...niitä jotka täällä viisastelevat että olisit valinnut sitä ja olisit valinnut tätä vuonna kivi ja keppi.
Kukaan meistä ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan.
90-luvulla olin tiukasti kiinni vakituisessa työpaikassa. Mikä olisi estänyt hankkimasta lapsia, kun oli se kaikki mitä täälläkin peräänkuulutetaan, oli työ ja toimeentulo, oli asunto jne.
Vaan sitten minut sanottiin irti, tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Kolme vuotta siitä kun olin äippälomalle jäänyt, maksettiin puolen vuoden palkka.
Vuosituhannen vaihteen jälkeen olikin sitten vain pätkätöitä, joita tein nirsoilematta. Pesin ravintolan lattioita, lajittelin pyykkiä, putsasin vuokratuoleja, päivystin puhelinvaihdetta, mitä vaan. Siivoustyötäkin olisin ottanut, mutta yllätys yllätys, puuttui ALAN TYÖKOKEMUS. Ehkä on aika luopua ajatuksesta että "siivoamaan pääsee kuka vaan"
Onneksi yksi pätkistä oli niin pitkä että työssäoloehto täyttyi kotonaolovuosien jälkeen. Olin luullut että ne lasketaan tarkastelujaksoon, mutta ei laskenut se virkailija jonka luona asioin 2004. Sitten sain tuon kymmenen kuukauden pätkän ja oikeuden peruspäivärahaan.
Kolme vuotta sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni, tulin työvoimatoimiston asiakkaaksi. Pätkätöitä on onneksi riittänyt, olen ollut suunnilleen puoli vuotta töissä, puoli työttömänä. Tähän asti.
Nyt alkaa olla 500 päivää täynnä. Haen kaikkia mahdollisia työpaikkoja, työvoimakoulutuksia, mitä vaan. Ei oota tulee vastaukseksi. Työmarkkinatukea tuskin tulen saamaan, miehen tulojen takia. Pienenä rahanlähteenä ovat freelance-kirjoituspalkkiot, jotka tosin syövät sitten 50 snt jokaisesta päivärahaeurosta.
Eli köyhyys on edessä - tai ainakin omat rahat loppuvat. Puolisolla on toistaiseksi töitä, elämme yyteestä yyteehen. Tulen edelleen hakemaan ja ottamaan vastaan kaikkea työtä mitä keksin. Mutta en ikinä suostu myöntämään että työttömyys ja pienituloisuus olisi jotenkin oma moka. Laitan suun säkkiä myöten, etsin keinoja tulla paremmin toimeen ja autan niitä joilla on huonommin. Minulla on terveys, on terveet lapset, katto pään päällä. En suostu luuseriksi
Kukaan meistä ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan.
90-luvulla olin tiukasti kiinni vakituisessa työpaikassa. Mikä olisi estänyt hankkimasta lapsia, kun oli se kaikki mitä täälläkin peräänkuulutetaan, oli työ ja toimeentulo, oli asunto jne.
Vaan sitten minut sanottiin irti, tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Kolme vuotta siitä kun olin äippälomalle jäänyt, maksettiin puolen vuoden palkka.
Vuosituhannen vaihteen jälkeen olikin sitten vain pätkätöitä, joita tein nirsoilematta. Pesin ravintolan lattioita, lajittelin pyykkiä, putsasin vuokratuoleja, päivystin puhelinvaihdetta, mitä vaan. Siivoustyötäkin olisin ottanut, mutta yllätys yllätys, puuttui ALAN TYÖKOKEMUS. Ehkä on aika luopua ajatuksesta että "siivoamaan pääsee kuka vaan"
Onneksi yksi pätkistä oli niin pitkä että työssäoloehto täyttyi kotonaolovuosien jälkeen. Olin luullut että ne lasketaan tarkastelujaksoon, mutta ei laskenut se virkailija jonka luona asioin 2004. Sitten sain tuon kymmenen kuukauden pätkän ja oikeuden peruspäivärahaan.
Kolme vuotta sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni, tulin työvoimatoimiston asiakkaaksi. Pätkätöitä on onneksi riittänyt, olen ollut suunnilleen puoli vuotta töissä, puoli työttömänä. Tähän asti.
Nyt alkaa olla 500 päivää täynnä. Haen kaikkia mahdollisia työpaikkoja, työvoimakoulutuksia, mitä vaan. Ei oota tulee vastaukseksi. Työmarkkinatukea tuskin tulen saamaan, miehen tulojen takia. Pienenä rahanlähteenä ovat freelance-kirjoituspalkkiot, jotka tosin syövät sitten 50 snt jokaisesta päivärahaeurosta.
Eli köyhyys on edessä - tai ainakin omat rahat loppuvat. Puolisolla on toistaiseksi töitä, elämme yyteestä yyteehen. Tulen edelleen hakemaan ja ottamaan vastaan kaikkea työtä mitä keksin. Mutta en ikinä suostu myöntämään että työttömyys ja pienituloisuus olisi jotenkin oma moka. Laitan suun säkkiä myöten, etsin keinoja tulla paremmin toimeen ja autan niitä joilla on huonommin. Minulla on terveys, on terveet lapset, katto pään päällä. En suostu luuseriksi
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hieno homma. Kaikilla vain ei enää ole voimia taistella. :(
Olipa virkistävä poikkeus kirjoituksesi tällä palstalla.
Itse jouduin hyvästä työstäni irtisanotuksi kolme vuotta sitten.
Akateeminen nainen, ikää 45v, ei paljon toivetta enää saada uutta vastaavaa työpaikkaa.
