoi että puoliso edelleen rakastaa häntä, ja pian hylkää nuo epämiellyttävät tiensä. Ei, ihmispuoliso koki, että hän haluaa elää juuri näin ja palata takaisin lapsuutensa kotiin ja elää niin kuin silloin kun oli vielä naimaton. Virhe ja onni, hän ei enää ollut naimaton, kunnia Jumala sinulle siitä. Sillä tämä puolison lapsuudenkodin väki, joka eli villien vaistojensa maassa ei saanut milloinkaan kokea iankaikkista elämää, niin kuin perheväki joka eli tuon taivaallisen aviopuolison maassa.
Taivaallinen puoliso piti kuitenkin liittonsa arvossa, hän rakasti vielä niin suunnattomasti vaimoaan, että lähetti sinne egyptiin palvelijoitaan sanansaattajia. He tapasivat puolison ja kertoivat hänelle, että nyt olisivat vaunut valmiina, tule mennään kotiin! He palauttivat hänen muistiinsa puolisonsa opetukset, mutta rouvalla oli sillähetkellä suunniteltuna jo iltahuvit ja hän sanoi näille palvelijoille:” Älkää tuollaisia minulle kertoko, tuo on raskasta en minä jaksa tuollaista kuulla, minä olen niin herkkä tunne-elämältäni ja tuollaiset rajoitukset ja viisaat elämät kaikki ääh! puhukaa jotain mikä minua miellyttää, vaikka ennustakaa silmänlumeita, niin sellaisesta minä pidän, eikä se kyseenalaista mitään mitä nyt teen.”
Huokaisten palasivat palvelijat isäntänä luo. ”Isäntä, tämä on kuin kyynelin kylvämistä, kuin kylväisi ainoan siemenviljansa peltoon joka ei varmastikaan koskaan tuota satoa”.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.