Tällä palstalla ei näköjään läheskään kaikille ole valjennut että kirjoitukseni on ollut eräänlaista julmaa sarkasmia. Lopetanpa siis täällä kirjoittamiseni kertomalla kuka olen, ja miksi olen oikeasti kirjoitellut.
Jokaisen kirjoitukseni tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka lapselliseksi ja epäraamatulliseksi lässytykseksi luterilainen kirkko on evankeliumin sanomaa viime aikoina muuttanut.
Vihaan sydämestäni sitä lempeää puheenpartta joka toistelee "kasteen armoa, pientä ihmistä, arkea ja juhlaa" ynnä muita idioottimaisia latteuksia. Tämä litania on edennyt niin pitkälle, että luterilaisilla ei juurikaan ole edes mitään tarvetta mennä enää kirkkoonkaan, kun pappien perussanoma on pitkälti tätä ihmisten keksimää lässytystä. "Kasteen armo kuuluu kaikille..."
En puhu pelkästään hengellisestä näkökulmasta: Tällaiset luterilaiset vaikuttavat tosiaan asiakeskusteluissakin täysiltä idiooteilta joiden on päätettävä joka toinen lause johonkin huomioon pienen ihmisen syntisyydestä ja kasteen armosta, koska he tuntuvat pelkäävän unohtavansa nämä totuudet joka sekunti.
Syvällä tällaisessa "luterilaisuudessa" olevan ihmisen kanssa ei voi keskustella raamatusta, tai evankelioinnista, tai Jumalan toiminnasta, koska tämä ahdistaa "luterilaista" niin paljon, että hänen on toisteltava vain ulkoa opeteltua mantraansa, kuten "hareharekrisnatkin" tekevät. Tällainen "tosi luterilainen" on niin rikkinäinen ja syntinen ettei pysty kuuntelemaankaan vastakeskustelijaa, saatikka sanomaan jotain aiheeseen liittyvää ja järkevää.
"Kunnon luterilainen" on niin rikkinäinen ja syntinen ihminen, että oman itsensä hoitaminen vaatii kaiken energian, ja Jumalan tahdon mukaisten asioiden tekemiseen hän ei kykene, koska ne ahdistavat tuomalla mieleen ajatuksen "enkö minä olekaan Jumalalle tällaisena tärkeä?" Aidompi kysymys kuitenkin tässä kontekstissa olisi "Enkö minä olekaan maailman napa?"
Kunnon luterilainen näkee kaiken muun omavanhurskautena, paitsi armon pyytämisen Jumalalta. Kunnon luterilainen ei ymmärrä että ihminen voi muuttua, tehdä parannusta, kääntyä Jumalan puoleen, rukoilla, evankelioida ja palvella ilman että siitä ei tulisi synti.
Kunnon luterilainen on pieni ihminen, tekee mahdollisimman paljon syntiä, on pelastettu yksin kasteen armosta (joka ei ole ihmisen teko), ja pyrkii olemaan mahdollisimman passiivinen.
Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain itsekeskeisyydestä, halusta elää helppoa elämää, ja älyllisestä epärehellisyydestä.
Tämän tiedän siitä että olen luterilainen.
Lopen juurin kyllästynyt luterilainen.
Jokaisen kirjoitukseni tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka lapselliseksi ja epäraamatulliseksi lässytykseksi luterilainen kirkko on evankeliumin sanomaa viime aikoina muuttanut.
Vihaan sydämestäni sitä lempeää puheenpartta joka toistelee "kasteen armoa, pientä ihmistä, arkea ja juhlaa" ynnä muita idioottimaisia latteuksia. Tämä litania on edennyt niin pitkälle, että luterilaisilla ei juurikaan ole edes mitään tarvetta mennä enää kirkkoonkaan, kun pappien perussanoma on pitkälti tätä ihmisten keksimää lässytystä. "Kasteen armo kuuluu kaikille..."
En puhu pelkästään hengellisestä näkökulmasta: Tällaiset luterilaiset vaikuttavat tosiaan asiakeskusteluissakin täysiltä idiooteilta joiden on päätettävä joka toinen lause johonkin huomioon pienen ihmisen syntisyydestä ja kasteen armosta, koska he tuntuvat pelkäävän unohtavansa nämä totuudet joka sekunti.