Olen nyt sitten tehnyt samoin kaikkea pätkätyötä vuokratyöyrityksen kautta.
Pisimmät pätkät tarjoilijana, varastossa keräilijänä ja nyt pääsin yhteen hotelliin siivoamaan.
ja yllätys yllätys, työkavereista lähes jokaisella on jokin akateeminen tutkinto. Että näin vuonna 2009 Suomessa.
Silti mielummin vaikka siivoan, kun kidun toimettomana. En silti syyllistä, jos joku välillä vaipuu epätoivoon ja miettii työnteon mielekkyyttä. Ei elämä ole aina niin ihanaa ja työni on eritääin raskasta ja kuluttavaa.
Monelle on silti kauhistus, että "alennun" koulutettuna suorittavaan työhön, olen myynyt autoni ja vaatteita ei ole juuri varaa ostaa. Työttömyys ei todellakaan ole oma valinta, kukapa meistä ei haluaisia hyvää eläkettä ja mielekästä työtä sinne 65v asti. Harva sen vaan enää saa, ainakaan ilman hyviä suhteita ja oikeaa sukupuolta.
heräsi kysymys kun olet saanut akateemisena siivous- varasto ja hotellityötä, onko
työhönottaja koskaan kyseenalaistanut työtaitojasi koska olet aikaisemmin
ollut muussa kuin suorittavassa työssä ?
vai onko sinulla myös jokin suorittavan työn tutkinto, jolla todennat ammattitaitosi
työnhaussa ?
on itselle tullut eteen siivoustöitä hakiessa tämä, että tarjolla on alan ihmisiä jo
niin paljon, että korkeampi koulutus on miinus.
itse harkitsen nyt 50 kymppisenä ammattikurssia entisten lisäksi ihan vain
sen vuoksi, että voisi tehdä siivous ym. töitä sivutoimisesti, koska oma ala
ei ota tosissaan viiskymppistä.
Ihan kaikkea ei kannata kertoa työhaastattelussa.
Poikani (DI) sai töitä tietotekniikkamyyjänä, kun "unohti" kertoa ylemmästä tutkinnosta.
Mutta tietääkseni nuo vuokrafirmat on aika hyvä keino saada pätkätöitä.
Suoraan minnekkään varastoon, ravintolaan tai hotelliin tuskin enää edes ketään otetaan, kaikki käyttävät jotain välittäjää.
Ehkä takana sitten vaan on hyvää onnea keikkatöiden saannissa, koska suorittavan työn tutkintoa ei ole, eikä kovasti kokemustakaan (paitsi ihan nuorena opiskelijana puutarhatyöstä).
Varastossa esimies selvästi vierasti liian koulutettua ja kielitaitoista työntekijää, ehkä jotain alemmuuskompleksia, kun joku kykeni lukemaan englanninkielisiä tilauslappuja (esimies pyysi aina jotain tulkkia apuun). Itse yritin pitää matalaa profiilia tyyliin suu kiinni ja tee työt ja lähde kotiin, englannin kielen taitoni tuli ilmi vahingossa ja sen jälkeen alkoi kyräily.
Tarjoilukeikka alkoi yhdestä pitopalvelukeikasta, jossa tein ehkä hyvän vaikutuksen nopeana ja asiakkaat huomioivana. Eli keikka toi tullessaan seuraavan keikan ja lopulta nykyisen hotellityön.
Silti yritän työhakemuksia lähetellä, mutta asuko ja toivo jostain paremmasta ja vakituisesta alkaa hiipua.
Et ole kehittänyt itseäsi sen vertaa, että pääsisit siivoamaan. Ei sinua kannata ostaa ja se on oma vikasi.
Suorittavan työn tuntkinnon puuttuminen pitkän akateemisen uran tehneeltä on aika pieni vika ihmisessä.
Sinun vikasi tuntuu olevan ratkaisevasti isompi.
Mielestäni nämä kaikki kertomukset kertovat koruttomasti työmarkkinoidemme nykytilan! Tässä ei ole mitään ylpeilemisen aihetta, että vuosi vuodelta kohtaanto-ongelma sen kuin vain pahenee! Suomen kansa on erittäin korkeasti koulutettua ja tästä kiitoksena tarjolla on vain lyhytaikaisia keikkatöitä. En usko tilanteen korjaantuvan lähivuosina, vaan enemmänkin vain pahenevan, joten lähitulevaisuuden Suomi on takuuvarmasti entistä köyhempi, kansalaisten ostovoiman osalta romahtanut, pätkätyövaltainen sekä massiivisten sosiaalisten ongelmien (syrjäytyneisyys, alkoholismi, köyhyys) täyttämä. Ei kovin houkuttelevaa, mutta valitettavan todennäköistä. Mikä pahinta, kansalaiset joutuvat kantamaan tästä kehityksestä raskaimman taakan.
En toivo kenellekkään nykyään enää pahaa, mutta tuntuu että nyky-Suomessa on paljon ihmisiä joiden kohtalon tie voisi käydä todella pohjan kautta.
yksinelääjä niin hyvinvointisi olisi sinun tuloistasi kiinni. Jos elää suhteessa perheen kera niin yhteistulot ratkaisee perheen hyvinvoinnin. Vai elättääkö teillä kumpikin itseään?. Ei meidän perheellä ole eroteltu kummankaan hyvinvointi omilla tuloilla vaan yhteisillä mennään. Vaimo joskus liki tuloton ja joskus minäkin. Kun molemmilla ollut töitä niin näkyyhän se koko perheen elintasossa. En minä omien rahojen takia laskisi itseni köhäksi vaan molempien tuloilla jos niin menee. Teillä tuo yhteinen talousasia hieman omituinen.