Kätesi kuin linnut yötaivasta vasten
herkkinä tanssivat
lepattavat kauniisti haurasta kosketustanssia,
etsivät ystävällistä sydäntä
Ja minä ajattelen kohtalokkaita iskuja:
mitkä ne olivat ne lyönnit
jotka ampuivat kätesi alas, pirstoivat herkän mielesi
sammuttivat toivonlyhdyn
Kuinka tahdonkaan
että olisin voinut olla etsimäsi sydän,
olisin tullut sinun ja lyöjäsi välille, auttanut lintujasi
pysymään ilmassa
Rakkaani,
vaikka kätesi eivät enää puhu
ja kaikki herkät linnut ovat mykistyneet - näen mykkyytesi läpi,
minulle kätesi tanssivat
Pysähtyneinäkin ne tanssivat
En minä vaadi
että sinun täytyisi vielä
uskoa
ystävälliseen sydämeen, ja että joku voisi iloita sinusta
sellaisena kuin olet
En rohkene edes - yrittää
Herättää toivoasi, sytyttää sammunutta
Sydän särkyneenä kaukaa katson
ja kaikkea pimeyttä uhmaten kuiskaan yöhön
totuuden sanat:
Sinä olet sittenkin kaunis
Tiedän,
rikotun maailmasi keskellä, mykistyneiden kättesi takana
sydämesi tanssii vieläkin -
ainakin minulle se tanssii, ja kiitän sinua siitä
Kiitos että olet olemassa!
Että kaiken kokemasi jälkeen jaksat vieläkin
hengittää - se on ihmeellisin
tanssi yötä vasten, vaikka et itse huomaisi, se on lyhty
Jokainen etsii
ankkuripaikkaa, suojaisaa satamaa.
Sanoisinko hulluiksi niitä, jotka ovat tyytyneet
korvikkeisiin ja jäljitelmiin.
Ovat löytäneet sataman toisissaan, haihtuvissa ihmissydämissä?
Todellisuus laskee kämmenensä huulilleni
se kuiskaa korvaani:
Puhu varovasti ihmiselle, veljellesi.
Puhu varovasti ihmiselle, siskollesi.
Jos olet löytänyt ankkuripaikan, suojaisan sataman
joka ei järky,
silloin sinulla on varaa
hyväksyä nekin, jotka ajattelevat toisin.
Ei sinun tarvitse huitoa lauseitasi
hämillisille, uhmakkaille, epätoivoisille, itsetietoisille
kasvoilleen.
Ankkuripaikan luona
poski kalliota vasten rukoile vain
että hekin lopulta löytäisivät tien kotiin.
Ei niin kuin sinä sen määrittelet
vaan niin kuin Hän itse
taivaallinen satamamme, ainoa ehdoton rakkaus, ikuisesti rakastava
ihmissydämiä suurempi sydän
sen tuntee.
Sillä kaikkien varmuuksien
tai epävarmuuksien
alla
jokainen kaipaa, jokainen etsii ikuista satamaa.
Niin puhui minulle todellisuus
Katsellessani
hiljaa tanssivia käsiäsi
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1226182605734_1_large.jpg
herkkinä tanssivat
lepattavat kauniisti haurasta kosketustanssia,
etsivät ystävällistä sydäntä
Ja minä ajattelen kohtalokkaita iskuja:
mitkä ne olivat ne lyönnit
jotka ampuivat kätesi alas, pirstoivat herkän mielesi
sammuttivat toivonlyhdyn
Kuinka tahdonkaan
että olisin voinut olla etsimäsi sydän,
olisin tullut sinun ja lyöjäsi välille, auttanut lintujasi
pysymään ilmassa
Rakkaani,
vaikka kätesi eivät enää puhu
ja kaikki herkät linnut ovat mykistyneet - näen mykkyytesi läpi,
minulle kätesi tanssivat
Pysähtyneinäkin ne tanssivat
En minä vaadi
että sinun täytyisi vielä
uskoa
ystävälliseen sydämeen, ja että joku voisi iloita sinusta
sellaisena kuin olet
En rohkene edes - yrittää
Herättää toivoasi, sytyttää sammunutta
Sydän särkyneenä kaukaa katson
ja kaikkea pimeyttä uhmaten kuiskaan yöhön
totuuden sanat:
Sinä olet sittenkin kaunis
Tiedän,
rikotun maailmasi keskellä, mykistyneiden kättesi takana
sydämesi tanssii vieläkin -
ainakin minulle se tanssii, ja kiitän sinua siitä
Kiitos että olet olemassa!
Että kaiken kokemasi jälkeen jaksat vieläkin
hengittää - se on ihmeellisin
tanssi yötä vasten, vaikka et itse huomaisi, se on lyhty
Jokainen etsii
ankkuripaikkaa, suojaisaa satamaa.
Sanoisinko hulluiksi niitä, jotka ovat tyytyneet
korvikkeisiin ja jäljitelmiin.
Ovat löytäneet sataman toisissaan, haihtuvissa ihmissydämissä?
Todellisuus laskee kämmenensä huulilleni
se kuiskaa korvaani:
Puhu varovasti ihmiselle, veljellesi.
Puhu varovasti ihmiselle, siskollesi.
