Uudet kuviot

aika paha kommenttisi oli,hyi

viiiva suora kirjoitti:

aika paha kommenttisi oli,hyi

" viiva suora ", kommentti oli kyllä aika mauton. Hmmmh ... joo, eipä muuta. :(

Kiitos.. tuntui parhaalta, mitä olen vähään aikaan saanut aikaan. Alkuun oli vain tuo ensimmäinen lause. Jatko ei kertonut tanssista, vaan oli jotenkin synkkä. Tanssi tuntuu aiheena jotenkin kummalta, ei ehkä nyt kuvaa mitään elämää suurempaa.. Muutin lopun kertomaan enemmän tanssista, tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta. Onhan siinä elämisen kuvioita... Kiitos kommentista.

Miekko kirjoitti:

Kiitos.. tuntui parhaalta, mitä olen vähään aikaan saanut aikaan. Alkuun oli vain tuo ensimmäinen lause. Jatko ei kertonut tanssista, vaan oli jotenkin synkkä. Tanssi tuntuu aiheena jotenkin kummalta, ei ehkä nyt kuvaa mitään elämää suurempaa.. Muutin lopun kertomaan enemmän tanssista, tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta. Onhan siinä elämisen kuvioita... Kiitos kommentista.

Lue lisää

ilmennän itseäni liikkumisella muuten, kiitollisena että on kädet ja jalat ja tuntemus todellisuudesta jonka keskellä saa elää, olla... koen että olen saanut ruumiini lahjaksi Häneltä, josta UT sanoo "te ette enää ole itsenne omat, kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne" ja se pohjimmiltaan on iloni lähde, ei nämä kädet ja jalat sinänsä, vaan että on Hänen vapauttamanaan saanut astua elämään, missä kaikki on sidoksissa Häneen ja näyttäytyy oikeassa luonnossaan vain Hänestä käsin... Tämä nyt oli tällainen hyvin henkilökohtainen kommentti ja tunnustus. Mutta siitä johtuen kun olen oikein kiitollinen ja koen sisimmässäni Hänen valtavaa hyvyyttään ja rakkauttaan voin ylistävässä rukouksessa joskus käyttää koko kehoa, taputtelen käsiä ja pyörähtelen Luojani kunniaksi... muuten minulle tyypillisempää nauttia lahjaksi saadusta elämästä ja kehon liikkeestä on kiipeillä kallioiden seinämillä, kun esim. kesken patikoinnin osuu kohdalle kivan näköistä kiveä, juoksennella ja loikkia kallioiden päällä sekä spurttailla paljain jaloin pimeissä, ainakin hämärissä metsissä, eikös se ole tavallaan kuin vapaamuotoista tanssia, missä on tasainen rytmi mutta jatkuvasti muuttuvat maaston mukaan muotoutuvat askellukset... lenkkipolullakin joskus juoksen takaperin ja pyörähtelen tai teen hassuja loikkia. Olen vähän sitä mieltä että elämä on tehty elettäväksi ja viis veisaan jos joku rakas lähimmäinen pitää loikkimistani naurettavana... itselleni ainakin on tärkeämpää mitä on sydämessä, jos en halua kenestäkään ajatella pahoja ajatuksia enkä muutenkaan elää valheessa, minulla ei ole hävettävää ihmisten edessä... ei varsinkaan siinä että elän, se ei ole keneltäkään pois.

Runoissa käytän toisinaan "tanssia" elämän vertauskuvana, jokaisella on se tanssi mikä on eli oma elämänsä tapahtumineen ja sen liikkeet... niissä voi olla sopusoinnussa itsensä kanssa tai sitten ei. Toisinaan mutta harvemmin "tanssi" on vertauskuva erilaisille asioille esim. rakastelulle (jolloin runon tunnesisältö ja käytetyn termin eli "tanssin" merkitys on positiivinen, negatiivinen tai neutraali aiheen käsittelystä ja kontekstista riippuen).

Sydämellisesti kaikkea hyvää sinulle.

Askelletaan eteenpäin. :)

Ps.

En ole runojasi kovin paljon lukenut mutta muutamia, olen vain kovin huono niistä mitään sanomaan kun en ole runouteen hirveästi perehtynyt ja tämä on minulle tällaista marginaalista harrastelua muiden asioiden sivussa, sen verran voin sanoa että minun mielestä tuo on yksi hienoimpa runojasi, siis niistä mitä olet lukenut.

aitiparta kirjoitti:

ilmennän itseäni liikkumisella muuten, kiitollisena että on kädet ja jalat ja tuntemus todellisuudesta jonka keskellä saa elää, olla... koen että olen saanut ruumiini lahjaksi Häneltä, josta UT sanoo "te ette enää ole itsenne omat, kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne" ja se pohjimmiltaan on iloni lähde, ei nämä kädet ja jalat sinänsä, vaan että on Hänen vapauttamanaan saanut astua elämään, missä kaikki on sidoksissa Häneen ja näyttäytyy oikeassa luonnossaan vain Hänestä käsin... Tämä nyt oli tällainen hyvin henkilökohtainen kommentti ja tunnustus. Mutta siitä johtuen kun olen oikein kiitollinen ja koen sisimmässäni Hänen valtavaa hyvyyttään ja rakkauttaan voin ylistävässä rukouksessa joskus käyttää koko kehoa, taputtelen käsiä ja pyörähtelen Luojani kunniaksi... muuten minulle tyypillisempää nauttia lahjaksi saadusta elämästä ja kehon liikkeestä on kiipeillä kallioiden seinämillä, kun esim. kesken patikoinnin osuu kohdalle kivan näköistä kiveä, juoksennella ja loikkia kallioiden päällä sekä spurttailla paljain jaloin pimeissä, ainakin hämärissä metsissä, eikös se ole tavallaan kuin vapaamuotoista tanssia, missä on tasainen rytmi mutta jatkuvasti muuttuvat maaston mukaan muotoutuvat askellukset... lenkkipolullakin joskus juoksen takaperin ja pyörähtelen tai teen hassuja loikkia. Olen vähän sitä mieltä että elämä on tehty elettäväksi ja viis veisaan jos joku rakas lähimmäinen pitää loikkimistani naurettavana... itselleni ainakin on tärkeämpää mitä on sydämessä, jos en halua kenestäkään ajatella pahoja ajatuksia enkä muutenkaan elää valheessa, minulla ei ole hävettävää ihmisten edessä... ei varsinkaan siinä että elän, se ei ole keneltäkään pois.

Runoissa käytän toisinaan "tanssia" elämän vertauskuvana, jokaisella on se tanssi mikä on eli oma elämänsä tapahtumineen ja sen liikkeet... niissä voi olla sopusoinnussa itsensä kanssa tai sitten ei. Toisinaan mutta harvemmin "tanssi" on vertauskuva erilaisille asioille esim. rakastelulle (jolloin runon tunnesisältö ja käytetyn termin eli "tanssin" merkitys on positiivinen, negatiivinen tai neutraali aiheen käsittelystä ja kontekstista riippuen).

Sydämellisesti kaikkea hyvää sinulle.

Askelletaan eteenpäin. :)

Ps.

En ole runojasi kovin paljon lukenut mutta muutamia, olen vain kovin huono niistä mitään sanomaan kun en ole runouteen hirveästi perehtynyt ja tämä on minulle tällaista marginaalista harrastelua muiden asioiden sivussa, sen verran voin sanoa että minun mielestä tuo on yksi hienoimpa runojasi, siis niistä mitä olet lukenut.

Lue lisää

Pitkäaikainen haave on ollut ilmoittautua tanssikurssille.. tanssi kiinnostaa, lähinnä siis perinteiset paritanssit.. tänä syksynä olin jo lähellä päästä, mutta pari jänisti viime hetkellä.. muutoinkin aikataulut ovat vähän ongelma, kun muutakin elämää pitäisi järjestää yms. Olen kohdannut muutamia ymmärtäväisiä/kärsivällisiä naisia, joilla on ollut halua opettaa.. ja tanssi on ollut hauskaa, mutta eihän se tietenkään ole sama asia kuin opetella kunnolla ja hallita kuviot ja viedä oikeasti, taivuttaa nainen tangoon...

Paritanssissa tulee esiin juuri se naisen ja miehen vastakkaisuus. Samalla tavalla kuin Raamatussakin on selkeästi miehiä ja naisia. Vanhemmiten olen muuttunut korkeakirkolliseksi... tai sanotaanko ei ole mielenkiintoa panostaa asiaan, ainoastaan ottaa vastaan mitä on tarjolla. Olen elänyt kuin munkki, haluan nyt vähän nähdä maailmaakin ja nauttia elämästä. Jos hengelliseltä kentältä saa valita (ja tietyllä tavalla olen itselleni tämän oikeuden suonut) niin valitsen ortodoksien pyhityselämän ja menestysteologien tyylitajun.

Ensimmäisen version ongelma oli minulle se, että eka lause oli irrallinen ja ainoa viittaus tanssiin. lähinnä en halunnut johtaa tulkintaa sinne rakastelun puolelle. Marginaalista harrastelua tämä on itse kullekin. Yrityksenä nimenomaan pitää tämä mukavan harrastelun puolella.. ei ota itseään liian vakavasti, mutta kuitenkin tarpeeksi vakavasti.

