Historiallisten tapahtumien objektiivinen käsitteleminen edellyttää kaikkien seikkojen huomioimisen. Hajanaiset ja tekstistä lainatut erilliset määritelmät eivät anna kuvaa sodan syttymisen syistä. Se koskee myös kyseistä sotaa omine taustoineen.
Vuoden 1917 Lokakuun vallankumouksen jälkeen neuvostovalta tunnusti Suomen suuriruhtinaskunnan itsenäisyyden. Helsingin hallitus vastasi siihen tammikuussa 1918 julistamattomalla sodalla.
Tavoitteena oli Itä-Karjalan ja Arkangelin alueen irrottaminen Venäjästä Vienanmereltä aina Itämerelle asti . Suomen armeijan ylikomentaja Carl Gustav Mannerheim vannoi silloin pitävänsä miekan tupesta pois aina tavoitteensa saavuttamiseen asti. ”On sellaisia arvottomia palveluja, jotka ovat korvattavissa vain mustalla kiittämättömyydellä”, on todennut elämänkokemuksen viisastama Aleksandr Dumas. Moskova oli saanut kaikkiin rauhantahtoisiin ehdotuksiinsa jyrkän kieltävän vastauksen. Neuvottelut alkoivat vuoden kuluttua siitä kun Puna-armeija karkotti hyökkääjät neuvostoalueelta.
Toinen hyökkäysyritys Karjalaan tapahtui lokakuussa 1921. Silloiset toiveet oli asetettu Neuvosto-Venäjän kansainvälisen eristämisen ja sisällissodan seurauksena taloudellisen rappioitumisen varaan. Miekkaa ei tarvinnut panne tuppeen. Hyökkääjän tuhoamiseen osallistui myös Suomen sisällissodan jälkeen VSFNT:aan siirtyneitä suomalaisia. Suomalaiset työläiset järjestivät voimakkaan Karjalan seikkailun vastaisen tempauksen. Helmikuussa 1922 päättyneen toisen sodan seurauksena miehittäjät kuljettivat mukanaan 8 000 työkykyistä kansalaista. Venäjälle aiheutui lähes 6 kultamiljoonan arvoinen taloudellinen vahinko.
Sellaisina vaikuttivat rinnakkain aina vuoteen 1939 asti molemmat maat yhteisellä 1400 kilometrin pituisella rajalla. Historiantutkijat Mihail Melnikov ja Vladimir Baryshnikov ovat tutkineet arkistotietoja ja todenneet kahden maan välisten suhteiden kiristymisen jatkossa. Neuvostoliiton aloitteesta tapahtuivat vuonna 1937 kahdenväliset neuvottelut molempien osapuolien turvallisuudesta. Takavuosien surkea kokemus pakotti silloin Moskovan suhtautumaan pohjoiseen naapurimaahansa nähden varovaisesti. Suomea kehotettiin siirtämään 32 km päässä Leningradista olevan rajansa muutamalla kymmenellä kilometrillä pohjoisempaan. Vastaavasti Karjalasta tarjottiin monta kertaa suurempaa aluetta. Suomi arvioi ehdotuksen epäedulliseksi, koska sen olisi pitänyt vaihtaa hyödynnetty alue autioalueeksi, jossa ilmastokin oli karumpi.
Siitä huolimatta aina vuoden 1939 alkuun asti Neuvostoliitossa oli huomioitu sen sotaopin mukaisesti sotaselkkauksen syttymisen tapauksessa vain puolustautuminen, mikä ilmenikin sitten Puna-Armeijan suurissa tappioissa taisteluissa 1939 ja 1940.Armeijaa oli koulutettu puolustautumiseen, muttei hyökkäykseen.
Venäjä ei voinut olla huomioimatta ulkopoliittisia tekijöitäkään, joista tärkeimpänä oli Suomen orastava yhteistyö natsi-Saksan kanssa. Hallitsevat piirit Helsingissä olivat omaksuneet Suomen ensimmäisen presidentin Svinhuvudin periaatteen ” Venäjän jokaisen vihollisen pitää olla Suomen ystävän; Suomen kansa … on aina Saksan ystävä.”
