Uskonnosta
En ole koskaan ollut varsinaisesti uskonnollinen, puhumattakaan siitä, että olisin uskovainen tai "uskossa", jota sanaa kuulee myös usein käytettävän. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin ns. vapaa-ajattelija tai ateisti. Kyllä minulla jumala on, mutta se ei välttämättä ole evankelis-luterilainen eikä sen tarvitse olla edes kristinuskon mukainen jumala. Siksi kirjoitankin sen pienellä alkukirjaimella. En myöskään osaa ottaa jokaista raamatusta lukemaani lausetta ehdottomana jumalansanana. Opin äskettäin eräästä lukemastani kirjasta, että Uusi Testamentti evankeliumeineen on kirjoitettu noin sata vuotta Jeesuksen syntymän jälkeen ja tarinat ovat siis eläneet suusta suuhun menetelmällä useita kymmeniä vuosia, joten tarkkuus on voinut kärsiä. En ole täysin vakuuttunut siitä, että kertomusten ihmeteot olisivat tapahtuneet juuri kuvatulla tavalla.
Kuitenkaan en ole koskaan edes vakavasti harkinnut kirkosta eroamista. Joku voisi sanoa, että se on osoitus henkisestä laiskuudesta. Mielestäni se ei kuitenkaan sitä ole. Vaikka en tunne saavani kirkkoon kuulumisesta kovinkaan paljon, en kuitenkaan löydä riittäviä syitä siitä eroamiseenkaan. Kirkollisverosta vapautuminen ei riitä syyksi. Rahaa tulee käytetyksi paljon turhempaankin, joskus jopa vahingollisiin kohteisiin. Uskon, että kirkolle antamistani rovoista on joskus hyötyä joillekin lähimmäisilleni.
En siis ole koskaan ollut ahkera kirkossakävijä. Harvat käyntini ovat liittyneet useimmiten joko lähiomaisten siunaustilaisuuksiin, avioliittoon vihkimiseen tai ripille pääsyyn. Kaikkinainen liturgia, ei yksin kirkollinen, on aina tuntunut minusta turhanpäiväiseltä, usein suorastaan vastenmieliseltä. Saarnastuolista muistan kyllä kuulleeni joskus viisaita puheita; mutta vielä useammin olen kuullut sellaisia maallisemmissa ympäristöissä.
Uskonnoillahan on koko ihmiskunnan tunnetun olemassaolon ajan ollut erittäin keskeinen asema ihmisten käyttäytymisen ja keskinäisten suhteiden säätelijänä. Melko alkukantaisissakin yhteisöissä on yleensä jonkunlainen uskonto. On jumala, jota palvellaan ja pelätään, joskus myös rakastetaan. Jumalalta pyydetään palveluksia ja suojelua. Jumalten vihaa pyritään kaihtamaan ja mahdollisesti suututettua jumalaa yritetään lepyttää menetelmin, jotka tuntuvat joskus tosi julmilta. Saattaahan minunkin jumalani joskus minulle suuttua; syistä ei varmaan ole puutetta. Ei hän kuitenkaan leppyäkseen vaadi minulta kenenkään eikä minkään tappamista eikä verisiä rituaaleja.
Melko pinnallinen uskonnontuntemukseni rajoittuu lähes yksinomaan kristinuskoon ja siinäkin lähinnä Suomen valtionuskontoon, luterilaisuuteen. Muutamia vuosia arabimaissa asuneena tiedän toki islaminuskostakin jotakin, olenpa lueskellut koraaninsuomennostakin. Eksoottisemmat uskonnot jätän kokonaan tämän pohdiskelun ulkopuolelle.