Intoa askelluksiimme :)

Miekko kirjoitti:

Pitkäaikainen haave on ollut ilmoittautua tanssikurssille.. tanssi kiinnostaa, lähinnä siis perinteiset paritanssit.. tänä syksynä olin jo lähellä päästä, mutta pari jänisti viime hetkellä.. muutoinkin aikataulut ovat vähän ongelma, kun muutakin elämää pitäisi järjestää yms. Olen kohdannut muutamia ymmärtäväisiä/kärsivällisiä naisia, joilla on ollut halua opettaa.. ja tanssi on ollut hauskaa, mutta eihän se tietenkään ole sama asia kuin opetella kunnolla ja hallita kuviot ja viedä oikeasti, taivuttaa nainen tangoon...

Paritanssissa tulee esiin juuri se naisen ja miehen vastakkaisuus. Samalla tavalla kuin Raamatussakin on selkeästi miehiä ja naisia. Vanhemmiten olen muuttunut korkeakirkolliseksi... tai sanotaanko ei ole mielenkiintoa panostaa asiaan, ainoastaan ottaa vastaan mitä on tarjolla. Olen elänyt kuin munkki, haluan nyt vähän nähdä maailmaakin ja nauttia elämästä. Jos hengelliseltä kentältä saa valita (ja tietyllä tavalla olen itselleni tämän oikeuden suonut) niin valitsen ortodoksien pyhityselämän ja menestysteologien tyylitajun.

Ensimmäisen version ongelma oli minulle se, että eka lause oli irrallinen ja ainoa viittaus tanssiin. lähinnä en halunnut johtaa tulkintaa sinne rakastelun puolelle. Marginaalista harrastelua tämä on itse kullekin. Yrityksenä nimenomaan pitää tämä mukavan harrastelun puolella.. ei ota itseään liian vakavasti, mutta kuitenkin tarpeeksi vakavasti.

Intoa askelluksiimme :)

Lue lisää

ja kiitos, oikein sydäntä lämmitti. Oli niin miellyttävää lukea sinun viestiä... Tässähän jutellaan niin kuin ihminen ihmiselle... Kaiken runoilun keskellä.

Jossain on käyty keskustelua että näissä ketjuissa ei saisi käydä keskustelua muusta kuin runoista. Ymmärrän kyllä pointin mutta... jokainen runo on ihmisen persoonalla kirjoitettu, niin kyllä se minun mielestä antaa perspektiiviä ja syvyyttä sitten myös runoille... jos vähän tuntee kirjoittajan ääntä. Kun tämän jälkeen luen jotakin runoasi se ei enää ole vain jonkun "miekon" kirjoittama, vaan henkilön jonka kanssa olen vaihtanut ajatuksia, keskustellut.

Vaikkakin ainoastaan virtuaalimaailmassa ja sen asettamin rajoituksin, mutta silti.
Virtuaalimaailmakin on omalla tavallaan erittäin IRL (in real life) koska ihmiset täällä on totta.

Jokainen sana on jonkun kirjoittama.

Runoosi vielä. En ole muita versioita lukenut niin eivät olleet "taakkana" vaan kohtasin tämän tavallaan puhtaalta pöydältä. Rakasteluun en kokenut tanssin viittavan niin kuin sanotkin ettet lähtenyt tekemään sellaista metaforaa. Ehkä siihen suuntaan vivahtavaa ulottuvuutta on mukana, myöskin, mutta minun mielestä runo kuvaa ihmisen olemista ja suhdetta toiseen laajemmin kuin yhden asian metaforalla. Runon jonkinlainen hajanaisuus ei ole pirstaleista vaan omalla tavalla kuuluu sen eheyteen. Asia liikahtelee. Minusta se on hyvä tuollaisena.

Lähdin jatkamaan keskustelua toisen runosi puitteissa kun siellä on yksi lause minkä perusteella halusin kommentoida runoilun vaikutusta arkielämään (irl) ja toisinpäin. Parhaimmillaan elämä ja runous ruokkivat toisiaan hedelmällisesti, niin kirjoittajan kuin lukijan elämässä, mutta pahimmillaan jotain muuta. Niin kuin kaikkien taidetapahtumien ja yleensä luomisen kanssa on. Nämä ovat hyvinkin yksilöllisiä kysymyksiä mutta johti omalla kohdalla siihen että kokonaan lopetin runoilun. Usean vuoden ajaksi - noin 15 vuotta olin lähes kokonaan kirjoittamatta runoja, muutamaa syntymäpäivärunoa ym. satunnaista lukuunottamatta. Nytkin on niin että kirjoitan yleensä vain palstan äärellä, ja kun lähden pois, naks, runoilut jää tänne. En miellä itseäni millään tavalla runoilijaksi niin että se olisi olennainen osa identiteettiäni.

Minulle runo on sormiharjoitus mikä auttaa pitämään tuntumaa tekstintuottamiseen. Runona se on hetkellinen aiheensa tarkastelu...

Jos vaikka kirjoitan aaltojen pärskeestä rantoja vasten ja/tai sellaisen luonnonilmiön äärellä koettavasta tunteesta niin se on runon aihe vain näennäisesti tai osa aihetta, varsinainen aihe on kirjoittaminen itsessään, sen tarkastelu, kuinka tuollaisesta voi kirjoittaa sekä kirjoitetun tekstin ja kirjoittajan todellisuuden väliset suhteet, asioiden mieltäminen ja sitä kautta suhde lukijaan, mielikuvien muodostus.

Suhteessa lukijaan kirjoittaja on aina tietoinen toisesta, hänestä-joka-en-ole-minä, henkilöstä jolle kirjoitetaan. Jossain mielessä hän aina kirjoittaa vastapäätä toista, joko jotain tiettyä (esim. henkilökohtaisen sähköpostin vastaanottaja) tai ainakin kasvotonta. Monologikin on toisille esitetty monologi, koska laittaessaan tekstin palstalle kirjoittaja tietää tulevansa luetuksi ja tämä tietoisuus vaikuttaa kirjoittamiseen väistämättä, siihen millaisen kuvan haluaa itsestään antaa. Erityisen selvää tämä on esim. omaelämäkerran suhteen. Jokainen valitsee (tietoisesti ja tiedostamattaan) mitkä osatotuudet itsestään kertoo.

Minä sitten tarkastelen mahdollisia kuvia mitä tekstini tekijästään tuottaa; eli millaisia mielikuvia runollani mahdollisesti luon jos kirjoittaisin näin tai näin, so. kuinka lukija "minut" näkee ja hänet hahmottaa. Minämuodossa kirjoittaminen ei tarkoita että puhun omasta elämästä faktisesti vaan on tyylikeino niin kuin jollain romaanikirjoittajalla jonka luomus seikkailee ensimmäisessä persoonassa. Se on hahmo (minähenkilö, puhujaääni) joka minun pitää luoda tarkastellakseni asiaa.

- - -

Edelläsanottu ei tarkoita että runous olisi minulle vain ilkikurista pelinpitoa. Toki runoissani on syvää kokemuksellisuutta, joskus jopa varsin henkilökohtaisesti tunnemuistin ym. kautta, niiden käsittelyä ihan itkuunkin saakka, mutta se suodattuu ja limittyy muun joukkoon niin että faktisimmillaankin runo on vain faktio, faktan ja fiktion symbioosi. Siinä symbioosissa todellinen tekijä (minä eli äitiparta) leikkii "tekijän" (niiden mielikuvien, mitä sanat pyrkivät luomaan) kanssa. Runon sisältämien persoonien (esim. tässä täysin fiktiivisessä lauseessa joka ei viittaa tekstin ulkopuolelle minun tai kenenkään elämään vaan on ainoastaan kirjoitettu lause, sanarykelmä: "minä istun meren äärellä, muistelen kosketustasi") lisäksi myös tekijä voi olla fiktio: luon tarinan runoilijasta joka kirjoittaa tuollaista runoa, tarkastelee kirjoittamaansa "minää" ja "sinää" muokaten lopputulosta erilaisin rakenteellisin seikoin, rivityksin ja riimityksin.

Miekko kirjoitti:

Pitkäaikainen haave on ollut ilmoittautua tanssikurssille.. tanssi kiinnostaa, lähinnä siis perinteiset paritanssit.. tänä syksynä olin jo lähellä päästä, mutta pari jänisti viime hetkellä.. muutoinkin aikataulut ovat vähän ongelma, kun muutakin elämää pitäisi järjestää yms. Olen kohdannut muutamia ymmärtäväisiä/kärsivällisiä naisia, joilla on ollut halua opettaa.. ja tanssi on ollut hauskaa, mutta eihän se tietenkään ole sama asia kuin opetella kunnolla ja hallita kuviot ja viedä oikeasti, taivuttaa nainen tangoon...

Paritanssissa tulee esiin juuri se naisen ja miehen vastakkaisuus. Samalla tavalla kuin Raamatussakin on selkeästi miehiä ja naisia. Vanhemmiten olen muuttunut korkeakirkolliseksi... tai sanotaanko ei ole mielenkiintoa panostaa asiaan, ainoastaan ottaa vastaan mitä on tarjolla. Olen elänyt kuin munkki, haluan nyt vähän nähdä maailmaakin ja nauttia elämästä. Jos hengelliseltä kentältä saa valita (ja tietyllä tavalla olen itselleni tämän oikeuden suonut) niin valitsen ortodoksien pyhityselämän ja menestysteologien tyylitajun.

