Tulipa itselle yllätyksenä, että Suomen sotilasdoktriini perustui hyökkäykseen 20- ja 30-luvuilla! Sota piti siirtää samantien vihollisen puolelle ennaltaehkäisevällä tai nopealla vastahyökkäyksellä. Leningradiinkin oltiin vielä 20-luvun suunnitelmissa menossa, mutta myöhemmin näistä sentään luovuttiin.
Armeijan koulutus oli myöskin hyökkäyksellistä, vaikka jalkaväkipainotteisuus teki tuosta kyllä vähän epäilyttävää teholtaan. Hyökkäyksellinen doktriini selittää myös järjettöminä yleisesti pidetyt pommikone- ja panssarilaivahankinnat, sekä sukellusveneet.
Ei siis ole mitenkään ihme, että NL oli todellakin huolissaan turvallisuudestaan uhkaavan suursodan alla.
Armeijan koulutus oli myöskin hyökkäyksellistä, vaikka jalkaväkipainotteisuus teki tuosta kyllä vähän epäilyttävää teholtaan. Hyökkäyksellinen doktriini selittää myös järjettöminä yleisesti pidetyt pommikone- ja panssarilaivahankinnat, sekä sukellusveneet.
Ei siis ole mitenkään ihme, että NL oli todellakin huolissaan turvallisuudestaan uhkaavan suursodan alla.
Vastaukset 8
Vanhimmat
jossa puna-armeijan päävoimat olisivat muualla. Silloin arvioitiin voitavan siirtää sotatoimet hyökkääjän kamaralle. Leningradista ei edes haaveiltu missään vaiheessa. NL:n alettua suunnattoman varustelun 1927 suunnitelmat tietysti järkiintyivät. Puna-armeijan ainoa doktriini oli hyökkäys.
Pommikoneet nähtiin ilmasodan ratkaisijoina.Suomi seuraili suurvaltojen ajatyuksia siinä asiassa. Panssarilaivat ja sukellusveneet olivat puhtaasti rannikon puolustukseen. Laivaston operatiivinen kyky jäi heikoksi.
Suomen armeijalla ei ollut mitään merkittävää hyökkäyskykyä. Kesän 1941 eteneminen perustui Saksan menestykseen. Silloinkin sotilaat epäilivät armeijan taistelukuntoa.
"Leningradista ei edes haaveiltu missään vaiheessa."
Kuten tälläkin palstalla on aikaisemmin tuotu esiin, Suomessa kukoisti 1920- ja 1930-luvulla paljon luettu fantasiakirjallisuus Suomen ja Neuvostoliiton välisestä tulevasta sodasta ja Leningradin hävittämisestä maan tasolle. Sellaiset kuvitelmat olivat osa suomalaisen oikeiston kollektiivista alitajuntaa siinä kuin Suur-Suomi-haaveilukin. Ei siis ihme, että natsimielinen presidentti Ryti kannatti Hitlerin lailla 1941 Leningradin hävittämistä. Niin että tällaisia velikultia Neuvostoliitto oli sietänyt pohjoisella rajallaan...
Jos talvisodassa ei olisi siirretty Suomen rajaa pois Kannakselta, suomalaisilla fasisteilla olisi 1941 ollut erinomaiset lähtöasemat Leningradia vastaan tehtävälle kavalalle hyökkäykselle. Tosiasiassahan suomalaisten anastajien hyökkäysvoima kului loppuun Laatokan Karjalaa, Kannasta ja Itä-Karjalaa vallatessa. Suomalaisten voimavarat riittivät osallistumiseen Leningradin piiritykseen, mutta suoraan hyökkäykseen he eivät pystyneet. Leningrad pelastui, ja se auttoi pelastamaan Moskovan. Vuodet 1942-1943 kuluivat raskaissa taisteluissa natsijoukkoja vastaan. Vasta kesällä 1944 voitiin suomalaiset pakottaa rauhaan ajamalla heidät pakoon Leningradin edustalta ja vapauttamalla Viipuri. Vain kymmenen kunnian päivää se vei. Eivät suomalaiset käsittäneet, millaisen sotakoneiston ja sotataidon punainen armeija oli kuluneina vuosina hankkinut. Suomen rintama luhistui kuin laho ovi, kun neuvostosotilaan saapas potkaisi sen kumoon.
