Lukekaa, kommentoikaa ja kertokaa omia kertomuksianne jos niin haluatte...
Ssynnyin, kasvoin ja aikuistuin, se olisi se lyhyt versio, mutta kuinka paljon se pitää sisällään. Koitetaan katsoa mitä saan kirjoitettua.
Synnyin tampereella 70-luvulla keski-tuloiseen perheeseen. Minut liitettiin kirkkoon äitini toimesta joka kuului kirkkoon toisin kuin isäni. En kuitenkaan muista äitini edes sanallakaan koskaan mitään uskonnollisia puhuneen. Isäni oli eronnut kirkosta heti aikuistuttuaan ja on vieläkin täysin uskonnoton.
Itse taisin uskoa ainakin jonkin verran jumalaan ja muuhun yliluonnolliseen muutamien ensimmäisten kouluvuosien ajan, kävin partiossa kirkon nuorisotiloissa mutta en muuten muista sinne eksyneeni. Niihin aikoihin kun jumalaan jotenkin uskoin tai en ainakaan ollut vielä ajatellut asiaa kaikenlaiset yliluonnollisuudet vaikuttivat olevan mahdollisia.
Tarkotan sitä että kun uskoin että oli olemassa joku näkymätön voima joka meitä valvoi, siis ainakin alitajuisesti, niin vampyyrit, ihmissudet ja kaikki muut kirjojen ja elokuvien hirviöt vaikuttivat mahdollisilta. Tästä taisi olla seurauksena se että varoin pimeää, saatoin pelästyä ääniä metsässä ja kellarikäytävässä pidin vauhtia etten vain jäisi sinne valojen sammuttua. Varoin käteni työntämistä pimeisiin huoeisiin valoja sytyttämään ja kaikkea muuta mitä voitte kuvitella tälläisestä seuraavan.
Kun hiljalleen aloin ajatella noita asioita syvällisemmin ymmärsin että kaikki mitä pelkäsin oli ollut pelkkää omien ajatuksieni tuotosta enkä ollut kertaakaan törmännyt mihinkään pimeästä hyökkäävään hirviöön. Ajattelessani tätä asiaa en voinut muuta kuin alkaa rinnastaa näitä elokuvien hirviöitä ja niiden olemattomutta siihen kuinka raamatussa kuvattu jumala loisti poissaolollaan.
Tietysti oli vaikeampaa luopua ajatuksista jumalan olemassaolosta kuin noista muista kuvitelmien hirviöistä, mutta kuvittelen että jos yhteiskunnassa olisi järjestöjä ja ihmisiä jotka saarnaisivat siitä kuinka meidän pitää kunnioittaa ihmissusia, olisi näistä kuvitelmista luopuminen yhtä työlästä.
Kasvoin ja muistan ylä-asteella osallistuneei uskonnontunnilla järjestettyyn väittelyyn jumalan olemassaolosta, kutsuin silloin puhuvia käärmeitä ja valaan vatsassa asumisia saduiksi, joten enpä tainnut olla enään silloin kovinkaan harras uskovainen. Tiedän että jos olisin tiennyt ateisti-nimestä, olisin sellaiseksi itseäni kutsunut.
En mennyt armeijaan, vaan suoritin siviilipalveluksen. Olin menettänyt monia perheenjäseniä vuosina ennen armeijaa ja kirjoitin siviilipalvelus-anomukseeni syyksi miksi en koe pystyväni menemään armeijaan sen että olen kokenut kuolemasta seuraavan surun, enkä ole valmis opettelemaan taitoja joiden käytön seurauksena olisi sama tunne tappamieni ihmisten omaisille ja ystäville.
Hoidin palvelukseni mielisairaalassa joissa tehtäviini kuului työterapia potilaiden. Huolimatta työn raskaudesta ja surusta jota koin kun näin vaikeuksissa olevia ihmisiä joita tiesin olevani kyvytön auttamaan, olivat ne muutamat hetket jolloin tunsin auttaneeni jotakuta niin arvokkaita että ne tekivät työstä miellyttävää.
Hain siviilipalveluksen jälkeen hoitoalalle ja olisin sinne varmaan päätynytkin jollen olisi saanut työtarjousta koulujen alkamista ennen. Mutta vaikka en olekaan enään työssä joka olisi suoraa ihmisten auttamista, yritän välillisesti auttaa hyväntekeväisyyksien kautta.