Ensimmäisen version ongelma oli minulle se, että eka lause oli irrallinen ja ainoa viittaus tanssiin. lähinnä en halunnut johtaa tulkintaa sinne rakastelun puolelle. Marginaalista harrastelua tämä on itse kullekin. Yrityksenä nimenomaan pitää tämä mukavan harrastelun puolella.. ei ota itseään liian vakavasti, mutta kuitenkin tarpeeksi vakavasti.

Intoa askelluksiimme :)

Lue lisää

Edelläsanottu ei tarkoita että runous olisi minulle vain ilkikurista pelinpitoa. Toki runoissani on syvää kokemuksellisuutta, joskus jopa varsin henkilökohtaisesti tunnemuistin ym. kautta, niiden käsittelyä ihan itkuunkin saakka, mutta se suodattuu ja limittyy muun joukkoon niin että faktisimmillaankin runo on vain faktio, faktan ja fiktion symbioosi. Siinä symbioosissa todellinen tekijä (minä eli äitiparta) leikkii "tekijän" (niiden mielikuvien, mitä sanat pyrkivät luomaan) kanssa. Runon sisältämien persoonien (esim. tässä täysin fiktiivisessä lauseessa joka ei viittaa tekstin ulkopuolelle minun tai kenenkään elämään vaan on ainoastaan kirjoitettu lause, sanarykelmä: "minä istun meren äärellä, muistelen kosketustasi") lisäksi myös tekijä voi olla fiktio: luon tarinan runoilijasta joka kirjoittaa tuollaista runoa, tarkastelee kirjoittamaansa "minää" ja "sinää" muokaten lopputulosta erilaisin rakenteellisin seikoin, rivityksin ja riimityksin.

Ymmärrettävistä syistä tätä ei ole aina ymmärretty ja runohenkilöideni tekosia on laitettu minun nimiini, ymph, ikäänkuin se olisi ollut äitiparta joka meren rannalla istui sinun kosketustasi muistellen.

Salli minun sanoa ruma sana: pieru.
Kuinka ihmeessä voisin istua meren äärellä, jos kerta kirjoitan lauseen: minä istun meren äärellä, muistelen kosketustasi? Vai onko minulla siellä kynä mukana? Ja siinäkin tapauksessa se on mahdotonta, koska ainakin sen mielettömän sekunnin kun kirjoitan lauseen missä kerron muistelevani, en muistele vaan kirjoitan. Ei voi tehdä kahta samanaikaisesti. Ei voi olla kahdessa paikassa. Joko istun meren rannalla tai tässä tietokoneeni äärellä (ympärilläni kirjapinoja, pari teekuppia, näyttöruudun takana vihreät pitsiverhot, niiden läpi vastapäisen kerrostalon ikkunoiden valoja) kirjoittamassa: istun meren rannalla. Kumpi on faktaa? Jos istun meren rannalla - en kirjoita siitä. Jos kirjoitan - lause jo itsessään kertoo että kyseessä on fiktio. Lause jo itsessään ilmoittaa fiktioksi todellisuuden johon viittaa tai on viittaavinaan.

Kuvatessaan ja havainnoillistaessaan määrättyä asiaa (esimerkkiä käyttääksemme: istua meren rannalla ja muistella) lause muuntaa asian kertomukseksi. Se käyttää ja sivulauseissa täydentää aiheen esittämiseen tarkoitettua rekvisiittaa (yleisesti hyväksytyt, aiheen mieltämiseen soveltuvat sanat kuten "istua", "ranta", "kuohunta", "vaahtopäät" sekä mahdollisesti "kasvot", "käsi", "kosketus" ja "ikävä") ja näin tekee aiheestaan kuvitelman; kuva ei koskaan ole se mitä kuvataan, se on se päälleliimattu esitys, siis täysin oma todellisuutensa.

Näin ollen runon todellisuus on aina ainoastaan runo, sanarykelmä, itsessään oleva hieroglyfien rivistö - jolle lukija (omaan henkilöhistoriaansa sidotun mieltämisen läpi) luo sisällön ja merkitykset. Sillä hetkellä ehkä jo olenkin rannoillani: tietokoneen tuolla puolen ulottumattomissa ajatellen ja muistellen, mitä milloinkin - asioita joista en voi kirjoittaa, koska kirjoittaessani ne lakkaavat olemasta asioitani ja tulevat hänen (sanojen muodostavan mielikuvan, minusta tehdyn tulkinnan) asioiksi.

Juu. Ja henkilökohtainen näkemykseni on että totuus löytyy ääripäiden väliltä. Todellisuus ei ole yksi yhteen mitä siitä puhutaan. Mutta puhe itsessään ei myöskään ole ainoa todellisuus.

Runo yhtä hyvin kuin dokumentti on väline, ja tämä tarkoittaa että se on muutakin kuin kuolleita, ihmisistään irrallisia kirjain- tai kuvarivistöjä jotka ovat kykenemättömiä kertomaan mitään runon (dokumentin) ulkopuolista, oikeasti tekijöidensä ja/tai kohteidensa elämää ilmentävää.

Jos dokumenttielokuva olisi vain ja ainoastaan kaikesta muusta irroitettu oma todellisuutensa, se ei enää olisi väline. Dokumenttielokuvaa voidaan tarkastella omana maailmanaan (kuten kirvesmies ryhtyy tarkastelemaan käyttämäänsä kirvestä tai vasaraa) pohdiskellen tuotteen äänimaailmaa, valaistusta, sisällöllisiä ja rakenteellisia kulmia ja tasoja sekä suhteita toisiinsa, mutta sittenkin ja juuri siinä kyseessä on väline, jolla on määrätty ja nimenomaan dokumentin tai runon eli kuolleen kuvanauhan ja tekstirykelmän ulkopuolinen tarkoitus: sisällöllisillä ja rakenteellisilla ratkaisuilla luoda informaatiota ja propagandaa kuvaamistaan asioista.

Vasaralla lyödään panelit seinään ja runolla kerrotaan tarinoita, joiden kautta lukija saa kosketuksen, tarttumapinnan toisen ja/tai omiin tunteisiinsa oivaltaakseen elämää. Tai - siitä ikävämmästä puolesta puheenollen: paetakseen sitä tunteellisiin värinöihin ym. voimakkaaseen elämyksellisyyteen.

:)

Jokohan eksyin tarpeeksi kauas ja pitäisikö kiepauttaa takaisin.

Miekko kirjoitti:

Pitkäaikainen haave on ollut ilmoittautua tanssikurssille.. tanssi kiinnostaa, lähinnä siis perinteiset paritanssit.. tänä syksynä olin jo lähellä päästä, mutta pari jänisti viime hetkellä.. muutoinkin aikataulut ovat vähän ongelma, kun muutakin elämää pitäisi järjestää yms. Olen kohdannut muutamia ymmärtäväisiä/kärsivällisiä naisia, joilla on ollut halua opettaa.. ja tanssi on ollut hauskaa, mutta eihän se tietenkään ole sama asia kuin opetella kunnolla ja hallita kuviot ja viedä oikeasti, taivuttaa nainen tangoon...

Paritanssissa tulee esiin juuri se naisen ja miehen vastakkaisuus. Samalla tavalla kuin Raamatussakin on selkeästi miehiä ja naisia. Vanhemmiten olen muuttunut korkeakirkolliseksi... tai sanotaanko ei ole mielenkiintoa panostaa asiaan, ainoastaan ottaa vastaan mitä on tarjolla. Olen elänyt kuin munkki, haluan nyt vähän nähdä maailmaakin ja nauttia elämästä. Jos hengelliseltä kentältä saa valita (ja tietyllä tavalla olen itselleni tämän oikeuden suonut) niin valitsen ortodoksien pyhityselämän ja menestysteologien tyylitajun.

Ensimmäisen version ongelma oli minulle se, että eka lause oli irrallinen ja ainoa viittaus tanssiin. lähinnä en halunnut johtaa tulkintaa sinne rakastelun puolelle. Marginaalista harrastelua tämä on itse kullekin. Yrityksenä nimenomaan pitää tämä mukavan harrastelun puolella.. ei ota itseään liian vakavasti, mutta kuitenkin tarpeeksi vakavasti.

Intoa askelluksiimme :)

Lue lisää

Jos jostain kumman syystä eräs Miekko-nimeä käyttävä henkilö on jaksanut kahlata erään Äitiparta-nimeä käyttävän henkilön vuodatuksen tähän saakka - hörps, vedettyäni henkeä siemaisin aimo annoksen teetä - jatkan:

* Rehellisenä ihmisenä kerron. En joutunut vetämään henkeä koska en ole puhunut hengästyneenä, olen vain kirjoittanut maltillisesti. En myöskään hörpännyt teetä tuossa kohtaa. Kyseessä oli siis tehokeino. Tehokeinon ja tehokeinon välillä on eroa. Mikäli en korjaisi lauseen sisältämää informaatiota, kas näin, se olisi jäänyt valheeksi. Valehtelulla luodut tehokeinot eivät mielestäni kuulu oikeaan elämään, jollaista parhaillaan harjoitamme keskustelun muodossa. *

Lähdin jatkamaan keskustelua toisen runosi puitteissa kun siellä on yksi lause minkä perusteella halusin kommentoida runoilun vaikutusta arkielämään (irl) ja toisinpäin. Kesken kirjoittamisen vilkaisin tähän ketjuun ja koska viestisi lämmitti minua, ryhdyin kiittämään. Sain aikaiseksi virkkeen joka mielestäni varsin hyvin, jopa hämmästyttävän hyvin ilmaisee todellisuutta minkä kuva se on:

"Heips ja kiitos, oikein sydäntä lämmitti. Oli niin miellyttävää lukea sinun viestiä... Tässähän jutellaan niin kuin ihminen ihmiselle... Kaiken runoilun keskellä."