Näen uskonnon merkityksen kaksijakoisena. Osittain se keskittyy siihen, että ihmistä valmistellaan "iankaikkiseen elämään", joka meitä odottaa, kun maallinen vaelluksemme päättyy. Tämä nykyinen, suhteellisen lyhyt olotilamme on siis jonkinlainen karsintakurssi, jonka suoritusten perusteella ratkaistaan, missä kukin iäisyytensä viettää. Toinen ja huomattavasti käytännönläheisempi osa antaa meille tietyt normit, etiikan eli säännöt, joita on syytä noudattaa lähimmäisten kanssa asioidessa, ja joita noudattaen on ihmisten keskeinen yhteiselo varmasti miellyttävämpää kuin ilman moisia ohjeita. Eri uskonnoissa nämä normit ovat jossain määrin erilaiset, ja siitä aiheutuu vaikeuksia kanssakäymisessä; jopa sotia on käyty ja käydään vieläkin näiden erimielisyyksien tähden. Muutamat perussäännöt ovat sentään lähes kaikkien hyväksymiä. Uskon kuitenkin, että esimerkiksi Pohjois-Irlannin veriset yhteenotot eivät perustu niinkään dogmaattisiin erimielisyyksiin kuin sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Uskontojen erilaisuutta tarkasteltaessa on syytä muistaa, että sekä kristinusko että islam ovat aikanaan juutalaisuudesta erkaantuneita. Näinollen näissä kolmessa uskonnossa on varmaan enemmän yhtäläistä kuin joissakin etäisemmissä uskonnoissa. Toisaalta jokaisen näistä kolmesta uskonnosta ovat myöhemmät “pienemmät profeetat” tai kirkolliskokoukset jakaneet osasiin, joiden kesken esiintyy niin jyrkkää suvaitsemattomuutta, että minun on erittäin vaikea sitä ymmärtää.
Meidän etiikkamme perusta on juutalaisten Vanhasta Testamentista periytyvä Mooseksen Kymmenen Käskyä. Niistä osa on itsestään selviä ja sellaisina helposti hyväksyttäviä. Muutamien kohdalla olen kuitenkin tuntenut jonkinasteista hämmennystä.
Aloitetaan ensimmäisestä ja toisesta käskystä. Niiden sanoma saa minut ajattelemaan, että moinen jumala on melko turhamainen. Minun jumalani ei pahastu, vaikka annan arvoa muillekin asioille kuin hänelle. Ei minulla sentään kultaista vasikkaa komerossani ole. Myöskään ei jumalani vaadi minua neljä tai viisi kertaa päivässä kumartamaan hänelle niin syvään, että otsa maahan koskee.
Kolmas käsky niinkuin muutamat muutkin on hyvin käytännöllinen, eikä minun insinöörinmieleni siksi tunne mitään tarvetta kysyä miksi, saati että epäilisin sen hyödyllisyyttä. En minä ainakaan jaksaisi ahertaa jatkuvasti ilman työnteon katkaisevia lepopäiviä.
Neljännen käskyn tarkoitus on varmaan säilyttää edellisten sukupolvien arvoja, ja se on siis eräänlainen konservatiivisuuden suoja. Nuoruuden tiettyyn vaiheeseen kuuluu ko. arvojen kyseenalaistaminen, mutta uskon, että isän ja äidin kunnioittaminen on erittäin hyvä periaate. Eihän silti tarvitse sokeasti uskoa, että he ovat kaikessa oikeassa. Maailmassa on paljon pysyväisen ohella myös muuttuvaista.
Viides käsky on helpoimmin hyväksyttävissä ilman varauksia. Silti ei meidän kristikuntammekaan näytä sitä kovin kirjaimellisesti noudattavan. Papit ja piispat ovat kautta aikojen siunanneet sotilaita, jotka ovat lähdössä tappamaan. Monin paikoin rikotaan viidettä käskyä reippaasti, ja kuulemani perusteella rikkojia pidetään suorastaan sankareina. Käsitykseni mukaan tämä käsky kieltää oikean tappamisen lisäksi myös muunlaisen vahingoittamisen. Jos se laajennetaan henkisen väkivallan alueelle, niin johan rikkojien määrä kasvaa tosi suureksi.