Olen matkustellut maailmalla ja nautin siitä kuinka se mahdollistaa sen että pääsee kosketuksiin sellaisten ihmisten, kulttuurien ja tapojen kanssa joita ei ole aikaisemmin tuntenut ja kaikesta uudesta mitä minä oln oppinut.
Olenpa sitten keskustellut kerjäläisen kanssa Mombasassa, miljonäärin kanssa Bangkokissa tai maanviljelijän kanssa Nong Khaissa, olen aina jatkanut matkaani jotain arvokasta oppineena.
Tässä olen minä. Tai pieni vilkaisu muutamiin asioihin menneisyydestäni ja ajatuksistani.
Kommentoikaa ja kritisoikaa vapaasti...
Ssynnyin, kasvoin ja aikuistuin, se olisi se lyhyt versio, mutta kuinka paljon se pitää sisällään. Koitetaan katsoa mitä saan kirjoitettua.
Synnyin tampereella 70-luvulla keski-tuloiseen perheeseen. Minut liitettiin kirkkoon äitini toimesta joka kuului kirkkoon toisin kuin isäni. En kuitenkaan muista äitini edes sanallakaan koskaan mitään uskonnollisia puhuneen. Isäni oli eronnut kirkosta heti aikuistuttuaan ja on vieläkin täysin uskonnoton.
Itse taisin uskoa ainakin jonkin verran jumalaan ja muuhun yliluonnolliseen muutamien ensimmäisten kouluvuosien ajan, kävin partiossa kirkon nuorisotiloissa mutta en muuten muista sinne eksyneeni. Niihin aikoihin kun jumalaan jotenkin uskoin tai en ainakaan ollut vielä ajatellut asiaa kaikenlaiset yliluonnollisuudet vaikuttivat olevan mahdollisia.
Tarkotan sitä että kun uskoin että oli olemassa joku näkymätön voima joka meitä valvoi, siis ainakin alitajuisesti, niin vampyyrit, ihmissudet ja kaikki muut kirjojen ja elokuvien hirviöt vaikuttivat mahdollisilta. Tästä taisi olla seurauksena se että varoin pimeää, saatoin pelästyä ääniä metsässä ja kellarikäytävässä pidin vauhtia etten vain jäisi sinne valojen sammuttua. Varoin käteni työntämistä pimeisiin huoeisiin valoja sytyttämään ja kaikkea muuta mitä voitte kuvitella tälläisestä seuraavan.
Kun hiljalleen aloin ajatella noita asioita syvällisemmin ymmärsin että kaikki mitä pelkäsin oli ollut pelkkää omien ajatuksieni tuotosta enkä ollut kertaakaan törmännyt mihinkään pimeästä hyökkäävään hirviöön. Ajattelessani tätä asiaa en voinut muuta kuin alkaa rinnastaa näitä elokuvien hirviöitä ja niiden olemattomutta siihen kuinka raamatussa kuvattu jumala loisti poissaolollaan.
Tietysti oli vaikeampaa luopua ajatuksista jumalan olemassaolosta kuin noista muista kuvitelmien hirviöistä, mutta kuvittelen että jos yhteiskunnassa olisi järjestöjä ja ihmisiä jotka saarnaisivat siitä kuinka meidän pitää kunnioittaa ihmissusia, olisi näistä kuvitelmista luopuminen yhtä työlästä.
Kasvoin ja muistan ylä-asteella osallistuneei uskonnontunnilla järjestettyyn väittelyyn jumalan olemassaolosta, kutsuin silloin puhuvia käärmeitä ja valaan vatsassa asumisia saduiksi, joten enpä tainnut olla enään silloin kovinkaan harras uskovainen. Tiedän että jos olisin tiennyt ateisti-nimestä, olisin sellaiseksi itseäni kutsunut.
En mennyt armeijaan, vaan suoritin siviilipalveluksen. Olin menettänyt monia perheenjäseniä vuosina ennen armeijaa ja kirjoitin siviilipalvelus-anomukseeni syyksi miksi en koe pystyväni menemään armeijaan sen että olen kokenut kuolemasta seuraavan surun, enkä ole valmis opettelemaan taitoja joiden käytön seurauksena olisi sama tunne tappamieni ihmisten omaisille ja ystäville.