Sitten mieleeni juolahti - kummallista tai ei - eräs tanssivideo, koreografia. Päätin laittaa sen tähän viestini päätteeksi. Tiesin että kyseinen video löytyy runon yhteydestä joka sen inspiroimana syntyi noin vuosi, ehkä puolitoista, korkeintaan kaksi vuotta sitten. Siinäpä ongelma. En juurikaan säilö eli arkistoi runojani joten jouduin käyttämään hakua. Löytäminen vaati kymmenien viestien läpikahlaamista, mitä tehdessäni syntyi taaskin uusi mielijohde, huomatessani vuodesta 2006 alkaen käyttäneeni "tanssia" vertauskuvana erilaisille asioille. Ajattelin laittaa tähän päätteeksi en ainoastaan tanssivideota vaan erilaisia runojani, missä olen tanssia käyttänyt.

Poimiessani muutamia, mielestäni kuvaavia tanssiaiheisia runoja törmäsin runoon "Vietävä sentään, Mys" (16.9.2008). Tanssirunojen tsekkaaminen ja poiminta keskeytyi, koska runo inspiroi kirjoittamaan uuden runon. Sitten seurasi erinäisiä toimintoja palstan äärellä ja muissa toimissa, näistä saattaisin mainita esimerkiksi seuraavat: teen haudutus ja juonti (useita kertoja), ruokailu (yksi isompi: paistettua lohimedaljonkia runsaalla rosepippurilla, yksi pienempi: siivutettua pullaa teen kera), tärkeä puhelu, tekstiviestittelyä.

Palasin jatkamaan virkkeestä
"Heips ja kiitos, oikein sydäntä lämmitti. Oli niin miellyttävää lukea sinun viestiä... Tässähän jutellaan niin kuin ihminen ihmiselle... Kaiken runoilun keskellä."
aikomuksenani vain lisätä videolinkki sekä valitsemani runolinkit, mutta...

Eksyinkin rönsyilemään, ja näin olemme päässeet tähän kohtaan. Se on hieman hämmentävää. Viestini aikana miljoonat ihmiset ovat syntyneet ja kuolleet... hmm, ehkä liioittelen. Katsomme wikipediasta. Hakusana "syntyvyys".

"Syntyvyys eli syntyneisyys on väestön mittaluku, joka ilmoittaa vuoden aikana syntyneiden lukumäärän tuhatta asukasta kohden. Kun syntyvyydestä vähennetään kuolevuus, jää jäljelle väestönkasvua osoittava luku (ilman nettomaahanmuuttoa). Syntyvyys voidaan ilmoittaa numeromääräisenä tai promilleina. Maailman syntyvyys oli vuonna 2007 20,3 tuhatta asukasta kohden eli 20,3/1000 as. (20 ‰). Vuonna 2007 syntyi siis 134 miljoonaa vauvaa, väkiluvun ollessa 6,6 miljardia."

Hakusana "kuolleisuus".

"Kuolleisuus eli kuolevuus on väestön mittaluku, joka ilmoittaa vuoden aikana kuolleiden lukumäärän tuhatta asukasta kohden. Kun kuolevuus ja syntyvyys vähennetään keskenään, jää jäljelle väestönkasvua osoittava luku (ilman nettomaahanmuuttoa). Kuolevuus voidaan ilmoittaa numeromääräisenä tai promilleina. Jos kuolevuus on 9,5 tuhatta asukasta kohden eli 9,5/1000 as. (9,5 ‰), 100 000 ihmisen väestössä se tarkoittaisi 950 kuollutta.

Usein ollaan kiinnostuneita rajatummista populaatioista, jolloin puhutaan esimerkiksi imeväiskuolleisuudesta, perinataalisesta kuolleisuudesta, äitikuolleisuudesta, lapsikuolleisuudesta tai vakioidusta kuolleisuusluvusta.

Tämä yhteiskuntaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia."

Miekko kirjoitti:

Pitkäaikainen haave on ollut ilmoittautua tanssikurssille.. tanssi kiinnostaa, lähinnä siis perinteiset paritanssit.. tänä syksynä olin jo lähellä päästä, mutta pari jänisti viime hetkellä.. muutoinkin aikataulut ovat vähän ongelma, kun muutakin elämää pitäisi järjestää yms. Olen kohdannut muutamia ymmärtäväisiä/kärsivällisiä naisia, joilla on ollut halua opettaa.. ja tanssi on ollut hauskaa, mutta eihän se tietenkään ole sama asia kuin opetella kunnolla ja hallita kuviot ja viedä oikeasti, taivuttaa nainen tangoon...

Paritanssissa tulee esiin juuri se naisen ja miehen vastakkaisuus. Samalla tavalla kuin Raamatussakin on selkeästi miehiä ja naisia. Vanhemmiten olen muuttunut korkeakirkolliseksi... tai sanotaanko ei ole mielenkiintoa panostaa asiaan, ainoastaan ottaa vastaan mitä on tarjolla. Olen elänyt kuin munkki, haluan nyt vähän nähdä maailmaakin ja nauttia elämästä. Jos hengelliseltä kentältä saa valita (ja tietyllä tavalla olen itselleni tämän oikeuden suonut) niin valitsen ortodoksien pyhityselämän ja menestysteologien tyylitajun.

Ensimmäisen version ongelma oli minulle se, että eka lause oli irrallinen ja ainoa viittaus tanssiin. lähinnä en halunnut johtaa tulkintaa sinne rakastelun puolelle. Marginaalista harrastelua tämä on itse kullekin. Yrityksenä nimenomaan pitää tämä mukavan harrastelun puolella.. ei ota itseään liian vakavasti, mutta kuitenkin tarpeeksi vakavasti.

Intoa askelluksiimme :)

Lue lisää

Lueskelen tietoja syntyvyydestä ja kuolleisuudesta,
kovin tieteellistä tekstiä
näin koskettavasta aiheesta, rakkaani.
Ja mitä sinä siihen sanoisit?

Voiko sitä enää selvemmin sanoa, rakkaani!
Ei joka sekunti synny ja kuole miljoona ihmistä, hassua, kuinka luulinkin niin.
Ainoastaan joitain kymmeniä tuhansia tai niillä main...

Muutama satatuhatta korkeintaan.
Mitä se on maailman kokonaisväkilukuun verrattuna,
pyh.
Kovin pieni vaihtuvuus tällä planeetalla!

Mitä sanoit rakkaani?
Että jokainen sadasta tuhannesta on ihminen
niin kuin sinä ja minä, höpsistä rakkaani, kutitan leuan alta!
Minä olen ihminen kyllä, hmm, lueskelen tietoja syntyvyydestä
ja kuolleisuudesta, kirjoitan runoa.

Koskettavasta aiheesta, rakkaani.
Sinä olet vain sana paperilla, sana näyttöruudulla.
Miljoonia, vähintääkin miljoonia kertoja
joka päivä: rakkaani.

Sanotaan syntyville.
Isän ja äidin hellä ääni!
Sanotaan kuoleville.
Lohduttava ääni poistuvalle...

Sanotaan kuolleille,
kaipauksesta halkeavin sieluin ja nälkäisin
huulin.

Ja mitä sinä siihen sanoisit?
Kirjoitetaan näyttöpäätteelle, kerrankin olemme
yhtä mieltä, tieteellisin, opettajamaisin
tutkijansormin:

R-a-k-k-a-a-n-i.

Huom. Koska on hyvinkin luultavaa etteivät runot ylitä kiinnostavuuskynnystäsi, pyydän sinua kuitenkin avaamaan linkin numero 9, kyseinen videoklippi löytyy runon perästä. Se on kaunis.

1. Mietelauseesi vielä. Ja runoni siihen. (13.12.2006)
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/3784522/19842150

2. Kuuletko Rozier? Niin, (13.12.2006)
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/3782540/19818847

3. Ei harhaa. Runo Maanantaille. Kirjoitettu 28.05.07 11:50 - 12:53. (28.5.2007)
http://keskustelu.suomi24.fi/node/4459604

4. Tällaisin sanoin. (13.7.2007)
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/4610027/24436363

5. Ja hyvää yötä. Joku. (21.10.2007)
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/4971869/26372111

6. Britney. (8.1.2008)
http://keskustelu.suomi24.fi/node/5246113

7. hajoava choka (24.3.2008)
http://keskustelu.suomi24.fi/node/5540487

8. Vietävä sentään, Mys. (16.9.2008)
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/6238163/32762009

9. Ihmeellinen tanssi. (26.9.2008)
http://keskustelu.suomi24.fi/node/6280286

10. Amazing Dance II. Syksyinen lehti. (28.9.2008)
http://keskustelu.suomi24.fi/node/6287089

11. Hyvää yötä. (9.11.2008)
http://keskustelu.suomi24.fi/node/6458203

12. Näin se on... (16.11.2008).
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/6472961/33980585

13. Nimetön runo 07 05 09. (8.5.2009)
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8114848

14. Maisemassa IV. (6.10.2009)
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8525936

15. Sarjoja. (24.10.2008)
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8568560

Ja nyt voi olla että jossain vaiheessa yötä kirjoitan loppuun sen toisen viestini tai sitten en. Joka tapauksessa. Miekko. Elämä on vietävän arvokas! Wau.