Kuudes käsky kuuluu siveysopin alueeseen. Perheen merkitys yhteiskunnan peruselementtinä on mielestäni niin tärkeä, että en lähtisi kyseenalaistamaan tätäkään pykälää. Jos sitä hulvattomasti rikotaan, niinkuin nykyään näyttää olevan tapana, silloin murennetaan sitä rakennetta, jonka varassa nykymuotoinen yhteiskunta seisoo. Kovin konservatiiviseltahan tuo kuulostaa, mutta pelkäänpä, että jos järjestys kokonaan hylätään, niin seurauksena ei voi olla muu kuin kaaos. Sehän tietenkin suo yhteiskunnan vahvimmille yksilöille hauskan ja rajoittamattoman vapauden “toteuttaa itseään”, mutta uskon, että suuren enemmistön olo järjestäytyneessä yhteisössä on parempi, ainakin turvatumpi. Aivan äsken nousi puheenaiheeksi tähän liittyvä asia, kun papiksivihkiminen kiellettiin avoliitossa elävältä. Huomasin olevani piispojen kanssa samaa mieltä. Saattaa olla virhetulkintaa pitää avoliittoa kuudennen käskyn rikkomisena, mutta minua häiritsee se, että avoliittoa on melkein mahdoton pitävästi määritellä esimerkiksi kestoajan perusteella. Muistan erään tuttavani lauantaina tansseihin lähtiessään sanoneen olevansa pyrkimässä avoliittoon, joka kestäisi lauantai-illasta sunnuntaiaamuun.
Seitsemäs käsky muodostaa perustan ns. kapitalistiselle talousjärjestelmälle. Ihmisen oikeus hallita tavalla tai toisella hankkimaansa omaisuutta saa tässä taivaallisen tunnustuksen. Täsmällinen ja selkeä varastamiskielto tarvitsee kuitenkin tulkintavirheiden minimoimiseksi mittavan kirjaston maallista lakitekstiä, jota on kirjoitettu ja jatkuvasti lisää kirjoitetaan kaikilla maailman ns. sivistyskielillä.
Kahdeksanteen käskyyn olen aina suhtautunut suurella vakavuudella. Valehteleminen kuuluu mielestäni vastenmielisimpiin asioihin. Kun olen elänyt useita vuosia vieraissa kulttuureissa, varsinkin arabimaailmassa, olen oppinut antamaan arvoa meidän luterilaiselle, selvästi tosikkomaiselle asenteellemme, jonka mukaan asiat sanotaan niinkuin ne todeksi ja oikeaksi tiedetään, eikä niin kuin minun kannaltani olisi edullista. Tokihan meilläkin valehtelijoita ja lurjuksia on, mutta paheksuntaakin sellainen käytös meillä herättää. Olen aina pitänyt englantilaisten moraalia arveluttavana siitä syystä, että he julistavat: "Right or wrong, my country."
Yhdeksäs ja kymmenes käsky ovat mielestäni niin lähellä toisiaan, että en edes tarkkaan muista, minkä himoitseminen niissä kummassakin erikseen kielletään. Täyden kannatukseni molemmille kielloille annan. En ainakaan muista koskaan himoinneeni lähimmäiseni palkollista tai karjaa.
Ylläesittämäni ajatukset kymmenestä käskystä perustuvat siihen, minkälaisina olen käskyt aikanaan oppinut ja miten ne muistan ja ymmärrän. Näinollen on hyvinkin mahdollista, että näihin asioihin vakavammin paneutuneet ihmiset, esimerkiksi jumaluusoppineet, löytävät ajatuksistani mahdollisen harhaoppisuuden lisäksi suoranaisia virheitä tai väärinymmärryksiä.