Syvällä tällaisessa "luterilaisuudessa" olevan ihmisen kanssa ei voi keskustella raamatusta, tai evankelioinnista, tai Jumalan toiminnasta, koska tämä ahdistaa "luterilaista" niin paljon, että hänen on toisteltava vain ulkoa opeteltua mantraansa, kuten "hareharekrisnatkin" tekevät. Tällainen "tosi luterilainen" on niin rikkinäinen ja syntinen ettei pysty kuuntelemaankaan vastakeskustelijaa, saatikka sanomaan jotain aiheeseen liittyvää ja järkevää.
"Kunnon luterilainen" on niin rikkinäinen ja syntinen ihminen, että oman itsensä hoitaminen vaatii kaiken energian, ja Jumalan tahdon mukaisten asioiden tekemiseen hän ei kykene, koska ne ahdistavat tuomalla mieleen ajatuksen "enkö minä olekaan Jumalalle tällaisena tärkeä?" Aidompi kysymys kuitenkin tässä kontekstissa olisi "Enkö minä olekaan maailman napa?"
Kunnon luterilainen näkee kaiken muun omavanhurskautena, paitsi armon pyytämisen Jumalalta. Kunnon luterilainen ei ymmärrä että ihminen voi muuttua, tehdä parannusta, kääntyä Jumalan puoleen, rukoilla, evankelioida ja palvella ilman että siitä ei tulisi synti.
Kunnon luterilainen on pieni ihminen, tekee mahdollisimman paljon syntiä, on pelastettu yksin kasteen armosta (joka ei ole ihmisen teko), ja pyrkii olemaan mahdollisimman passiivinen.
Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain itsekeskeisyydestä, halusta elää helppoa elämää, ja älyllisestä epärehellisyydestä.
Tämän tiedän siitä että olen luterilainen.
Lopen juurin kyllästynyt luterilainen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lapsena "kasteessa uskoon tulleista ja armosta pelastetuista" luterilaisista monet - jopa papit - luulevat tosiaan, että "kasteen armo" riittää pelastukseen. Miten tähän on tultu?
Ev.lut. kirkon tunnustus eli uskonkäsitys on ilmaistu kirkkojärjestyksessä ja sen mukaan kirkko tunnustaa kristillistä uskoa, joka perustuu yksin Raamattuun. En voi kuitenkaan olla tässä samaa mieltä. Raamatun kristillisyydessä usko ja teot kulkevat aina käsikädessä. Kun katsoo tämän päivän luterilaisuutta, lukee seurakuntien lehtiä ja kuuntelee saarnoja, ei voi kuin puistella päätään. Miten sokea voi taluttaa sokeaa?
"Kunnon luterilainen" pitää itseään aina ja ikuisesti 100%:n syntisenä ja 100%:sti armahdettuna. Hän ei ymmärrä, että Raamatun Jumalalla on voima muuttaa ihmistä Pyhän Henkensä kautta, koska Pyhä Henki on hänelle yleensä vain - soma ajatus tai osuva teologinen lauseenparsi.
"Kunnon luterilainen" ei myöskään ymmärrä, että rakkaus on lain täyttymys. Ylhäältä uudestisyntyneen ihmisen sydämessä on täytetty ja hengellisen sisällön saanut Jumalan laki. Kun me olemme yhtä Kristuksen kanssa ja pidämme katseemme suunnattuna Häneen, meillä on voima pitää kaikki käskyt. Hengessä vaeltava kristitty ei voi koskaan toimia Jumalan tahtoa vastaan. Hänellä on Kristuksen mieli. Ja koska näin on, hän tekee myös uskon tekoja, eikä se todellakaan ole omavanhurkautta. Aito usko näkyy aina.
Usko on vaellusta ja se kypsymisprosessi, joka kestää koko maanpäällisen elämän.
Toinen luterilainen, ylhäältä uudestisyntynyt
eihän se luterilaisuus mikään kirkko olekaan vaan lahko, ja sellaisenakin hyvin lähellä helluntailaisuutta.
Eikä luterilaisuudessa pappeuskaan toteudu kristillisen opin mukaan, siinä lahkossa ei edes ole pappeutta, nimikkeet vain ovat jääneet jäänteinä vanhalta kristilliseltä ajalta.