Kun olen lukenut erilaisia kommentteja tavallisilta ihmisiltä, kun ahdistus, kipu ja tuska ovat Konginkankaan onnettomuuden myötä tulleet tietoisuuteen ja osaksi itseä. Kun moni on sanonut, ettei Jumalaa ole, kun tämän on sallinut. Tavalliset ihmiset, lähimmäisemme, kun turvallisuus ympäriltä hajoaa ja luja luottamus tähän hetkeen ja tulevaan murenee. Kuinka voisin heitä tuomita heidän sanoistaan ja ajatuksistaan, kun he sanovat että Jumalaa ei ole. Ymmärrän hyvin että Jumalan haluttaisiin olevan pumpuli ympärillämme, suoja ja kilpi kun maailman pahuus iskee. Miksi Hän ei kohota kättään – tätä kysytään. Miksi viattomat kuolevat – ne, jotka eivät pahaa ole tehneet ja toisaalta miksi pahantekijä saa elää. Ei tässä auta filosofoida tai etsiä Raamatun lauseita – ne eivät ihmisiä kosketa, vaan voivat jopa karkottaa heidät luotamme kauemmas – niitä, jotka eivät Jumalaa tunne taistelun, kärsimyksen, oman itsen kuolettamisen ja kilvoittelun kautta – niitä jotka haluavat Jumalan olevan aina hyvä, hellä ja turvallinen siinä muodossa kun me itse toivomme. Mitä heille sanoisin, kuinka silti voisin Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä heille puhua? Mitä muuta voin kuin olla uskoineni läsnä ja lähellä. Vaieta on nyt parempi kuin puhua. Ottaa tuska, katkeruus ja viha vastaan sellaisena kun se puretaan.
Kuitenkin jotain mietin. Mietin sitä, mitä kuolema on. Mitä se on ihmisen, joka ei itseään uskovaksi kutsu, mielestä. Kuolema on todellisuus ja osa elämää. Tätä emme tahtoisi ja tämän haluaisimme unohtaa. Kuolema on vihollisemme, joka viimeisenä kukistetaan. Tämä on luvattu mutta vielä se ei ole kukistunut. Jo elämä itsessään, tällaisenaan on jatkuvaa kuolemaa, ainakin pientä sellaista. Pettymyksen tuska, kylmennyt rakkaus, yksinäisyys tai vaikkapa sairaus herättävät yhtälaisia tunteita, jotka panevat kysymään samaa kuin kuolemakin –miksi ja miksi juuri nyt tai minulle. Siispä elämä ei tällaisenaan koskaan voi olla riemua ja autuutta, ainoastaan parhaimmat hetket antavat esimakua jostain paremmasta. Mistä siis? Elämästä kuoleman tuolla puolen – vastaan. Tähän on vaikea uskoa, koska olemme niin kiinni tässä maailmassa ja sen ihmisissä, siinä mitä näemme ja koemme. Siksi on vaikea uskoa näkymättömään ja varsinkin siihen, että siellä olisi toisin kuin täällä – saati sitten paremmin. Tähän kuitenkin perustuu uskoni ja luottamukseni, kulkemani tie yhdessä Jumalan kanssa. Ilman Jumalaa ja Pelastajani olemassa oloa ei minulla tuota toivoa ole. Siksi ymmärrän ihmistä, joka sanoo koettelemuksessa, että Jumalaa ei ole. Ei olisi minullakaan jos en uskaltaisi uskoa. Sillä uskallusta ja heittäytymistä usko vaatii silloinkin kun pohja putoaa.
Kuoleman edessä usko Jumalaan horjuu helposti kun näkyvä elämä lakkaa. Voitaisiinko ajatella, että kuolemassa ulkoinen ihminen häviää mutta sisäinen ihminen elää edelleen. Kristus itse sanoo, että Jumala ei ole kuolleiden Jumala vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä. Tähän minä toivoni perustan ja tätä haluaisin jakaa nyt niillekin toivottomille, joille Jumalaa ei ole. Elämä maanpäällä kaikesta huolimatta on ohimenevää, aikaa ja tapaa lähtemisellemme emme tiedä. Kuolema on vihollinen, mutta ei voittamaton sillä Jeesus Kristus on noussut kuolleista esikoisena kuoloon nukkuneista ja avannut ihmisille pelastuksen portin. Tätä on vaikea ymmärtää, enkä haluaisi kaanaan kieltä käyttää. Ajallisessa elämässä kiinni riippuvalle ihmiselle kuoleman kauhu on lopullinen ja siksi ajatuksista poissuljettu. Kuolema on salaisuus, jota on vaikea ymmärtää. Ehkä siksi onkin tarpeen, että emme ajattelisi tätä elämää kaiken huipentumana vaan tienä parempaan. Siksi kuoleman muistaminen jo tässä elämässä tekee elämästä ainutkertaisen ja arvokkaan. Jokaisella hetkellämme ja päivällämme arjessakin on suurempi tarkoitus, jota meidän ei tule väheksyä ja joka valmistaa meitä kulkemaan portin läpi, jota kuolemaksi kutsutaan, kohti rauhaa ja iäisyyttä. Kuoleman ajatteleminen valmistaa sen vastaanottamiseen, ei välttämättä hyväksymiseen. Jos ajattelemme, että koko ajallinen elämä on osaltaan kuolemaan valmistumista, voidaan myös ajatella, että kuolema on valmistautumista uudenlaiseen elämän – elämään, jota emme kovin tunne ja siksi pelkäämme ja ahdistumme. Kuitenkin, jos tämän voisimme ymmärtää voisimme hetken tullen, kuoleman kohdatessa ja sanantuojan saapuessa sanoa: ”Tule rauhassa. Tiesin, että tulisit.”