Vaikka eri maiden maalliset lait sisältävät useitakin säädöksiä, jotka selvästi ovat peräisin Mooseksen käskyistä, ei missään maassa tietääkseni ylläesitettyjä pykäliä sovelleta kirjaimellisesti. Toisaalta maalliset lait ovat paljon mutkikkaampia ja yksityiskohtaisempia ja tarjoavat näinollen turvatun toimeentulon suurelle joukolle lainoppineita. Toki muutamissa islamilaisissa maissa Koraaniin perustuva sharialaki otetaan todella vakavasti ja sitä noudatetaan niin kirjaimellisesti, että me ns. sivistysmaiden pehmennetyssä ja “deodoroidussa” yhteiskunnassa elävät kauhistumme kuullessamme, minkälaisia tuomioita meidän mielestämme hyvin vähäisistä rikkomuksista siellä langetetaan ja toimeenpannaan. Tuntuu kuin ihmiskunnan fyysisessä ja sosiaalisessa yhteiselossa tapahtuneet muutokset sitten Muhammadin päivien jätettäisiin vallan vaille huomiota. Muhammad eli sentään noin 1400 vuotta sitten, ja paljon on maailmassa sinä aikana muuttunut.
Jos vanhan testamentin säädökset otettaisiin kirjaimellisesti, niin kovin paljon verta täällä virtaisi. Otetaanpa esimerkiksi Mooseksen toisen kirjan 21. luvun 17. jae: “Joka kiroaa isäänsä tai äitiänsä, rangaistakoon kuolemalla.” Sama rangaistus säädetään 15. jakeessa isän tai äidin lyömisestä. Elän mieluummin maailmassa, jossa muutoksia ja lievennyksiä on tehty näihin aikanaan varmaan todesta otettuihin pykäliin. Tämän saman luvun myöhemmissä jakeissa luetellaan kovin kuuluisaksi tulleet “silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta, palovamma palovammasta, haava haavasta, mustelma mustelmasta”. Kostonhimoltahan tuo kuulostaa, eikä perusteita italialaisten vendettalle tarvitse hakea kauempaa kuin pyhästä kirjasta. Jeesuksen neuvo toisen posken kääntämisestä tuntuu toiselta äärimmäisyydeltä. Olisikohan olemassa jotakin hyvää ja käyttökelpoista ohjetta, joka sijoittuisi tuohon väliin?
Uuden Testamentinkin puolella, joka erottaa meidät kristityt juutalaisista, on muutamia asioita, jotka hämmentävät minua. Ensinnäkään en ymmärrä, miksi Jumala antoi ainoan poikansa kuolla, ettei yksikään, joka uskoo häneen, hukkuisi. Jotenkin ymmärrän sen, että Jeesus lähetettiin maan päälle. Ilmeisesti juutalaiset eivät ymmärtäneet elää täällä Jumalan mieliksi. Jeesuksen piti kai opettaa ihmisille parempia tapoja. Uskon vahvasti, että hänen opetuksiensa mukaan eläen olisi maailma paljon parempi. Sensijaan en ymmärrä, miksi Jeesus piti ristiinnaulita ja miten se tuottaa meille anteeksiannon synneistämme. Toinen asia, joka vaivaa minua, liittyy pyhään ehtoolliseen. Kun pääsimme rippikoulusta ja meidät kelpuutettiin ehtoollista nauttimaan, sanoi pappi jotenkin näin (tarkkoja sanoja en muista): "Jos joku tulee nauttimaan pyhää ehtoollista ilman, että todella katuu syntejänsä ja uskoo Jeesuksen Kristuksen veren ja ruumiin symbolisesti nautittuna puhdistavan hänet synneistä, saa sielullensa vahingon." Jotenkin tuollaisena se mieleeni jäi. En ole sen jälkeen ehtoollisella käynyt, vaikka olen joissakin tilaisuuksissa huomannut pois jäämiseni herättävän hämmästystä tai peräti paheksuntaa lähisukulaisissani. Tässä tarkoitan lähinnä lastemme ripillepääsytilaisuuksia, joissa läsnä on ollut myös vastikään edesmennyt anoppini, jonka isä oli sentään rovasti.