Vuoden 1917 Lokakuun vallankumouksen jälkeen neuvostovalta tunnusti Suomen suuriruhtinaskunnan itsenäisyyden. Helsingin hallitus vastasi siihen tammikuussa 1918 julistamattomalla sodalla.
Tavoitteena oli Itä-Karjalan ja Arkangelin alueen irrottaminen Venäjästä Vienanmereltä aina Itämerelle asti . Suomen armeijan ylikomentaja Carl Gustav Mannerheim vannoi silloin pitävänsä miekan tupesta pois aina tavoitteensa saavuttamiseen asti. ”On sellaisia arvottomia palveluja, jotka ovat korvattavissa vain mustalla kiittämättömyydellä”, on todennut elämänkokemuksen viisastama Aleksandr Dumas. Moskova oli saanut kaikkiin rauhantahtoisiin ehdotuksiinsa jyrkän kieltävän vastauksen. Neuvottelut alkoivat vuoden kuluttua siitä kun Puna-armeija karkotti hyökkääjät neuvostoalueelta.
Toinen hyökkäysyritys Karjalaan tapahtui lokakuussa 1921. Silloiset toiveet oli asetettu Neuvosto-Venäjän kansainvälisen eristämisen ja sisällissodan seurauksena taloudellisen rappioitumisen varaan. Miekkaa ei tarvinnut panne tuppeen. Hyökkääjän tuhoamiseen osallistui myös Suomen sisällissodan jälkeen VSFNT:aan siirtyneitä suomalaisia. Suomalaiset työläiset järjestivät voimakkaan Karjalan seikkailun vastaisen tempauksen. Helmikuussa 1922 päättyneen toisen sodan seurauksena miehittäjät kuljettivat mukanaan 8 000 työkykyistä kansalaista. Venäjälle aiheutui lähes 6 kultamiljoonan arvoinen taloudellinen vahinko.
Sellaisina vaikuttivat rinnakkain aina vuoteen 1939 asti molemmat maat yhteisellä 1400 kilometrin pituisella rajalla. Historiantutkijat Mihail Melnikov ja Vladimir Baryshnikov ovat tutkineet arkistotietoja ja todenneet kahden maan välisten suhteiden kiristymisen jatkossa. Neuvostoliiton aloitteesta tapahtuivat vuonna 1937 kahdenväliset neuvottelut molempien osapuolien turvallisuudesta. Takavuosien surkea kokemus pakotti silloin Moskovan suhtautumaan pohjoiseen naapurimaahansa nähden varovaisesti. Suomea kehotettiin siirtämään 32 km päässä Leningradista olevan rajansa muutamalla kymmenellä kilometrillä pohjoisempaan. Vastaavasti Karjalasta tarjottiin monta kertaa suurempaa aluetta. Suomi arvioi ehdotuksen epäedulliseksi, koska sen olisi pitänyt vaihtaa hyödynnetty alue autioalueeksi, jossa ilmastokin oli karumpi.
Siitä huolimatta aina vuoden 1939 alkuun asti Neuvostoliitossa oli huomioitu sen sotaopin mukaisesti sotaselkkauksen syttymisen tapauksessa vain puolustautuminen, mikä ilmenikin sitten Puna-Armeijan suurissa tappioissa taisteluissa 1939 ja 1940.Armeijaa oli koulutettu puolustautumiseen, muttei hyökkäykseen.
Venäjä ei voinut olla huomioimatta ulkopoliittisia tekijöitäkään, joista tärkeimpänä oli Suomen orastava yhteistyö natsi-Saksan kanssa. Hallitsevat piirit Helsingissä olivat omaksuneet Suomen ensimmäisen presidentin Svinhuvudin periaatteen ” Venäjän jokaisen vihollisen pitää olla Suomen ystävän; Suomen kansa … on aina Saksan ystävä.”
