Nelisen vuotta sitten mielialani alkoi laskea. Olin alakuloinen ja itkin paljon. Sillon myös viiltelin ekan kerran. Huomasin, että viiltely helpotti oloa hetkellisesti ja jäin siihen koukkuun. Ajattelin, että paha olo menee ohi itsestään, joten en puhunut ongelmistani kenellekkään. Välillä oli jaksoja, jolloin mikään ei tuntunut miltään. Paha olo oli hetkellisesti poissa, mutta olo oli tyhjä eivätkä asiat kiinnostaneet. Välillä taas itkin tunteja putkeen yksin huoneessani. Pahinta oli kun en tiennyt syytä. Ruokahaluni oli tiessään ja laihduin lyhyessä ajassa lähes 10kg. Olin tuolloin todella alipainoinen ja näytin hirveältä. Eräänä päivänä tavallaan havahduin takaisin todellisuuteen ja tajusin muutokset ulkonäössäni. Mietin, miten olin saattanut antaa itseni laihtua sen näköiseksi. Sen jälkeen olen kiinnittänyt enemmän huomiota syömiseeni. Noina aikoina tein myös ensimmäisen kerran Beckin masennustestin netissä. Sain tulokseksi 36 pistettä. Silloin vasta ymmärsin, että saatan olla oikeasti masentunut. Kerroin äidilleni asiasta ja tämä ehdotti vitamiinien syöntiä ennen avun hakemista. Aloin syömään vitamiineja mutta oloni ei muuttunut. Minulla ei kuitenkaan ollut rohkeutta hakea apua tai puhua ongelmistani uudestaan. Pääsin eroon viiltelystä, mutta oloni oli entistä pahempi. Harkitsin itsemurhaa päivittäin. Monta kertaa ajattelin, että syön kaikki mahdolliset lääkkeet kaapista. Syy miksi en tehnyt sitä oli se, että pelkäsin jääväni henkiin ja että ajateltaisiin itsemurhayritysteni olevan vain huomionhakuisuutta. Selvisin kuitenkin sen jakson yli ja suunnilleen puolen vuoden päästä sain kerättyä uudelleen rohkeuteni ja puhuttua äidille. Hän ymmärsi tilanteen vakavuuden, mutta sanoi, etten voi parantua jos en itse ole valmis hakemaan ja vastaanottamaan apua. Aloitin koulupsykologilla käynnin. Hän laittoi minut tekemään uudestaan Beckin masennustestin, josta sain silloin 46 pistettä. Kävin juttelemassa siellä säännöllisesti. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään apua, joten lopetin käynnit. Tein sen jälkeen Beckin masennustestin uudestaan ja sillä kertaa sain 52 pistettä. En tiedä mitä tehdä. Enää en edes onnistu piilottamaan masennustani, vaan se näkyy myös ulospäin. Sosiaalinen elämäni kärsii siitä ja olen menettänyt myös osan ystävistäni masennuksen takia. Tätä on jatkunut niin pitkään, että he eivät jaksa enää edes uskoa parantumiseeni. Enkä jaksa itsekkään vaikka haluaisinkin. Ennen kieltäydyin masennuslääkkeistä kun minulle niitä ehdotettiin, mutta nyt olisin valmis syömään niitä. En vain tiedä miten saan kerättyä rohkeuteni vielä kerran ja haettua apua.
Haluasin kuulla kokemuksia siitä, että onko masennuslääkkeiden käytöstä oikeasti enemmän hyötyä kuin haittaa? Lääkkeiden sivuoireet pelottavat. Ja kiitos niille jotka jaksoivat lukea tämän.
Haluasin kuulla kokemuksia siitä, että onko masennuslääkkeiden käytöstä oikeasti enemmän hyötyä kuin haittaa? Lääkkeiden sivuoireet pelottavat. Ja kiitos niille jotka jaksoivat lukea tämän.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Parasta, mitä voit tehdä, on hakea apua. Lääkkeet ja pitkäaikainen terapia auttaa. Itse olin nuorena hyvin vakavasti masentunut. Sain onneksi apua: sopivat lääkkeet ja hyvän terapeutin. Nyt minulla on mies ja ihana pieni poika. Tsemppiä! Älä syyllistä itseäsi YHTÄÄN MISTÄÄN!