En ole koskaan ollut varsinaisesti uskonnollinen, puhumattakaan siitä, että olisin uskovainen tai "uskossa", jota sanaa kuulee myös usein käytettävän. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin ns. vapaa-ajattelija tai ateisti. Kyllä minulla jumala on, mutta se ei välttämättä ole evankelis-luterilainen eikä sen tarvitse olla edes kristinuskon mukainen jumala. Siksi kirjoitankin sen pienellä alkukirjaimella. En myöskään osaa ottaa jokaista raamatusta lukemaani lausetta ehdottomana jumalansanana. Opin äskettäin eräästä lukemastani kirjasta, että Uusi Testamentti evankeliumeineen on kirjoitettu noin sata vuotta Jeesuksen syntymän jälkeen ja tarinat ovat siis eläneet suusta suuhun menetelmällä useita kymmeniä vuosia, joten tarkkuus on voinut kärsiä. En ole täysin vakuuttunut siitä, että kertomusten ihmeteot olisivat tapahtuneet juuri kuvatulla tavalla.
Kuitenkaan en ole koskaan edes vakavasti harkinnut kirkosta eroamista. Joku voisi sanoa, että se on osoitus henkisestä laiskuudesta. Mielestäni se ei kuitenkaan sitä ole. Vaikka en tunne saavani kirkkoon kuulumisesta kovinkaan paljon, en kuitenkaan löydä riittäviä syitä siitä eroamiseenkaan. Kirkollisverosta vapautuminen ei riitä syyksi. Rahaa tulee käytetyksi paljon turhempaankin, joskus jopa vahingollisiin kohteisiin. Uskon, että kirkolle antamistani rovoista on joskus hyötyä joillekin lähimmäisilleni.
En siis ole koskaan ollut ahkera kirkossakävijä. Harvat käyntini ovat liittyneet useimmiten joko lähiomaisten siunaustilaisuuksiin, avioliittoon vihkimiseen tai ripille pääsyyn. Kaikkinainen liturgia, ei yksin kirkollinen, on aina tuntunut minusta turhanpäiväiseltä, usein suorastaan vastenmieliseltä. Saarnastuolista muistan kyllä kuulleeni joskus viisaita puheita; mutta vielä useammin olen kuullut sellaisia maallisemmissa ympäristöissä.
Uskonnoillahan on koko ihmiskunnan tunnetun olemassaolon ajan ollut erittäin keskeinen asema ihmisten käyttäytymisen ja keskinäisten suhteiden säätelijänä. Melko alkukantaisissakin yhteisöissä on yleensä jonkunlainen uskonto. On jumala, jota palvellaan ja pelätään, joskus myös rakastetaan. Jumalalta pyydetään palveluksia ja suojelua. Jumalten vihaa pyritään kaihtamaan ja mahdollisesti suututettua jumalaa yritetään lepyttää menetelmin, jotka tuntuvat joskus tosi julmilta. Saattaahan minunkin jumalani joskus minulle suuttua; syistä ei varmaan ole puutetta. Ei hän kuitenkaan leppyäkseen vaadi minulta kenenkään eikä minkään tappamista eikä verisiä rituaaleja.
Melko pinnallinen uskonnontuntemukseni rajoittuu lähes yksinomaan kristinuskoon ja siinäkin lähinnä Suomen valtionuskontoon, luterilaisuuteen. Muutamia vuosia arabimaissa asuneena tiedän toki islaminuskostakin jotakin, olenpa lueskellut koraaninsuomennostakin. Eksoottisemmat uskonnot jätän kokonaan tämän pohdiskelun ulkopuolelle.