Tämä hetki ei toistu.

aitiparta kirjoitti:

ja kiitos, oikein sydäntä lämmitti. Oli niin miellyttävää lukea sinun viestiä... Tässähän jutellaan niin kuin ihminen ihmiselle... Kaiken runoilun keskellä.

Jossain on käyty keskustelua että näissä ketjuissa ei saisi käydä keskustelua muusta kuin runoista. Ymmärrän kyllä pointin mutta... jokainen runo on ihmisen persoonalla kirjoitettu, niin kyllä se minun mielestä antaa perspektiiviä ja syvyyttä sitten myös runoille... jos vähän tuntee kirjoittajan ääntä. Kun tämän jälkeen luen jotakin runoasi se ei enää ole vain jonkun "miekon" kirjoittama, vaan henkilön jonka kanssa olen vaihtanut ajatuksia, keskustellut.

Vaikkakin ainoastaan virtuaalimaailmassa ja sen asettamin rajoituksin, mutta silti.
Virtuaalimaailmakin on omalla tavallaan erittäin IRL (in real life) koska ihmiset täällä on totta.

Jokainen sana on jonkun kirjoittama.

Runoosi vielä. En ole muita versioita lukenut niin eivät olleet "taakkana" vaan kohtasin tämän tavallaan puhtaalta pöydältä. Rakasteluun en kokenut tanssin viittavan niin kuin sanotkin ettet lähtenyt tekemään sellaista metaforaa. Ehkä siihen suuntaan vivahtavaa ulottuvuutta on mukana, myöskin, mutta minun mielestä runo kuvaa ihmisen olemista ja suhdetta toiseen laajemmin kuin yhden asian metaforalla. Runon jonkinlainen hajanaisuus ei ole pirstaleista vaan omalla tavalla kuuluu sen eheyteen. Asia liikahtelee. Minusta se on hyvä tuollaisena.

Lähdin jatkamaan keskustelua toisen runosi puitteissa kun siellä on yksi lause minkä perusteella halusin kommentoida runoilun vaikutusta arkielämään (irl) ja toisinpäin. Parhaimmillaan elämä ja runous ruokkivat toisiaan hedelmällisesti, niin kirjoittajan kuin lukijan elämässä, mutta pahimmillaan jotain muuta. Niin kuin kaikkien taidetapahtumien ja yleensä luomisen kanssa on. Nämä ovat hyvinkin yksilöllisiä kysymyksiä mutta johti omalla kohdalla siihen että kokonaan lopetin runoilun. Usean vuoden ajaksi - noin 15 vuotta olin lähes kokonaan kirjoittamatta runoja, muutamaa syntymäpäivärunoa ym. satunnaista lukuunottamatta. Nytkin on niin että kirjoitan yleensä vain palstan äärellä, ja kun lähden pois, naks, runoilut jää tänne. En miellä itseäni millään tavalla runoilijaksi niin että se olisi olennainen osa identiteettiäni.

Minulle runo on sormiharjoitus mikä auttaa pitämään tuntumaa tekstintuottamiseen. Runona se on hetkellinen aiheensa tarkastelu...

Jos vaikka kirjoitan aaltojen pärskeestä rantoja vasten ja/tai sellaisen luonnonilmiön äärellä koettavasta tunteesta niin se on runon aihe vain näennäisesti tai osa aihetta, varsinainen aihe on kirjoittaminen itsessään, sen tarkastelu, kuinka tuollaisesta voi kirjoittaa sekä kirjoitetun tekstin ja kirjoittajan todellisuuden väliset suhteet, asioiden mieltäminen ja sitä kautta suhde lukijaan, mielikuvien muodostus.

Suhteessa lukijaan kirjoittaja on aina tietoinen toisesta, hänestä-joka-en-ole-minä, henkilöstä jolle kirjoitetaan. Jossain mielessä hän aina kirjoittaa vastapäätä toista, joko jotain tiettyä (esim. henkilökohtaisen sähköpostin vastaanottaja) tai ainakin kasvotonta. Monologikin on toisille esitetty monologi, koska laittaessaan tekstin palstalle kirjoittaja tietää tulevansa luetuksi ja tämä tietoisuus vaikuttaa kirjoittamiseen väistämättä, siihen millaisen kuvan haluaa itsestään antaa. Erityisen selvää tämä on esim. omaelämäkerran suhteen. Jokainen valitsee (tietoisesti ja tiedostamattaan) mitkä osatotuudet itsestään kertoo.

Minä sitten tarkastelen mahdollisia kuvia mitä tekstini tekijästään tuottaa; eli millaisia mielikuvia runollani mahdollisesti luon jos kirjoittaisin näin tai näin, so. kuinka lukija "minut" näkee ja hänet hahmottaa. Minämuodossa kirjoittaminen ei tarkoita että puhun omasta elämästä faktisesti vaan on tyylikeino niin kuin jollain romaanikirjoittajalla jonka luomus seikkailee ensimmäisessä persoonassa. Se on hahmo (minähenkilö, puhujaääni) joka minun pitää luoda tarkastellakseni asiaa.

- - -

Edelläsanottu ei tarkoita että runous olisi minulle vain ilkikurista pelinpitoa. Toki runoissani on syvää kokemuksellisuutta, joskus jopa varsin henkilökohtaisesti tunnemuistin ym. kautta, niiden käsittelyä ihan itkuunkin saakka, mutta se suodattuu ja limittyy muun joukkoon niin että faktisimmillaankin runo on vain faktio, faktan ja fiktion symbioosi. Siinä symbioosissa todellinen tekijä (minä eli äitiparta) leikkii "tekijän" (niiden mielikuvien, mitä sanat pyrkivät luomaan) kanssa. Runon sisältämien persoonien (esim. tässä täysin fiktiivisessä lauseessa joka ei viittaa tekstin ulkopuolelle minun tai kenenkään elämään vaan on ainoastaan kirjoitettu lause, sanarykelmä: "minä istun meren äärellä, muistelen kosketustasi") lisäksi myös tekijä voi olla fiktio: luon tarinan runoilijasta joka kirjoittaa tuollaista runoa, tarkastelee kirjoittamaansa "minää" ja "sinää" muokaten lopputulosta erilaisin rakenteellisin seikoin, rivityksin ja riimityksin.

Lue lisää

Niin, minne keskustelun raja sitten vedetään. Joskus runo syntyy ihan arkielämän tapahtumista. Siksi toiselle voi olla tärkeää tietää, että aamulla join kahvia ja pihan poikki juoksi orava. Enkä ymmärrä miten keskustelu nyt ketään ulkopuolista voi haitat.. tai siis ymmärrän..juuri siitä syystä että on ulkopuolinen..mutta millainen sielu nyt antaa/sallii sellaisen katkeroittaa elämänsä.

Pitäydyn itse aika pitkälle runoissa, koska olen täällä runokiinnostuksen vuoksi. Viittaan erilaisiin versioihin runoistani, kuvatakseni runontekemisen prosessia, vastaavasti kiinnostaa miten muut runontekijät työstävät runoja.. tippuvatko suoraan paperille vai onko erilaisia esiversioita.

Mietin aika paljon sitä, etten sanoisi täällä mitään sellaista mitä en uskaltaisi IRL sanoa.. koska se olisi aika onneton tilanne. Siis kommentoinneissa, keskusteluissa lähinnä. Runokieli on omanlaistaan. Runoissa kuvaan naista usein helmat heiluen, kutrit kimmaltaen, päivänvarjoa kantaen, hattu keikkuen... tämä voi johtaa sellaiseen käsitykseen, että olisin IRL kiinnostunut joistain hienohelmoista.. vaikka totuus on aikalailla päinvastainen. Se nyt on vain tapa, jolla ajattelen naisista, käsittelen välistämme erilaisuutta.

Kuitenkin pidän täällä selvän rajan siitä ,mitä itsestäni haluan kertoa ja mitä en. En kirjoita mitään päiväkirjaa, vaan käsittelen ajatuksia, tunteita joita IRL tulee ehkä käsiteltyä puutteellisesti tai jotka muuten kaipaavat jatkokäsittelyä. Taide pystyy aina kuvaamaan jotain enemmän kuin arkipuhe, arkiajattelu. Tähän haluan kynteni iskeä. Tietyllä tapaa en ole runojeni näköinen ollenkaan, eikä meistä kukaan ole.

Runoilija olen vain täällä. Arkielämässä puhun arkisesti, arkisia tylsiä ajatuksia. Myös minä kirjoitan vain tänne. Olen harkinnut pöytälaatikkoa, siitä olisi monia etuja. Sinä kyllä vaikutat siltä kuin olisit aina kirjoittanut, siltä kuin kirjoittaminen olisi osa luontoasi. Meinaan minulle se ei ole mitenkään helppopa tai luontaista... olen miettinyt miten toisille sanat vain tipahtelevat, on helppo ilmaista itseään..