Vastaukset 3
Vanhimmat
1930-1940 lukujen vaihteessa Suomenlahdelle siirtyi täydessä salassa nelisenkymmentä saksalaista alusta. Samoihin aikoihin alettiin ostaa saksalaisia lentokoneita. Kesäkuuhun 1941 mennessä Suomi oli antanut Hitlerin ilmavoimien käyttöön Helsingin ja Kemin lentokentät. Berliini oli kiinnostunut vuosien 1939-1940 Neuvostoliiton ja Suomen välisen sodan pitkittämisestä. Saksalaiset kannustivat Ruotsia sotilaallisten rahtien kuljettamiseen alueensa kautta Suomeen. Tukholmalle korvattiin kaikessa salassa sotatoimitusten aiheuttamat menot. Englantilaisen historioitsijan L. Woorwordin mukaan länsimaat yllyttivät Hitleriä hyökkäämään Neuvostoliittoa vastaan.
Mikä oli sitten neuvostojohdon tavoite sen aloittaessa Talvisodan? Halusiko se vain siirtää vaarallisen pohjoisnaapurinsa rajan kauemmaksi? Riikalaisen tutkijan Aleksei Kozlovin olettamuksen mukaan Kremlissä eläteltiin harhaluuloja siitä, että sota nostaa vallankumouksellisen liikkeen joukkomittaisuuden tasolle Suomessa ja valtaan tulee Neuvostoliitolle ystävällismielinen kansanhallitus. Moinen harhautuminen sai kannatusta Suomen kommunistisen puolueen johdolta. Tosiasiassa kaikki tapahtui täysin päinvastaisella tavalla. Suomen kansa suhtautui emigranttihallitukseen kuin Moskovan sätkynukkehallitukseen. Kansakunta yhdistyi taistelussa Neuvostoliittoa vastaan, sillä se piti sitä hyökkääjänä ja maan itsenäisyyttä uhkaavana osapuolena.
Neuvostoarmeija, jonka päällystö uskoi sodan päättymiseen viikossa-parissa, juuttui paikalleen. Hatunnostomielialat tuottivat sille kepposen. Mannerheimin linjan vastaisten iskujen taktiikka johti suureen miehistön ja tekniikan tuhoon. Eteneminen tapahtui suurin vaikeuksin.
Sota päättyi maaliskuun 13. päivänä 1940. Suomen oli sopimuksen mukaisesti luovutettava Neuvostoliitolle huomattavan suuria maa-alueita, muun muassa Karjalan kannaksen. Leningradin läheltä rajaa siirrettiin kauemmaksi. Mutta Suomi ei halunnut tyytyä menetyksiin. Suomalainen historiantutkija Mauno Jokipii selittää, miksi Suomi esiintyi jatkosodassa Hitlerin puolella. ”Talvisodan tuottama henkinen vamma ja vakava vahinko muodostuivat tärkeimmiksi kannustimiksi korvauksen saamisessa, sillä suomalaisten mielestä maa oli aiheettomasti vedetty Talvisotaan.” Toisin sanoen kyse oli kostosta.
On toinenkin syy, miksei Suomen kansa ollut vuonna 1941 hyökkäämistä Neuvostoliittoa vastaan. Kansalta salattiin tietoisesti natsien kanssa tehty kulissientakainen salaliitto. Berliini ja Helsinki olivat jo hyvissä ajoin sopineet hyökkäyksestä Neuvostoliittoa vastaan. ”Suomen kansa ei tiennyt tapahtumisesta”, kirjoittaa Mauno Jokipii.” Kansa oli ainoa osapuoli, jota ei uutisoitu siitä mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät. Vaikeneminen jatkui hyvällä menestyksellä sodan jälkeenkin. Ehkä nimenomaan sen takia monet suomalaiset eivät ole tähän asti sisäisesti tajunneet tosiasiallista tilannetta”. Siksi puhuminen Neuvostoliitosta hyökkääjänä ja Suomesta viattomana lampaana on aiheetonta.
Lopuksi on huomautettava, että Venäjällä harvoin ja vain haluttomasti mainitaan maineetonta talvikauden kampanjaa. Historioitsijoiden erilliset tieteelliset tutkielman eivät suuremmin vaikuta joukkomittaiseen tietouteen.
Saksan rinnalla käyty hyökkäyssota todisti venäjän vaatiman turva-alueen tarpeellisuuden. Stalin ei ollut väärässä.
herrojen pienet ketkuilut!
Ihan kuin tänäänkin!