Näen uskonnon merkityksen kaksijakoisena. Osittain se keskittyy siihen, että ihmistä valmistellaan "iankaikkiseen elämään", joka meitä odottaa, kun maallinen vaelluksemme päättyy. Tämä nykyinen, suhteellisen lyhyt olotilamme on siis jonkinlainen karsintakurssi, jonka suoritusten perusteella ratkaistaan, missä kukin iäisyytensä viettää. Toinen ja huomattavasti käytännönläheisempi osa antaa meille tietyt normit, etiikan eli säännöt, joita on syytä noudattaa lähimmäisten kanssa asioidessa, ja joita noudattaen on ihmisten keskeinen yhteiselo varmasti miellyttävämpää kuin ilman moisia ohjeita. Eri uskonnoissa nämä normit ovat jossain määrin erilaiset, ja siitä aiheutuu vaikeuksia kanssakäymisessä; jopa sotia on käyty ja käydään vieläkin näiden erimielisyyksien tähden. Muutamat perussäännöt ovat sentään lähes kaikkien hyväksymiä. Uskon kuitenkin, että esimerkiksi Pohjois-Irlannin veriset yhteenotot eivät perustu niinkään dogmaattisiin erimielisyyksiin kuin sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Uskontojen erilaisuutta tarkasteltaessa on syytä muistaa, että sekä kristinusko että islam ovat aikanaan juutalaisuudesta erkaantuneita. Näinollen näissä kolmessa uskonnossa on varmaan enemmän yhtäläistä kuin joissakin etäisemmissä uskonnoissa. Toisaalta jokaisen näistä kolmesta uskonnosta ovat myöhemmät “pienemmät profeetat” tai kirkolliskokoukset jakaneet osasiin, joiden kesken esiintyy niin jyrkkää suvaitsemattomuutta, että minun on erittäin vaikea sitä ymmärtää.
Meidän etiikkamme perusta on juutalaisten Vanhasta Testamentista periytyvä Mooseksen Kymmenen Käskyä. Niistä osa on itsestään selviä ja sellaisina helposti hyväksyttäviä. Muutamien kohdalla olen kuitenkin tuntenut jonkinasteista hämmennystä.
Aloitetaan ensimmäisestä ja toisesta käskystä. Niiden sanoma saa minut ajattelemaan, että moinen jumala on melko turhamainen. Minun jumalani ei pahastu, vaikka annan arvoa muillekin asioille kuin hänelle. Ei minulla sentään kultaista vasikkaa komerossani ole. Myöskään ei jumalani vaadi minua neljä tai viisi kertaa päivässä kumartamaan hänelle niin syvään, että otsa maahan koskee.
Kolmas käsky niinkuin muutamat muutkin on hyvin käytännöllinen, eikä minun insinöörinmieleni siksi tunne mitään tarvetta kysyä miksi, saati että epäilisin sen hyödyllisyyttä. En minä ainakaan jaksaisi ahertaa jatkuvasti ilman työnteon katkaisevia lepopäiviä.
Neljännen käskyn tarkoitus on varmaan säilyttää edellisten sukupolvien arvoja, ja se on siis eräänlainen konservatiivisuuden suoja. Nuoruuden tiettyyn vaiheeseen kuuluu ko. arvojen kyseenalaistaminen, mutta uskon, että isän ja äidin kunnioittaminen on erittäin hyvä periaate. Eihän silti tarvitse sokeasti uskoa, että he ovat kaikessa oikeassa. Maailmassa on paljon pysyväisen ohella myös muuttuvaista.
Viides käsky on helpoimmin hyväksyttävissä ilman varauksia. Silti ei meidän kristikuntammekaan näytä sitä kovin kirjaimellisesti noudattavan. Papit ja piispat ovat kautta aikojen siunanneet sotilaita, jotka ovat lähdössä tappamaan. Monin paikoin rikotaan viidettä käskyä reippaasti, ja kuulemani perusteella rikkojia pidetään suorastaan sankareina. Käsitykseni mukaan tämä käsky kieltää oikean tappamisen lisäksi myös muunlaisen vahingoittamisen. Jos se laajennetaan henkisen väkivallan alueelle, niin johan rikkojien määrä kasvaa tosi suureksi.