Hei sinä siellä, otapa rauhallisesti hetkinen siellä saat taatusti apua tilanteeseesi :) Hienoa että olen jutellut äidillesi asiasta, hän tulee uskoakseni tukemaan sinua parenemisprosessissa.
Lääkkeiden käyttämistä pelätään hysteerisesti enkä ymmärrä miksi, minua lääkkeet ovat auttaneet paljon.
Sivuoireita saattaa tulla, oikean masislääkkeen löytäminen ja sivuvaíkutusten poistuminen ovat lasku siitä että saat kunnon lääkkeen eli sinnittelyä täytyy hieman harjoittaa.
Käy puhumassa terveyskeskuksessa josta he laittavat eteenpäin ja ole rehellinen siellä. Toinen ja hellpompi vaihtoehto on mennä yksityiselle lääkäriasemalle, se ei ole niin kallis kuin voisi kuvitella (42e/15min yleislääkäri)
Rohkeuden kerääminen on vaikeata, sama oli itselläni, muta mentävä se oli ja voi sitä helpotusta kun pääsin ulos vastaanotoltaa! Ihan kun olisi voittanut lotossa.
Lääkärit näkevät usein samankaltaisia potilaita, eivät katso kieroon jne. joten älä pelkää.
En ihan täysin ymmärrä miksi äitisi ei jo ole rohkaisevasti hymyillen taluttanut sua tohtorille apua saamaan (ajat sitten) mutta mitäpä menneistä.. Älä itse ala kelata tuota "Kun olen jo niin kauan ollut masentunut niin en voi parantua"-itsesuggestiota, kiitos! Se, että vitamiinit eivät auta vakaviin mielenterveyden häiriöihin, tai juttelu psykologille kerran kuussa, ei tosiaankaan todista ettetkö voisi parantua ihan normaaliksi, reippaaksi nuoreksi. Toki kannattaa syödä terveellisesti, rasvahappolisää (omega 3) ym, MUTTA:
Nytpä, jos et tänä iltana niin huomenna, sanot tai kirjoitat kirjelapulle jonka annat:
Äiti, auta minut pääsemään hoitoon masennuksestani, hyvälle lääkärille joka ymmärtää masentuneita nuoria. Haluan tulla terveeksi ja haluan että saan hoitoa ja lääkkeitä.
Eihän ole liian vaikeaa?? Äiti voi puolestasi etsiä sopivan lääkärin , tilata ajan ja olla mukanasi, tukenasi käynnillä. Sitä varten meitä äitejä on maailmassa : )
Asiaa ja tuo kirjelappunen kruunasi kaiken! Siitä se lähtee ja tosiaan, tämmöistenkin asioiden takia meitä äitejä on maailmasa, autamme lapsiamme AINA. Sinunkin äitisi auttaa, luota häneen.
Se edellyttää tietenkin sen että oikea lääke löytyy. Jos aloitat lääkkeet, eivätkä ne toimikaan halutulla tavalla, ei kannata heittää toivoa etteikö mikään muu lääke auttaisi. Niitä on paljon erilaisia. Ymmärrän hyvin että tunnet tilanteesi nyt aivan toivottomaksi, mutta kokemuksesta voin sanoa ettei se ole. Sopivat hoitokeinot löytyvät kun jaksaa vain etsiä. Ja jos ei itse enää jaksa, niin silloin pitäisi äidilläkin hälytyskellot soida. Voimia sinulle ja tule tänne avautumaan jos tuntuu elämä liian vaikealta :)
Mielestäni pelätään ihan liikaa noita sivuoireita. Itsekin kun kuurin aloitin ajattelin, että mitähän kamalia oireita alkaa tulla, mutta eihän niitä mitään ihmeellisiä tullut. Syön Cipralexia ja se on yleisesti hyvin siedetty lääke. Itse olen kokenut vain alussa jatkuvaa haukottelua ja yhden päivän maha lurisi, mutta pahaa oloa ei ollut, eli ei niistä aina tule mitään kammottavia sivuoireita millä ihmiset näillä palstoilla aina pelottelevat. Alussa ahdistus voi pahentua, itselläni pahin vaihe kesti ehkä 2-3 päivää. Minulle ei ole lääkkeestä ollut muuta kuin apua!