Kuitenkin jotain mietin. Mietin sitä, mitä kuolema on. Mitä se on ihmisen, joka ei itseään uskovaksi kutsu, mielestä. Kuolema on todellisuus ja osa elämää. Tätä emme tahtoisi ja tämän haluaisimme unohtaa. Kuolema on vihollisemme, joka viimeisenä kukistetaan. Tämä on luvattu mutta vielä se ei ole kukistunut. Jo elämä itsessään, tällaisenaan on jatkuvaa kuolemaa, ainakin pientä sellaista. Pettymyksen tuska, kylmennyt rakkaus, yksinäisyys tai vaikkapa sairaus herättävät yhtälaisia tunteita, jotka panevat kysymään samaa kuin kuolemakin –miksi ja miksi juuri nyt tai minulle. Siispä elämä ei tällaisenaan koskaan voi olla riemua ja autuutta, ainoastaan parhaimmat hetket antavat esimakua jostain paremmasta. Mistä siis? Elämästä kuoleman tuolla puolen – vastaan. Tähän on vaikea uskoa, koska olemme niin kiinni tässä maailmassa ja sen ihmisissä, siinä mitä näemme ja koemme. Siksi on vaikea uskoa näkymättömään ja varsinkin siihen, että siellä olisi toisin kuin täällä – saati sitten paremmin. Tähän kuitenkin perustuu uskoni ja luottamukseni, kulkemani tie yhdessä Jumalan kanssa. Ilman Jumalaa ja Pelastajani olemassa oloa ei minulla tuota toivoa ole. Siksi ymmärrän ihmistä, joka sanoo koettelemuksessa, että Jumalaa ei ole. Ei olisi minullakaan jos en uskaltaisi uskoa. Sillä uskallusta ja heittäytymistä usko vaatii silloinkin kun pohja putoaa.
Kuoleman edessä usko Jumalaan horjuu helposti kun näkyvä elämä lakkaa. Voitaisiinko ajatella, että kuolemassa ulkoinen ihminen häviää mutta sisäinen ihminen elää edelleen. Kristus itse sanoo, että Jumala ei ole kuolleiden Jumala vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä. Tähän minä toivoni perustan ja tätä haluaisin jakaa nyt niillekin toivottomille, joille Jumalaa ei ole. Elämä maanpäällä kaikesta huolimatta on ohimenevää, aikaa ja tapaa lähtemisellemme emme tiedä. Kuolema on vihollinen, mutta ei voittamaton sillä Jeesus Kristus on noussut kuolleista esikoisena kuoloon nukkuneista ja avannut ihmisille pelastuksen portin. Tätä on vaikea ymmärtää, enkä haluaisi kaanaan kieltä käyttää. Ajallisessa elämässä kiinni riippuvalle ihmiselle kuoleman kauhu on lopullinen ja siksi ajatuksista poissuljettu. Kuolema on salaisuus, jota on vaikea ymmärtää. Ehkä siksi onkin tarpeen, että emme ajattelisi tätä elämää kaiken huipentumana vaan tienä parempaan. Siksi kuoleman muistaminen jo tässä elämässä tekee elämästä ainutkertaisen ja arvokkaan. Jokaisella hetkellämme ja päivällämme arjessakin on suurempi tarkoitus, jota meidän ei tule väheksyä ja joka valmistaa meitä kulkemaan portin läpi, jota kuolemaksi kutsutaan, kohti rauhaa ja iäisyyttä. Kuoleman ajatteleminen valmistaa sen vastaanottamiseen, ei välttämättä hyväksymiseen. Jos ajattelemme, että koko ajallinen elämä on osaltaan kuolemaan valmistumista, voidaan myös ajatella, että kuolema on valmistautumista uudenlaiseen elämän – elämään, jota emme kovin tunne ja siksi pelkäämme ja ahdistumme. Kuitenkin, jos tämän voisimme ymmärtää voisimme hetken tullen, kuoleman kohdatessa ja sanantuojan saapuessa sanoa: ”Tule rauhassa. Tiesin, että tulisit.”
Vastaukset 1
Vanhimmat
kone temppuili, tulipa tuplaten. anteeks.