Kuudes käsky kuuluu siveysopin alueeseen. Perheen merkitys yhteiskunnan peruselementtinä on mielestäni niin tärkeä, että en lähtisi kyseenalaistamaan tätäkään pykälää. Jos sitä hulvattomasti rikotaan, niinkuin nykyään näyttää olevan tapana, silloin murennetaan sitä rakennetta, jonka varassa nykymuotoinen yhteiskunta seisoo. Kovin konservatiiviseltahan tuo kuulostaa, mutta pelkäänpä, että jos järjestys kokonaan hylätään, niin seurauksena ei voi olla muu kuin kaaos. Sehän tietenkin suo yhteiskunnan vahvimmille yksilöille hauskan ja rajoittamattoman vapauden “toteuttaa itseään”, mutta uskon, että suuren enemmistön olo järjestäytyneessä yhteisössä on parempi, ainakin turvatumpi. Aivan äsken nousi puheenaiheeksi tähän liittyvä asia, kun papiksivihkiminen kiellettiin avoliitossa elävältä. Huomasin olevani piispojen kanssa samaa mieltä. Saattaa olla virhetulkintaa pitää avoliittoa kuudennen käskyn rikkomisena, mutta minua häiritsee se, että avoliittoa on melkein mahdoton pitävästi määritellä esimerkiksi kestoajan perusteella. Muistan erään tuttavani lauantaina tansseihin lähtiessään sanoneen olevansa pyrkimässä avoliittoon, joka kestäisi lauantai-illasta sunnuntaiaamuun.
Seitsemäs käsky muodostaa perustan ns. kapitalistiselle talousjärjestelmälle. Ihmisen oikeus hallita tavalla tai toisella hankkimaansa omaisuutta saa tässä taivaallisen tunnustuksen. Täsmällinen ja selkeä varastamiskielto tarvitsee kuitenkin tulkintavirheiden minimoimiseksi mittavan kirjaston maallista lakitekstiä, jota on kirjoitettu ja jatkuvasti lisää kirjoitetaan kaikilla maailman ns. sivistyskielillä.
Kahdeksanteen käskyyn olen aina suhtautunut suurella vakavuudella. Valehteleminen kuuluu mielestäni vastenmielisimpiin asioihin. Kun olen elänyt useita vuosia vieraissa kulttuureissa, varsinkin arabimaailmassa, olen oppinut antamaan arvoa meidän luterilaiselle, selvästi tosikkomaiselle asenteellemme, jonka mukaan asiat sanotaan niinkuin ne todeksi ja oikeaksi tiedetään, eikä niin kuin minun kannaltani olisi edullista. Tokihan meilläkin valehtelijoita ja lurjuksia on, mutta paheksuntaakin sellainen käytös meillä herättää. Olen aina pitänyt englantilaisten moraalia arveluttavana siitä syystä, että he julistavat: "Right or wrong, my country."
Yhdeksäs ja kymmenes käsky ovat mielestäni niin lähellä toisiaan, että en edes tarkkaan muista, minkä himoitseminen niissä kummassakin erikseen kielletään. Täyden kannatukseni molemmille kielloille annan. En ainakaan muista koskaan himoinneeni lähimmäiseni palkollista tai karjaa.
Ylläesittämäni ajatukset kymmenestä käskystä perustuvat siihen, minkälaisina olen käskyt aikanaan oppinut ja miten ne muistan ja ymmärrän. Näinollen on hyvinkin mahdollista, että näihin asioihin vakavammin paneutuneet ihmiset, esimerkiksi jumaluusoppineet, löytävät ajatuksistani mahdollisen harhaoppisuuden lisäksi suoranaisia virheitä tai väärinymmärryksiä.