En saanut masennuslääkkeitä. Äiti soitti lääkärille, jolla oon käyny masennuksen takia viimeks pari viikkoo sitten ja kyseinen lääkäri soitti reseptin apteekkiin. Kun hain lääkkeet niin huomasin, että ne on Circadinia joka on mun käsittääkseni pelkkä unilääke tai jotain...? Lapussa luki "univalverytmin hoitoon". Musta tuntuu ettei äiti ees pyytäny mulle masennuslääkkeitä koska se on kuitenki niin jyrkästi niitä vastaan. Äiti tietää, etten oo saanu nukuttua kuukausiin kunnolla ja ilmeisesti olettaa, että tää menee ohi kun saa nukuttua paremmin, mutta sen verran kauan oon tästä olosta kärsiny, että tiedän ettei se mee ohi itsestään. Oon nyt joitakin päiviä jo sitä Circadinia syönyt, mutta ei oo nukkumiseenkaan auttanu yhtään vaikka melko vahva lääke käsittääkseni on (kun on kuitenkin kolmiolääke). Ainoo mihin lääke vaikuttaa (ainakin luulen että on lääkkeen ansiota) on se, että nään taas unia, mutta se tekee heräämisestä vielä vaikeempaa kun näkee jotain mukavaa unta. Sillon se "todellisuuteen palaaminen" satuttaa vieä enemmän kun sillon jos ei nää mitään unia. Tuntuu et kukaan ei haluu oikeesti auttaa mua. Monet puhuu siitä, että masennuslääkkeitä saa nykyään liian helposti, mutta miks mä en niitä saa vaikka oikeesti tarvisin? Voimat loppuu kesken ja taas tuntuu, ettei jaksa yrittää enää.
Alkaa tuntua että äitisi joko ei ymmärrä vaivaasi tai ei halua ymmärtää. Terapia olisi sulle tarpeen. Voi olla että ekassa viestissä kuvaamasi oireet ovat jonkin monta vuotta muhineen ikävän tunnemuiston pinnalle pyrkimistä. Ehkä jokin tapahtuma tai asia jota sekä sinä että äiti olette halunneet unohtaa? Seuraavaksi joko puhelimitse tai paikanpäällä ilmoitat lääkärille että et pärjää pelkällä melatoniinilla. Lääke on ihan OK, luonnollinen hormoni-nukahtamisvalmiste, mutta ei ihan masennuslääke kuitenkaan. Positiivista että sait edes jotakin apua, ja kunnon lääkäri kyllä haluaa jotakin jälkiseurantaa. Älä esitä urheaa, reipasta tms. lääkärillä, yritä mieluummin olla vähän ylidramaattinen "kuoleva joutsen" niin alkaa varmemmin tapahtua! Ja pidä tarpeeksi ääntä itsestäsi, tai kirjoita tärkeät asiat paperille lääkäriä varten. Voimahali.
Tämöisiä ajatelmia..
Kiitos vastauksesta äitiys.
"Voi olla että ekassa viestissä kuvaamasi oireet ovat jonkin monta vuotta muhineen ikävän tunnemuiston pinnalle pyrkimistä. Ehkä jokin tapahtuma tai asia jota sekä sinä että äiti olette halunneet unohtaa?"
Samaa teoriaa on ehdotettu aikasemminkin koska lapsuus oli mulla melko vaikee väkivaltasen isän takia. Vanhempien eron jälkeen isä ei kuitenkaan enää satuttanu mua fyysisesti (henkisesti kyllä edelleenkin). Muutto uudelle paikkakunnalle helpotti, sain uusia ystäviä ja elämä hymyili. Sitten vasta 4 vuotta muuton jälkeen alko mieliala laskeen, enkä jotenkin vaan usko että sen aiheutti lapsuus (tai isä ennemminkin). Kävin hetken aikaa terapiassa tän vuoden aikana, mutta lopetin ne käynnit, koska tunsin etten saanut siitä mitään apua. Aina vaan kyseltiin että tiedänkö mikä tän pahan olon aiheuttaa, mutta jos tietäisinkin niin en välttämättä olis tässä kunnossa.
"Älä esitä urheaa, reipasta tms. lääkärillä, yritä mieluummin olla vähän ylidramaattinen "kuoleva joutsen" niin alkaa varmemmin tapahtua! Ja pidä tarpeeksi ääntä itsestäsi, tai kirjoita tärkeät asiat paperille lääkäriä varten."