Hoidin palvelukseni mielisairaalassa joissa tehtäviini kuului työterapia potilaiden. Huolimatta työn raskaudesta ja surusta jota koin kun näin vaikeuksissa olevia ihmisiä joita tiesin olevani kyvytön auttamaan, olivat ne muutamat hetket jolloin tunsin auttaneeni jotakuta niin arvokkaita että ne tekivät työstä miellyttävää.
Hain siviilipalveluksen jälkeen hoitoalalle ja olisin sinne varmaan päätynytkin jollen olisi saanut työtarjousta koulujen alkamista ennen. Mutta vaikka en olekaan enään työssä joka olisi suoraa ihmisten auttamista, yritän välillisesti auttaa hyväntekeväisyyksien kautta.
Olen matkustellut maailmalla ja nautin siitä kuinka se mahdollistaa sen että pääsee kosketuksiin sellaisten ihmisten, kulttuurien ja tapojen kanssa joita ei ole aikaisemmin tuntenut ja kaikesta uudesta mitä minä oln oppinut.
Olenpa sitten keskustellut kerjäläisen kanssa Mombasassa, miljonäärin kanssa Bangkokissa tai maanviljelijän kanssa Nong Khaissa, olen aina jatkanut matkaani jotain arvokasta oppineena.
Tässä olen minä. Tai pieni vilkaisu muutamiin asioihin menneisyydestäni ja ajatuksistani.
Kommentoikaa ja kritisoikaa vapaasti...
Vastaukset 4
Vanhimmat
...olisin itse kirjoittanut... tosin isäni on uskovainen, äitini ateisti (tosin luulin aina äitiäni jumalaan uskovaksi kunnes kerra sanoin hänelle etten usko jumalaan niin hän sanoi ettei usko kanssa :)
Uskonto ei ole ollut minulle koskaan läheinen ja uteliaisuuteni takia karisi loputkin ajatukset jumalasta... kanssa jo aika nuorena.
Armeijan kävin kyl iha harmaissa, sivareita en ole koskaan ymmärtänyt (sori)
Matkustaessa menen aina kulttuurin ja paikallisten ihmisten perässä. Rantalomat saa jäädä muille :)
Vaikka sanot että et sivareita ymmärrä, niin toivottavasti ymmärrät minun syyni olla menemättä armeijaan,
Rantalomia minäkään en tee. Vaikka useimmiten lämpimään menenkin, niin koen että pelkästään rannalla loikoileminen olisi ajanhukkaa, kun ottaa huomioon mitä kaikkea muuta voisi nähdä ja kokea.
Itse olen ateistisesta perheestä lähtöisin, mutta tulin kuitenkin lopulta uskoon, muut eivät ole tulleet. Yliluonnollisuudesta ajattelen että se on osa luonnollisuutta, joka vähintään täytyisi voida hyväksyä jotenkin. Mutta en mitenkään kritisoi kenenkään elämää, jokaisella on oma elämä. Minulle ei riittänyt ne tutkimani asiat, joilla yritettiin selittää kaiken tarkoitus, vaan itse uskoin siihen mitä lukee Raamatussa. En tiedä mistä uskoni lähti alulle, ehkä se oli niitä mummoja joita jututin kun seikkailin niin paljon ulkona lapsena, ja jonkinlainen osa minussa, joka ei tyytynyt siihen mikä muille kelpasi selitykseksi. Minä halusin löytää totuuden ja lähdin etsimään sellaista, ja kysyvä ei tieltä eksy.
Omani on jotakuinkin samankaltainen. Olen sen varmaan joskus tänne selittänytkin.
Ns. "uskossa" eläminen vaikkei oikeasti usko on äärimmäisen painostavaa. Mitään henkilökohtaista suhdetta tai tarvetta suhteeseen yliluonnollisen kanssa ei ole, ja myöntämällä sen itselleen koki pettävänsä ne esikuvat ja kasvattajat jotka pitävät yliluonnollista totuutena ja olettavat tottakai että sinäkin uskot niihin. Mutta lopulta asian myöntäminen itselleen ilman syyllisyyden tunnetta oli valtaisa helpotus.