Jos olet löytänyt ankkuripaikan, suojaisan sataman
joka ei järky,
silloin sinulla on varaa
hyväksyä nekin, jotka ajattelevat toisin.
Ei sinun tarvitse huitoa lauseitasi
hämillisille, uhmakkaille, epätoivoisille, itsetietoisille
kasvoilleen.
Ankkuripaikan luona
poski kalliota vasten rukoile vain
että hekin lopulta löytäisivät tien kotiin.
Ei niin kuin sinä sen määrittelet
vaan niin kuin Hän itse
taivaallinen satamamme, ainoa ehdoton rakkaus, ikuisesti rakastava
ihmissydämiä suurempi sydän
sen tuntee.
Sillä kaikkien varmuuksien
tai epävarmuuksien
alla
jokainen kaipaa, jokainen etsii ikuista satamaa.
Niin puhui minulle todellisuus
Katsellessani
hiljaa tanssivia käsiäsi
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1226182605734_1_large.jpg
Vastaukset 5
Vanhimmat
..todella hienoa tekstiä runossasi. Mykistävän kaunista tekstiä. Alusta lähtien mukaansa tempaavaa.
Kiitos sinulle tälläisen helmen tuomisesta palstalle : )
jälleen ystäväni tekstiäsi.
En osaa, vaikka mieli tekikin kirjoittaa vastaus-
runo. Ja toisaalta, se olisi rikkonut tämän upean
kokonaisuuden.
Joten tyydyn kiittämään Sinua lukunautinnosta.
Sinun täytyy olla parantaja - Aitiparantaja.
Ei tuollaista tekstiä synny kuin ihmiseltä, joka pystyy palauttamaan rikkinäiseen sielun.
Kaunis runo, kertakaikkiaan !
En uskalla hehkuttaa enempää, joku kuitenkin älähtää yli-ihannoinnista mutta...mutta...
Kiitos tästä Helmestä !
sydämellisistä kommenteista.
Usein runoni enimmäkseen ovat vain runomaailman, sen käsitteiden, lausetodellisuuden sekä yleensä kielen, informaation ja tajuamisen suhteiden hetkellistä tarkastelua, kuten olen sanonut, että ne näyttävät runoilta mutta ovat runouden kirjallista tarkastelua mihin sitten limittyy erilaisia aineksia, niin että kait niitä voi runoiksikin sanoa; mutta sitten on näitä mitkä syntyvät omakohtaisesta kokemuksesta, ehkä muistosta tai muuten satuttavasta aistimuksesta tai ainakin henkilökohtaisesta pohdiskelusta ja sellaisina eivät voi olla vain aiheensa tarkastelua joskin myös näihin limittyy monenlaista jopa tarkastelevaa, osin satiiristakin ainesta. Sellaista.
En tiedä kehtaanko tunnustaa tai miksi en kehtaisi, että runon syntyhistoria on varsin arkinen:
Vessaan mennessä tempasin myytävien kirjojen pinosta Anu Kaipaisen kirjan Vilulinnut ja ehkä aikomukseni oli sitä vähän selailla mutta pytyllä istuessa huomio kiinnittyi kirjan kansipapereihin missä tummaa taustaa vasten lepattaa vaaleita käsiä. Jollain tapaa kuva puhutteli, alkoi kaihertaa ja antaa muotoa joillekin sisäisille tunteille ja ajatuksille. Siitä syntyi runon alkuosa eli ensimmäinen runo. Ajattelin sitten, että kun runo syntyi kuvasta, voisiko runon kuvittaa. Valokuvaisinko Vilulintujen kansikuvan tähän kuvitukseksi? Se ei tuntunut parhaalta ratkaisulta, joten selasin äkkiseltään joitain viime kuukausina ottamiani kuvia, jos niistä löytyisi sopiva. Tuo kuva, minkä laitoin kuvitukseksi, on jo itsessään kuin runo, sisältää vahvan symboliikan. Olin jo laittamassa sen tähän, mutta päättelin, ettei sekään ole runoon sopiva - ja poks. Valokuvan pohjalta syntyi toinen runo, yhdessä sitten muodostivat tekstin, minkä päätteeksi linkitin kuvan. Kesäinen kuva Reposaaren Kallosta ei ole lavastettu vaan on tilannekuva missä ystäväni tarkastelee vanhaa, veneen kiinnitysköydelle tarkoitettua lenkkiä kalliossa.
Noin tunti runon jälkeen tietokoneen virtapiiri poksahti. En ehtinyt viedä konetta heti huoltoon ja toisaalta en olisi voinut muutenkaan olla palstalla kun piti flunssan jäljiltä vielä heikkokuntoisena pitää huolta lepäämisestä että jaksaa päiväntyöt, siksi kiitokseni tulee taas kerran jälkijunassa. Nyt on flunssa voitettu ja konekin tuli korjauksesta perjantaina...
Sheriffi lähettää terveisiä, että äitiparran saaman työn vuoksi hän ei välttämättä ehdi valvoa palstaa ihan päivittäin, mutta yrittää lukea ainakin sähköpostinsa joka ilta, joten hän olisi kovin kiitollinen, jos laitatte mielestänne epäasiallisista viesteistä postia "ilmoita asiattomasta viestistä".
♥