Juttelin syksyllä erään kuvataiteilijan kanssa luomisesta ja esitin silloin ajatuksen jonka sain, että vaikka ei olisikaan luontaisia lahjoja, niin säännöllisellä 9-16 taiteenluonnilla pystyy kehittymään ja oppii keinot miten luoda jotakin jonka toiset luokittelevat suureksi taiteeksi. Kuka tahansa pystyisi siihen. Suunnilleen jotenkin noin, en nyt ihan muista ajatusta, mutta silloin olin innoissani ja ajattelin että paljon kirjoittamalla kehityn väistämättä.. vaikka kirjoittaminen ei olisi mitenkään luontaista.

Olen yrittänyt kirjoittaa aivan kuin ei olisi toista, kuin ei olisi lukijaa, vastaanottajaa. Ehkä se on mahdotonta. Vastaanottajan merkityksen voi minimoida, mutta ei kokonaan häivyttää. Lukija aiheuttaa sen, että sanoo tietyt asiat tietyllä tavalla, valikoi sanat, pyrkii vaikuttamaan, hurmaamaan, miellyttämään, saada toinen vakuuttumaan jostakin. En juurikaan luottaisi kenenkään lirkutteluihin täällä, tosielämä on aina toista. Mitä kömpelömpi ilmaisukyky, luultavasti tosielämän kuva vastaa enemmän henkilön kirjallista kuvaakin. Tai mistä sitä ikinä tietää. Elämä on yllätyksiä täynnä.

aitiparta kirjoitti:

Edelläsanottu ei tarkoita että runous olisi minulle vain ilkikurista pelinpitoa. Toki runoissani on syvää kokemuksellisuutta, joskus jopa varsin henkilökohtaisesti tunnemuistin ym. kautta, niiden käsittelyä ihan itkuunkin saakka, mutta se suodattuu ja limittyy muun joukkoon niin että faktisimmillaankin runo on vain faktio, faktan ja fiktion symbioosi. Siinä symbioosissa todellinen tekijä (minä eli äitiparta) leikkii "tekijän" (niiden mielikuvien, mitä sanat pyrkivät luomaan) kanssa. Runon sisältämien persoonien (esim. tässä täysin fiktiivisessä lauseessa joka ei viittaa tekstin ulkopuolelle minun tai kenenkään elämään vaan on ainoastaan kirjoitettu lause, sanarykelmä: "minä istun meren äärellä, muistelen kosketustasi") lisäksi myös tekijä voi olla fiktio: luon tarinan runoilijasta joka kirjoittaa tuollaista runoa, tarkastelee kirjoittamaansa "minää" ja "sinää" muokaten lopputulosta erilaisin rakenteellisin seikoin, rivityksin ja riimityksin.

Ymmärrettävistä syistä tätä ei ole aina ymmärretty ja runohenkilöideni tekosia on laitettu minun nimiini, ymph, ikäänkuin se olisi ollut äitiparta joka meren rannalla istui sinun kosketustasi muistellen.

Salli minun sanoa ruma sana: pieru.
Kuinka ihmeessä voisin istua meren äärellä, jos kerta kirjoitan lauseen: minä istun meren äärellä, muistelen kosketustasi? Vai onko minulla siellä kynä mukana? Ja siinäkin tapauksessa se on mahdotonta, koska ainakin sen mielettömän sekunnin kun kirjoitan lauseen missä kerron muistelevani, en muistele vaan kirjoitan. Ei voi tehdä kahta samanaikaisesti. Ei voi olla kahdessa paikassa. Joko istun meren rannalla tai tässä tietokoneeni äärellä (ympärilläni kirjapinoja, pari teekuppia, näyttöruudun takana vihreät pitsiverhot, niiden läpi vastapäisen kerrostalon ikkunoiden valoja) kirjoittamassa: istun meren rannalla. Kumpi on faktaa? Jos istun meren rannalla - en kirjoita siitä. Jos kirjoitan - lause jo itsessään kertoo että kyseessä on fiktio. Lause jo itsessään ilmoittaa fiktioksi todellisuuden johon viittaa tai on viittaavinaan.

Kuvatessaan ja havainnoillistaessaan määrättyä asiaa (esimerkkiä käyttääksemme: istua meren rannalla ja muistella) lause muuntaa asian kertomukseksi. Se käyttää ja sivulauseissa täydentää aiheen esittämiseen tarkoitettua rekvisiittaa (yleisesti hyväksytyt, aiheen mieltämiseen soveltuvat sanat kuten "istua", "ranta", "kuohunta", "vaahtopäät" sekä mahdollisesti "kasvot", "käsi", "kosketus" ja "ikävä") ja näin tekee aiheestaan kuvitelman; kuva ei koskaan ole se mitä kuvataan, se on se päälleliimattu esitys, siis täysin oma todellisuutensa.

Näin ollen runon todellisuus on aina ainoastaan runo, sanarykelmä, itsessään oleva hieroglyfien rivistö - jolle lukija (omaan henkilöhistoriaansa sidotun mieltämisen läpi) luo sisällön ja merkitykset. Sillä hetkellä ehkä jo olenkin rannoillani: tietokoneen tuolla puolen ulottumattomissa ajatellen ja muistellen, mitä milloinkin - asioita joista en voi kirjoittaa, koska kirjoittaessani ne lakkaavat olemasta asioitani ja tulevat hänen (sanojen muodostavan mielikuvan, minusta tehdyn tulkinnan) asioiksi.

Juu. Ja henkilökohtainen näkemykseni on että totuus löytyy ääripäiden väliltä. Todellisuus ei ole yksi yhteen mitä siitä puhutaan. Mutta puhe itsessään ei myöskään ole ainoa todellisuus.

Runo yhtä hyvin kuin dokumentti on väline, ja tämä tarkoittaa että se on muutakin kuin kuolleita, ihmisistään irrallisia kirjain- tai kuvarivistöjä jotka ovat kykenemättömiä kertomaan mitään runon (dokumentin) ulkopuolista, oikeasti tekijöidensä ja/tai kohteidensa elämää ilmentävää.

Jos dokumenttielokuva olisi vain ja ainoastaan kaikesta muusta irroitettu oma todellisuutensa, se ei enää olisi väline. Dokumenttielokuvaa voidaan tarkastella omana maailmanaan (kuten kirvesmies ryhtyy tarkastelemaan käyttämäänsä kirvestä tai vasaraa) pohdiskellen tuotteen äänimaailmaa, valaistusta, sisällöllisiä ja rakenteellisia kulmia ja tasoja sekä suhteita toisiinsa, mutta sittenkin ja juuri siinä kyseessä on väline, jolla on määrätty ja nimenomaan dokumentin tai runon eli kuolleen kuvanauhan ja tekstirykelmän ulkopuolinen tarkoitus: sisällöllisillä ja rakenteellisilla ratkaisuilla luoda informaatiota ja propagandaa kuvaamistaan asioista.

Vasaralla lyödään panelit seinään ja runolla kerrotaan tarinoita, joiden kautta lukija saa kosketuksen, tarttumapinnan toisen ja/tai omiin tunteisiinsa oivaltaakseen elämää. Tai - siitä ikävämmästä puolesta puheenollen: paetakseen sitä tunteellisiin värinöihin ym. voimakkaaseen elämyksellisyyteen.

:)

Jokohan eksyin tarpeeksi kauas ja pitäisikö kiepauttaa takaisin.

Lue lisää

Opistoissa järjestetään kirjoittajakursseja. Pitäisi järjestää myös lukijakursseja, joissa opetetaan miten tekstejä luetaan. Älä usko mitään. Kaikki on jonkun kirjoittamaa, jopa sanomalehden uutinen..siinä näkyy kirjoittajansa kynänjälki. Runo ei kerro kirjoittajansa elämästä tai ajattelusta suoraan. Kaikki on välillistä. Pelottavinta tässä kaikessa on, että lukija vasta antaa merkityksen tekstille. Ei väliä mitä kirjoitit, kaikki riippuu siitä miten se luetaan.

Pelottavaa on se miten jotkut lukevat kaiken niin yksioikoisesti. Miten puuttuu kykyä, mielikuvitusta ymmärtää runoa. Istun meren äärellä, muistelen kosketustasi... tuo on vaikea ymmärtää.. pitäisi kirjoittaa selitykset mukaan tulkintaa avaamaan:

Istun meren äärellä
(en nyt vaan palaan ajassa taaksepäin
neljä tuntia ja
kolmetoista minuuttia).
Muistelen kosketustasi
(toki myös muita asioita
joita en tässä mainitse
koska runoni käsittelee kosketusta.
Eikä kyseessä ole sinun kosketuksesi
vaan erään jota sinuttelen
ja ikään kuin puhuttelen runossa)

Ja miten istuit meren äärellä kun asut sisämaassa? Muistelit kosketusta vaikka olette vain kirjetuttuja? Meri on vertaus jostain, kuten kosketuskin. Tämä on liian vaikeaa.

Toisaalta pidän tätä runouden eräänä vahvuutena. Mielenkiintoista aina pohtia mitä runossa on kerrottu ja miksi, mitä jätetty kertomatta..