Ongelma on se, että jos äiti on lääkkeitä vastaan niin sillon en niitä saa mitenkään. Oon 17-vuotias perusopintojen alottamista lykkäävä tyttö ilman minkäännäköstä työtä tai ees kykyä tehdä töitä. Mulla ei yksinkertasesti oo rahaa ostaa lääkkeitä vaikka sen reseptin saisinkin. Oon tässä asiassa täysin riippuvainen äidistä. Isälle en ees pysty puhuun koko asiasta koska isä ei ikinä ymmärtäis. Tuntuu että oon ihan yksin.
Tekisi mieleni sanoa että ota yhteys paikkakuntasi lastensuojeluviranomaiseen jos koet että äitisi estää lääkityksen. Hieman drastista mutta mahdollista ja tehoavaa..
Näytä ehdottomasti lääkärille Beck-testitulossarjasi ja milloin mikin tulos tuli! Taitovirhe mielestäni lääkäriltä jättää vakavasti masentunut ilman lääkettä. Ja heivaa äiti odotushuoneen puolelle seuraavan lääkärikäynnin ajaksi. Seuraavaa en mielelläni kirjoittaisikaan mutta viimeisenä keinona, jos äitisi on luupäinen lääkevastustaja niin uhkaa itsemurhalla (vaikka et oikeasti tarkoitakaan, tarkoitus pyhittää keinot). Jokohan menee perille mutsillekin.
Rosenterapiaan sitten kanssa hankkiudut, sen äitisi maksakoon hyvitykseksi erinäisistä kämmeistä hoitosi suhteen : ). Siellä voisi paremmin pahat tunnelukot aueta, ja KUN olet saanut ne tarvitsemasi SSRI-lääkkeet, aloita joogaharrastus, sekin voi auttaa kummasti.
"Tekisi mieleni sanoa että ota yhteys paikkakuntasi lastensuojeluviranomaiseen jos koet että äitisi estää lääkityksen. Hieman drastista mutta mahdollista ja tehoavaa.."
Jotain ton tyylistä oon itsekkin miettiny tosi usein mutta hetken päästä aina hautaan kaikki tollaset ajatukset koska tiedän kuitenkin että musta on ollut paljon vaivaa ja kustannuksia äidille tän mun olon takia. Seuraavan kerran on onneks joulukuun alkupuolella aika tälle samalle lääkärille jonka kanssa oon käynyt näitä asioita läpi niin yritän sillon vielä kysyä jos saisin ne masennuslääkkeet. Pitää tosiaan muistaa ottaa ne Beck-tulokset mukaan sillon. Jos äiti ei suostu terapiaa maksaan niin tiedän että isovanhemmat maksais, mutta oon päättäny etten huolestuta isovanhempia tai muita sukulaisia näillä asioilla ellei oo ihan pakko.
Ja vielä kerran kiitos vastauksesta, se antaa voimia jatkaa yrittämistä.
Eipä kestä, pelkäsin hieman liian hurjia kirjoittaneeni. Mutta itse masennus/ahdistusoireita silloin tällöin murrosiästä alkaen kokeneena jne. sitä mielellään auttaa. Sain äskettäin 6 pistettä Beck- testissä, selittyy sillä että olen toipunut parin vuoden takaisesta tositosi-huono-olo-ajasta passeliin kuntoon. Terapiasta pitää omalla kohdallani huolen viisas miesystävä, lääkkeitä en käytä. Joogafilosofia teki minuun suuren vaikutuksen, vaikka olenkin kankea ja laiska joogaaja fyysisesti. Sitten kun jaksat, voisit lukea henkistä kasvua käsitteleviä kirjoja, muut lukijat heittäkööt ikäkaudelle sopivia vinkkejä. Tämänikäiseen iskee Hilkka Olkinuoran ja Hellstenin pariskunnan tekstit, mutta mä olenkin jo niiin vanha. Ehkä Lokki Joonatan voisi olla sopivan helppolukuinen sinulle?
Jotenkin olen vakuuttunut, että olet vaikeuksien kautta voittoon-tapaus : ). Tsemppiä, elämä on vasta edessä!
