1944 kahden hävityn sodan jälkeen Suomi tarvitsi miehen, joka osaisi "käsitellä" venäläisiä. Tämä ominaisuus oli ensiarvoisen tärkeä, sillä ns. "vaaran vuodet" (siis vuodet, jolloin Suomi oli "vaarassa" muuttua kommunistiseksi) olivat tulossa. Onneksi löytyi mies, johon venäläisetkin luottivat, ja joka saattoi neuvotella maallemme suotuisan aseman suurvallan naapurina.
Paasikiven rooli
näkökulma
6296
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
parempi jos sellainen olisi ollut jo ennen
"1944 kahden hävityn sodan jälkeen"
Suomi voitti taistelukentällä puna-armeijan talvella 1939-1940 ja kesällä 1944,mutta yksin jääneenä ei tietenkään voinut sanella rauhanehtoja NL:lle
Torjuntavoitoillaan Suomi sai merkittäviä etuja itselleen
NL:n tavoite oli talvisodan alussa vallata KOKO SUOMI ja tuoda Terijoen hallitus Helsinkiin mutta
suomalaiset onnistuivat voittamaan 3 kuukautta aikaa ja maaliskuussa 1940 Ranska ja Englanti uhkasivat tulla Suomen avuksi ja Stalin pelästyi ja palasi neuvottelupöytään ja suostui 13.3.1940 rauhaan sellaisilla ehdoilla että Suomi saattoi ne hyväksyä
Kesällä 1944 NL esitti Suomelle ehdottoman antautumisen vaatimuksen mihin suostuminen olisi merkinnyt Suomelle miehitystä ja pakkokommunismia
Suomalaiset pysäyttivät puna-armeijan suurhyökkäyksen Ihantalassa,Viipurinlahdella,Vuosalmela ja Laatokan pohjoispuolella ja NL luopui sen jälkeen vaatimasta ehdotonta antautumista,mikä varmisti ettei Suomea miehitetty
Eli talvisota ja jatkosota päättyivät Suomen selviin torjuntavoittoihin
Torjuntavoitto tarkoittaa sotavoittoa,jolla puolustaja pakottaa hyökkääjän tyytymään vähempään mihin hyökkääjä hyökkäyksen aloittaessaan pyrkii
En halua loukata sotiemme veteraaneja, olihan isoisänikin siellä. En siis missään nimessä. En ole myöskään Stalinisti, vaikka joku ehkä jo sellaisen johtopäätöksen teki.
Kirjoitukseni aihe oli J.K Paasikiven rooli sotien jälkeen, eivät sodat sinänsä tai niissä taistellut voitot.
Sota on aina diplomatian jatke, ja sodan jälkeen palataan vuoropuheluun. Silloin tarvitaan neuvottelijoita, ei sotilaita.
Kaikki kunnia sotiemme veteraaneille!
Tämä sanamuoto kyllä tunnustetaan vielä tänä päivänäkin.
Ei Paasikivi mikään Venäjän käsittelyn taitaja ollut. Paasikivi oli yltiörealisti ja pyrki näkemään asiat mahdollisimman objektiivisin silmälasein. Hän yritti nähdä siis asiat myös vastapuolen silmin.
Nämä Paasikiven ominaisuudet pääsivät parhaiten esille ennen talvisotaa käydyissä neuvotteluissa. Hänhän oli Mannerheimin ohella ainoa, joka suositti muutakin kuin "ei:n" sanomista venäläisille. Koko silloinen hallitus oli kuitenkin Erkon johdolla toista mieltä kuin Paasikivi ja Mannerheim, nämä joita tämän palstan eräät ideanikarit pitäisivät pesunkestävinä stalinisteina, jos vaivautuisivat perehtymään siihen, mikä kanta näillä kahdella herralla oli ennen talvisotaa.
Paasikivi osasi venäjää, ja sillä tavalla hänellä oli suorempi yhteys venäläisiin johtajiin ja venäläiseen kulttuuriin kuin muilla Suomen johtajilla, Mannerheimia ehkä lukuun ottamatta.
Hänellä oli myöskin se etu, että niin venäläiset kuin suomalaisetkin luottivat häneen neuvottelijana (ainakin sotien jälkeen).Tämä oli minusta ensiarvoisen tärkeää tuossa tilanteessa.
Mitä "käsittelyyn" tulee, niin taisit ymmärtää hieman väärin ajatukseni. "Käsittelyä" tuossa tilanteessa harrastivat tietenkin venäläiset, jos ketkä. Esim. tilanne, jossa Paasikivi ja Stalin kävivät rajaneuvottelua: Stalin toi ilmi tässä oman "linjanvetonsa", ja Paasikivi huomautti, että siihen sisältyy alueita, joita ei ole sotavoimin vallattu. Stalin kysyi sitten, että "haluatteko, että valtaamme ne?". Minusta tämä osoittaa neuvottelujen vaikeuden.
Paasikivi myös näki venäläiset venäläisinä, ei "kommunisti-mörköinä", niinkuin tuonajan muut suomalaiset poliitikot yleensä. Paitsi että Stalinhan ei ollut venäläinen.