Miekko kirjoitti:

Opistoissa järjestetään kirjoittajakursseja. Pitäisi järjestää myös lukijakursseja, joissa opetetaan miten tekstejä luetaan. Älä usko mitään. Kaikki on jonkun kirjoittamaa, jopa sanomalehden uutinen..siinä näkyy kirjoittajansa kynänjälki. Runo ei kerro kirjoittajansa elämästä tai ajattelusta suoraan. Kaikki on välillistä. Pelottavinta tässä kaikessa on, että lukija vasta antaa merkityksen tekstille. Ei väliä mitä kirjoitit, kaikki riippuu siitä miten se luetaan.

Pelottavaa on se miten jotkut lukevat kaiken niin yksioikoisesti. Miten puuttuu kykyä, mielikuvitusta ymmärtää runoa. Istun meren äärellä, muistelen kosketustasi... tuo on vaikea ymmärtää.. pitäisi kirjoittaa selitykset mukaan tulkintaa avaamaan:

Istun meren äärellä
(en nyt vaan palaan ajassa taaksepäin
neljä tuntia ja
kolmetoista minuuttia).
Muistelen kosketustasi
(toki myös muita asioita
joita en tässä mainitse
koska runoni käsittelee kosketusta.
Eikä kyseessä ole sinun kosketuksesi
vaan erään jota sinuttelen
ja ikään kuin puhuttelen runossa)

Ja miten istuit meren äärellä kun asut sisämaassa? Muistelit kosketusta vaikka olette vain kirjetuttuja? Meri on vertaus jostain, kuten kosketuskin. Tämä on liian vaikeaa.

Toisaalta pidän tätä runouden eräänä vahvuutena. Mielenkiintoista aina pohtia mitä runossa on kerrottu ja miksi, mitä jätetty kertomatta..

Lue lisää

älä missään tapauksessa ota liian vakavasti...
Tämä on minulta tällaista sanailua ja höpöttämistä vaan. Pitkälti. En minä normaalisti näitä ajattele, ja arkielämässä käytän sanoja niin kuin me ihmiset yleensä käytämme. Pyrkien tekemään itseni ymmärrettäväksi. En siinä ryhdy sieppaamaan sanoja ilmasta ja

"hei, mutta nyt minä käytinkin tällaista lausetta, tarkastellaanpa sitä... hmm, mikä on sen suhde sinuun ja minuun, tässä meidän välissämme, keskustellessamme toistemme kanssa... millaista informaatiota se sisältää, millaisia assosisaatioita se synnyttää... esimerkiksi sana rakkaani... miltä se kuulosti, rakkaani... varmaankin riippuu siitä millaisissa yhteyksissä sanaa ennen on käytetty, millaisia muistoja se sinussa synnyttää... niin, entäpä sanan suhde muihin lauseessa oleviin sanoihin ja käyttämäni lauserakenne."

Esimerkiksi tämä kappale:

"Heips, älä missään tapauksessa ota liian vakavasti...
Tämä on minulta tällaista sanailua ja höpöttämistä vaan. Pitkälti. En minä normaalisti näitä ajattele, ja arkielämässä käytän sanoja niin kuin me ihmiset yleensä käytämme. Pyrkien tekemään itseni ymmärrettäväksi. En siinä ryhdy sieppaamaan sanoja ilmasta ja 'hei, mutta nyt minä käytinkin tällaista lausetta, tarkastellaanpa sitä... hmm, mikä on sen suhde sinuun ja minuun, tässä meidän välissämme, keskustellessamme toistemme kanssa... millaista informaatiota se sisältää, millaisia assosisaatioita se synnyttää... esimerkiksi sana rakkaani... miltä se kuulosti, rakkaani... varmaankin riippuu siitä millaisissa yhteyksissä sanaa ennen on käytetty, millaisia muistoja se sinussa synnyttää... niin, entäpä sanan suhde muihin lauseessa oleviin sanoihin ja käyttämäni lauserakenne.' Esimerkiksi tämä kappale:"




Siinä voisi käydä sillä tavalla että huomaisi puhuvansa itsekseen. Toinen olisi ajat sitten häipynyt muualle.

:-)




Yksi asia mikä jää näkymättömiin on lauseen muokkaus. Lukija näkee lopputuloksen mutta ei prosessia. Esimerkiksi edellinen kappale kuului alkuperäisessä muodossaan

"Hei, älä missään tapauksessa ota liian vakavasti. :)
Tämä on minulta tällaista sanailua ja höpöttämistä vaan. Pitkälti. En minä normaalisti näitä ajattele ja käytän sanoja niin kuin ihmiset yleensä käyttää, pyrkien tekemään itseni ymmärrettäväksi. En minä siinä ryhdy sieppaamaan sanojani ja ilmasta ja 'hei, mutta nyt minä käytinkin tätä sanaa, tarkastellaanpa sitä... hmm, mikä on sen suhde sinuun ja minuun, tässä meidän välissämme, keskustellessamme toistemme kanssa'. Esimerkiksi tämä virke:"

Mitä se ilmentää? Mitä jää sen taakse?




Muokkasin kappaletta, lisäilin sanoja sekä korjasin muutamaa kohtaa, selkeä virhe kohdassa "sieppaamaan sanojani ja ilmasta ja" (mihin oli lipsahtanut ylimääräinen "ja") sekä vaihdoin sanan "sana" sanaksi "lause" ja sanan "virke" sanaksi "kappale".

Arkipuheessa tällainen ei ole mahdollista. Käytät kuinka kömpelöä sanamuotoa tahansa se on sanottu. Tai jos sinulle käy niin kuin minulle kävi... kun seurustelin joskus, ja olin useita vuosia aiemmin seurustellut yhden toisen kanssa, ja tämä jonka kanssa nyt seurustelin tiesi hänen nimensä ja että meillä oli ollut kiihkeä suhde... tuli sitten kaupungilla yksi tuttu vastaan ja esittelin tyttöystäväni "tässä on K...". Uuups!

Jostain kumman syystä minulla meni nimet sekaisin. Arvaa nolottiko. Tyttöystävä onneksi otti asian ihan asiallisesti että tekevälle sattuu!

On siis ihan ymmärrettävää jos käyttää nykyisestä exän nimeä. Kunhan se ei tapahdu liian intiimissä tilanteessa. Silloin voisi tosiaan sattua. Viimeisen päälle.

Netissä tällaiset virheet voi näppärästi korjata kun lukee viestin ennen lähettämistä.
Tai jos olen kirjoittamassa sinulle viestiä ja sillä aikaa huomaan että sinulta on tullut viesti... ja siinä viestissä on asioita mitkä osoittaa että se mitä seuraavassa viestissä olisin ollut sanomassa onkin väärää tulkintaani sinusta, kappas vaan, muokaan viestiäni ikäänkuin en koskaan olisi aikonut sellaista sanoakaan... ja sitten sanon jotain fiksumpaa, että saisin täydet kybä pistettä osuvasta vastauksesta.

Ja onko se sitten rehellistä? Kysyn vaan.

Kaiken lisäksi on vielä tämä "poista viesti" -toiminto. Naks. Pilatuksen sanat "minkä kirjoitin, sen kirjoitin" muuntuvat muotoon: * * * * * * .

"En ole koskaan kirjoittanut mitään sellaista."
[toimittajan huom.]

Miekko kirjoitti:

Opistoissa järjestetään kirjoittajakursseja. Pitäisi järjestää myös lukijakursseja, joissa opetetaan miten tekstejä luetaan. Älä usko mitään. Kaikki on jonkun kirjoittamaa, jopa sanomalehden uutinen..siinä näkyy kirjoittajansa kynänjälki. Runo ei kerro kirjoittajansa elämästä tai ajattelusta suoraan. Kaikki on välillistä. Pelottavinta tässä kaikessa on, että lukija vasta antaa merkityksen tekstille. Ei väliä mitä kirjoitit, kaikki riippuu siitä miten se luetaan.

Pelottavaa on se miten jotkut lukevat kaiken niin yksioikoisesti. Miten puuttuu kykyä, mielikuvitusta ymmärtää runoa. Istun meren äärellä, muistelen kosketustasi... tuo on vaikea ymmärtää.. pitäisi kirjoittaa selitykset mukaan tulkintaa avaamaan:

Istun meren äärellä
(en nyt vaan palaan ajassa taaksepäin
neljä tuntia ja
kolmetoista minuuttia).
Muistelen kosketustasi
(toki myös muita asioita
joita en tässä mainitse
koska runoni käsittelee kosketusta.
Eikä kyseessä ole sinun kosketuksesi
vaan erään jota sinuttelen
ja ikään kuin puhuttelen runossa)

Ja miten istuit meren äärellä kun asut sisämaassa? Muistelit kosketusta vaikka olette vain kirjetuttuja? Meri on vertaus jostain, kuten kosketuskin. Tämä on liian vaikeaa.

Toisaalta pidän tätä runouden eräänä vahvuutena. Mielenkiintoista aina pohtia mitä runossa on kerrottu ja miksi, mitä jätetty kertomatta..

Lue lisää

Jos elettäisiin nettiaikaa, Jeesuksen ristissä ei lukisi "Jeesus Nasaretilainen Juutalaisten Kuningas" vaan " * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * " [poistettu viesti] tai "hänen sanottiin olevan Jeesus Nasaretilainen Juutalaisten Kuningas" [korjattu viesti].