Jaksaisitko aloittaja kertoa kuulumisia? Kyllä luulen että jonkinlainen traumaterapiakin (isäsi jäljiltä) olisi tarpeen. Katsopa netistä käsitettä posttraumaattinen stressireaktio (tai sinnepäin) ja erityisesti "kompleksinen PTSD". Isäsi suhteen voisit vierailla myös Narsistien Uhrien Tuki ry:n kotisivuilla ja narsistien lapset-keskustelupalstalla. Henkistä väkivaltaa, itseesi kohdistuvaa, sinun EI TARVITSE vastaanottaa eikä sietää! Ne ystäväsi, joista koet joutuvasi eroon sairautesi takia, osa heistä ei ehkä olkaan sitten todellisia ystäviä, tai eivät vain pysty ymmärtämään. Tosi ystävä pysyy rinnalla ja tukee, myös masentunutta.
Kolmatta päivää syön nyt Cipralexia, eli vihdoin sain haluamani lääkkeet. Nyt vaan täytyy toivoo että ne auttaa. Ensi viikolla on aika samalle psykologille jonka luona kävin muutaman kerran aikasemminkin masennuksen takia. Kyseiselle henkilölle pitäis käydä juttelemassa kahden viikon välein niin kauan kun lääkitystä jatketaan. Täytyy toivoo että puhuminen onnistuis jatkossa paremmin koska aiemmin siitä ei ollut mitään apua. Kahdelle hyvälle ystävälle oon pystynyt puhuun tilanteestani avoimemmin kun ennen. Vuosia ollaan jo tunnettu ja vaikka kaikki muut ystävät/kaverit oon jo ehtinyt oikeestaan menettää niin kyseiset 2 henkiöä onneks edelleen jaksaa olla tukena ja kuunnella jos haluan puhua.
Kompleksisen PTSD:n kuvausta lukiessani huomasin että siinä mainitaan aika monia niistä oireista joita mulla esiintyy. Yritän nyt vaan parannella välejäni isään ja toivoa että lääkkeillä saisi hepotusta oloon. En usko että isä loukkaa tahallaan. (Tosin luulisi aikuisen ihmisen tietävän että ulkonäön haukkuminen päin naamaa loukkaa aina...). Joka tapauksessa voin puhua asiasta ensi viikolla psykologin kanssa. Minnekkään muualle en pääse puhumaan koska yksityiset on kalliita ja kunnalle on pitkät jonot, joten aion käydä tällä samalla psykologilla niin kauan kuin mahdollista/tarpeen.
Olen yrittänyt selättää masennusta noin 5-7 vuotta ilman lääkkeitä enkä ole onnistunut .. itsemurha tuntuu jo aika läheiseltä ajatukselta suunnittelen jo mihin haluan tulla haudatuksi.. Pelkään aloittaa masennus lääkkeiden käytön koska olen kuullut että ne lihottavat.
Antipsykootit yleensä lihottaa, ei masennuslääkkeet.
Itsellä 15 vuotta vaikeaa masennusta, 7 vuotta lääkityksellä. Lääkitys pitää jotenkin kasassa, mutta aikamoista puuroa tämä elämä on. Joka tapauksessa ilman lääkkeitä en olisi tässä.
http://masennuslaakkeista.nettisivu.org
www.benzo.org.uk/amisc/finnishmanual.pdf
Jos joku masentunut vielä lukee tätä, niin haluan vaan sanoa: Hakekaa apua! Itselläni on ollut vakava masennus, joka tietysti voi vieläkin uusiutua. Mutta nyt jo tunnistan masennuksen oireet, ja osaan siis hakea apua ajoissa. Kävin hoidon alussa kerran viikossa kognitiivisessa terapiassa, josta oli itselleni todella paljon apua! Opin ajattelemaan uudella tavalla! :) Lisäksi söin Cipralexia, josta ei ainakaan minulle aiheutunut mitään sivuvaikutuksia. Olen syönyt Cipralexia kolme eri kertaa. Nyt jo kolmatta vuotta ilman lääkkeitä! :) Ja vielä tärkeä juttu!!! Muistakaa syödä lääkkeitä lääkärin määräämä aika, vaikka olo tuntuisikin jo paremmalta! Oisko ollu, että niitä pitää syödä vähintään vuosi että auttaa ( en oo täysin varma, kysy lääkäriltä). Mutta joka tapauksessa, jos lopetat lääkkeiden syönnin liian aikaisin, masennus uusiutuu herkemmin. Tsemppiä kaikille masentuneille! Hakekaa apua!