Vaikka eri maiden maalliset lait sisältävät useitakin säädöksiä, jotka selvästi ovat peräisin Mooseksen käskyistä, ei missään maassa tietääkseni ylläesitettyjä pykäliä sovelleta kirjaimellisesti. Toisaalta maalliset lait ovat paljon mutkikkaampia ja yksityiskohtaisempia ja tarjoavat näinollen turvatun toimeentulon suurelle joukolle lainoppineita. Toki muutamissa islamilaisissa maissa Koraaniin perustuva sharialaki otetaan todella vakavasti ja sitä noudatetaan niin kirjaimellisesti, että me ns. sivistysmaiden pehmennetyssä ja “deodoroidussa” yhteiskunnassa elävät kauhistumme kuullessamme, minkälaisia tuomioita meidän mielestämme hyvin vähäisistä rikkomuksista siellä langetetaan ja toimeenpannaan. Tuntuu kuin ihmiskunnan fyysisessä ja sosiaalisessa yhteiselossa tapahtuneet muutokset sitten Muhammadin päivien jätettäisiin vallan vaille huomiota. Muhammad eli sentään noin 1400 vuotta sitten, ja paljon on maailmassa sinä aikana muuttunut.
Jos vanhan testamentin säädökset otettaisiin kirjaimellisesti, niin kovin paljon verta täällä virtaisi. Otetaanpa esimerkiksi Mooseksen toisen kirjan 21. luvun 17. jae: “Joka kiroaa isäänsä tai äitiänsä, rangaistakoon kuolemalla.” Sama rangaistus säädetään 15. jakeessa isän tai äidin lyömisestä. Elän mieluummin maailmassa, jossa muutoksia ja lievennyksiä on tehty näihin aikanaan varmaan todesta otettuihin pykäliin. Tämän saman luvun myöhemmissä jakeissa luetellaan kovin kuuluisaksi tulleet “silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta, palovamma palovammasta, haava haavasta, mustelma mustelmasta”. Kostonhimoltahan tuo kuulostaa, eikä perusteita italialaisten vendettalle tarvitse hakea kauempaa kuin pyhästä kirjasta. Jeesuksen neuvo toisen posken kääntämisestä tuntuu toiselta äärimmäisyydeltä. Olisikohan olemassa jotakin hyvää ja käyttökelpoista ohjetta, joka sijoittuisi tuohon väliin?
Uuden Testamentinkin puolella, joka erottaa meidät kristityt juutalaisista, on muutamia asioita, jotka hämmentävät minua. Ensinnäkään en ymmärrä, miksi Jumala antoi ainoan poikansa kuolla, ettei yksikään, joka uskoo häneen, hukkuisi. Jotenkin ymmärrän sen, että Jeesus lähetettiin maan päälle. Ilmeisesti juutalaiset eivät ymmärtäneet elää täällä Jumalan mieliksi. Jeesuksen piti kai opettaa ihmisille parempia tapoja. Uskon vahvasti, että hänen opetuksiensa mukaan eläen olisi maailma paljon parempi. Sensijaan en ymmärrä, miksi Jeesus piti ristiinnaulita ja miten se tuottaa meille anteeksiannon synneistämme. Toinen asia, joka vaivaa minua, liittyy pyhään ehtoolliseen. Kun pääsimme rippikoulusta ja meidät kelpuutettiin ehtoollista nauttimaan, sanoi pappi jotenkin näin (tarkkoja sanoja en muista): "Jos joku tulee nauttimaan pyhää ehtoollista ilman, että todella katuu syntejänsä ja uskoo Jeesuksen Kristuksen veren ja ruumiin symbolisesti nautittuna puhdistavan hänet synneistä, saa sielullensa vahingon." Jotenkin tuollaisena se mieleeni jäi. En ole sen jälkeen ehtoollisella käynyt, vaikka olen joissakin tilaisuuksissa huomannut pois jäämiseni herättävän hämmästystä tai peräti paheksuntaa lähisukulaisissani. Tässä tarkoitan lähinnä lastemme ripillepääsytilaisuuksia, joissa läsnä on ollut myös vastikään edesmennyt anoppini, jonka isä oli sentään rovasti.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.