Sorry. Ei "jos elettäisiin nettiaikaa" vaan "jos oltaisiin eletty nettiaikaa".




Hohoo.




Mutta runojen yhteydessä tämä outo ilmiö, nimittäin sanojen tarkasteleminen välineenä, maailmana itsessään, saa minussa vallan. Myöskin runoudesta keskustelemisen yhteydessä niin kuin parhaillaan tapahtuu. Annan tapahtua.

Katselen näyttöpäätteelle putoilevia kirjaimia
r j a i m i a

>Toisaalta pidän tätä runouden eräänä vahvuutena.<
Jep. Runo lähestyy tunnetiloja ja asiakokonaisuuksia joita on vaikea määritellä ja tavoittaa, puhuu jostain sellaisesta mille ei ole selkeitä määritelmiä... Niin että tiedä sitten onko edes tarkoituksenmukaista pohtia mitä oikeasti on kerrottu ja miksi, mihin pyritty ja kuinka. Ehkä riittää että lukija kuuntelee sisintään. Mitä tämä runo minulle kertoo? Mitä tämä minun tunnemaailmassani nostaa esiin? Mitä tämän kautta itsestäni löydän juuri nyt?

Tietysti on hyvä tai ainakin suotavaa, niin kuin tuolla toisessa yhteydessä mainitsin

http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/8634260/41213970

ettei tunteitaan kuunnellessa samaista kuvasta tekemäänsä tulkintaa (tunnekokemustaan) ja kuvaa, niin että kuva olisi vain se kuinka koen; ja vielä irvokkaampi virhe:
Että mitä ajattelen tekijästä kertoo totuuden millainen tekijä on IRL.

Ikäänkuin toinen olisi olemassa vain runonsa kautta ja niin kuin hänen runonsa tulkitsen. Kun lähtökohta tässä maailmassa kuitenkin on, tulisi olla, että jokainen on olemassa tiedostan minä hänet tai en.

Jos ymmärrän että jokainen on omana itsenään olemassa niin että hänellä on arvo myös näkökenttäni ulkopuolella, niin kuin Pariisi on olemassa vaikka en koskaan olisi nähnyt sitä, kuullut siitä mitään, en opiskellut maantietoa enkä nähnyt ainuttakaan karttakirjaa... ja ihminen on tämä Pariisi... eikö silloin juuri ole ihmeellistä lahjaa tutustua uuteen ihmiseen, koska hän on tyhjiinammentamaton ihme ja loppumattomien katujen sokkelo? Koen hänet millaisena tahansa hän on aina enemmän kuin kokemukseni, koska hänen arvonsa ei riipu kokemisestani.

Hitsi vieköön. Nämä on niitä hetkiä mistä pidän. Kirjoittaminen ja todellisuus kohtaavat. Kaikella höpinällä on ehkä sittenkin jokin tarkoitus.

PARIISI!




Mmmm. Jaksoikohan hän lukea tänne asti?

aitiparta kirjoitti:

Jos elettäisiin nettiaikaa, Jeesuksen ristissä ei lukisi "Jeesus Nasaretilainen Juutalaisten Kuningas" vaan " * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * " [poistettu viesti] tai "hänen sanottiin olevan Jeesus Nasaretilainen Juutalaisten Kuningas" [korjattu viesti].

Sorry. Ei "jos elettäisiin nettiaikaa" vaan "jos oltaisiin eletty nettiaikaa".




Hohoo.




Mutta runojen yhteydessä tämä outo ilmiö, nimittäin sanojen tarkasteleminen välineenä, maailmana itsessään, saa minussa vallan. Myöskin runoudesta keskustelemisen yhteydessä niin kuin parhaillaan tapahtuu. Annan tapahtua.

Katselen näyttöpäätteelle putoilevia kirjaimia
r j a i m i a

>Toisaalta pidän tätä runouden eräänä vahvuutena.<
Jep. Runo lähestyy tunnetiloja ja asiakokonaisuuksia joita on vaikea määritellä ja tavoittaa, puhuu jostain sellaisesta mille ei ole selkeitä määritelmiä... Niin että tiedä sitten onko edes tarkoituksenmukaista pohtia mitä oikeasti on kerrottu ja miksi, mihin pyritty ja kuinka. Ehkä riittää että lukija kuuntelee sisintään. Mitä tämä runo minulle kertoo? Mitä tämä minun tunnemaailmassani nostaa esiin? Mitä tämän kautta itsestäni löydän juuri nyt?

Tietysti on hyvä tai ainakin suotavaa, niin kuin tuolla toisessa yhteydessä mainitsin

http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/8634260/41213970

ettei tunteitaan kuunnellessa samaista kuvasta tekemäänsä tulkintaa (tunnekokemustaan) ja kuvaa, niin että kuva olisi vain se kuinka koen; ja vielä irvokkaampi virhe:
Että mitä ajattelen tekijästä kertoo totuuden millainen tekijä on IRL.

Ikäänkuin toinen olisi olemassa vain runonsa kautta ja niin kuin hänen runonsa tulkitsen. Kun lähtökohta tässä maailmassa kuitenkin on, tulisi olla, että jokainen on olemassa tiedostan minä hänet tai en.

Jos ymmärrän että jokainen on omana itsenään olemassa niin että hänellä on arvo myös näkökenttäni ulkopuolella, niin kuin Pariisi on olemassa vaikka en koskaan olisi nähnyt sitä, kuullut siitä mitään, en opiskellut maantietoa enkä nähnyt ainuttakaan karttakirjaa... ja ihminen on tämä Pariisi... eikö silloin juuri ole ihmeellistä lahjaa tutustua uuteen ihmiseen, koska hän on tyhjiinammentamaton ihme ja loppumattomien katujen sokkelo? Koen hänet millaisena tahansa hän on aina enemmän kuin kokemukseni, koska hänen arvonsa ei riipu kokemisestani.

Hitsi vieköön. Nämä on niitä hetkiä mistä pidän. Kirjoittaminen ja todellisuus kohtaavat. Kaikella höpinällä on ehkä sittenkin jokin tarkoitus.

PARIISI!




Mmmm. Jaksoikohan hän lukea tänne asti?

Lue lisää

Sanotaan nyt vaikka näin, että otan kaiken täällä sanotun niin vakavasti kuin nettikeskustelun vain voi ottaa. Mutta täällä todellakin pystyy toteuttamaan sitä puolta itsestään, mikä normaalisti jää vähemmälle. Pystyy pohtimaan sanojen olemusta eri tavalla kuin arkikeskustelun tuoksinassa.. pystyy palaamaan esim. runossa tuohon todelliseen keskusteluun ja tarkastelemaan jälkikäteen mitä sanottiin ja miksi. Tämä on hyvää.. paha puoli on se, että täällä tehdään sitä mitä normaalielämässä ei uskalleta, esim. häiriköidään tai arvostellaan toisia.

Olen parempi livenä ja melkein uskon, että suurin osa meistä on. Ja olen hieman eri linjoilla kanssasi siinä, että mielestäni normaalikeskustelu on helpompaa kuin täällä. Täällä voi ehkä ilmaista itseään huolitellummin, mutta täältä puuttuvat äänenpainot, ilmeet, katseet yms. Puutteellisenakin keskusteluna tosielämässä voi korjata tilanteita paremmin. Eikä toinen pääse karkaamaan. Tilanteen voi korjata tarttumalla kiinni, suutelemalla tms. Keinot ovat rajattomat.

Korjaa tekstiä tai ei, silottelee puheensa miten vaan, ei siitä silti rehellistä saa koskaan.

Ihminenkö Pariisi.. Ihminen on "tyhjiinammentamaton ihme ja loppumattomien katujen sokkelo"... hmm... ei tuo nyt ihan ensimmäisenä tule mieleen, jos ihmisen kohtaa vain ala-arvoisen nettiviestin kautta.. inhimillistähän se vain on, että joitakin ihmisiä pitää merkityksellisinä, joitakin yhdentekevinä.. kai kaikilla on sama, vaikka miten haluaisi syleillä koko maailmaa.. no joo, joskus rakastumisen huumassa voi kokea rakastavansa kaikkia...

Pariisi.. osuitpa heikkoon kohtaani.. maailman paras kaupunki... hmm.. Rooma on liian hyvä kaupunki niille ihmisille, Lontoosta puuttuu viinikulttuuri.. vain Pariisissa kaikki on kohdallaan.. vain Pariisissa voi tietää mitä on todellinen rakkaus, todellinen onni.. oi Pariisi...

Vastaruno sitten toisella kertaa, eipä hätiä..:) Tuntui itsestäkin aika kivalta runolta.. vähän sai uutta tapahtumaa mukaan.. olen aika pitkään samoillut samoissa vesissä. Kyllä sitä vaihtelua kaipaa jokaisen mieli, uutta innoitetta. Kiitos kommentista.

Kiitos kauniiseen käteen. Pidänhän tästä itsekin. Onnistui hyvin tanssirunoksi.. hmm.. onnistuin kuvaamaan tilannetta johon sisältyi enemmän kuin tanssi.. jonkun silmään näyttää vain parketilla heilumiselta, mutta runomaailmassa voi tarkastella asiaa runosilmin ja mitä kaikkea siihen sisältyykään.. näin minä koen ja koin.. eikös se silloin ole totta.. En halua kovin penseää elämää.