Talvisodan opetus ei riittänyt Suomen oikeistolle. Sen oli vielä kerran lyötävä päänsä Karjalan mäntyyn. Ei neuvostoihminen mielellään taistellut suomalaisia työläisiä vastaan, joita Suomen yläluokka käytti tykinruokana ryöstösodassaan. Rauni Mollbergin elokuva Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on paras draamallinen suomalaiskuvaus tuon rosvoretken järjettömyydestä. Elokuva näyttää, ketkä sotaa eniten tahtoivat, ja ketkä joutuivat siitä eniten kärsimään. Mollbergin rehellinen filmi tulisi näyttää Suomen televisiossa jokaisena itsenäisyyspäivänä Edvin Laineen valheellisen version sijasta. Suomen sodissa ei ollut mitään ihanteellista, ei edes talvisodassa. Suomalaisten ei tule itsenäisyydestä kiittää veteraaneja, vaan sitä rauhanpolitiikkaa, jonka noudattamisessa suomalaiset 1939 ja 1941 epäonnistuivat, mutta joka kahden hävityn sodan jälkeen ymmärrettiin Suomessa ainoaksi kestäväksi edellytykseksi rauhanomaiselle rinnakkaiselolle Neuvostoliiton kanssa.
missä on esitetty suunnitelma Leningradiin hyökkäämisestä. Stalinin politiikka loi sen vaaratilanteen, jossa Leningrad 1941-44 oli. Suomihan nimenoaaan kieltäytyi hyökkäyksestä.
Muutenkin noiden valheiden toisto on turhaa. Tiedämme jo, että itse uskot niihin. Muut eivät.
” Ei siis ole mitenkään ihme, että NL oli todellakin huolissaan turvallisuudestaan uhkaavan suursodan alla.”
Uskotko ihan oikeasti, että Neukut olivat huolissaan? Hiiri uhkasi elefanttia?
Neuvosto-propagandan mukaan Neuvostoliitto kävi vain puolustussotia, siksi tarvittiin erilaisia ”teatteriesityksiä” , joita NL kutsui neuvotteluiksi. Samaa käsikirjoitusta käytettiin Baltian maiden miehityksessä ja Suomen miehitys yrityksissä. Neuvostoliitto etsi kovasti rauhanomaista ratkaisua – NAURUA - mutta aggressiiviset pikkuvaltiot halusivat sotaa. Näinkö asia mielestäsi on?
Realistisempi uhkakuva lienee ollut se mihin jouduttiinkin vastaamaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen eli että Suomi olisi liitossa muiden kanssa valtaamassa Leningradia (Suomen rooli silloin kuitenkin lähinnä olematon, toisessa sodassa sitten jo suurempi). Kommunistijohtajien muisti tuskin oli niin heikko etteikö ne olisi muistaneet valkoisten päässeen Pietarin porteille sisällissodan tiimellyksessä. Länsivaltojen antikommunistinen ilmapiiri tuskin oli omiaan ainakaan lisäämään luottamusta tai hälventämään suuren liittouman uhkaa. Mutta oli nyt sitten uhkakuva realistinen tai epärealistinen, se ei oikeuta hyökkäyssotaan.
Jatkosota todisti oikeaksi Neuvostoliiton väitteet jatkosodan edellä. Vihamielisen suurvallan kanssa liittoutunut Suomi muodostaisi hirveän uhan koko NL:n pohjoiselle alueelle, ennen kaikkea Leningradille, neuvostomaan toiseksi suurimmalle kaupungille. NL oli oikeassa ehdottaessaan jo 1938 ja vaatiessaan 1939 ratkaisua tähän turvallisuusongelmaan, ja suomalaiset väärässä kieltäytyessään kaikista myönnytyksistä. Suomen vihamielinen asenne oli ilmeinen, etenkin kun sitä vertasi Baltian maiden realistiseen rauhanpolitiikkaan.
Moskovan rauha 1940 oli edellytys Leningradin pelastumiselle 1941, ja sitä kautta suuren isänmaallisen sodan voitolliselle lopputulokselle. Talvisodan raskaat uhrit, joita suomalaisten Leningradia uhkaava linnoitettu Mannerheim-linja murtajiltaan vaati, eivät olleet turhia. Puna-armeija hankki runsaasti kokemusta, jota myöhemmin tarvittiin. Puna-armeijan komentajat ja sotilaat oppivat, miten voitetaan vaikeissa talviolosuhteissa vahvaan syväpuolustukseen asettunut taitava ja kova vihollinen. Suomalaisten murskaaminen Kannaksella helmi-maaliskuussa 1940 osoitti, että linnoitettu puolustaja ei enää ollut ylivoimainen hyökkääjään nähden, kuten ensimmäisessä maailmansodassa Verdunin, Sommen ja Ypresin verisissä suurtaisteluissa.
hyökkäämällä Suomeen ja Baltiaan. Siitähän Suom,en meno Saksan rinnalle johtui.
Pelot saattoivat olla tai olla olematta "oikeutettuja", ei se silti mitään hyökkäystä oikeutta jos vastapuoli pitää kiinni sille rauhansopimuksella suoduista alueista. Ja 1939 se oli NL joka oli agressiivisen suurvallan eli Saksan kanssa liitossa. 1939 ei ole 1941. Sillä liitolla ja sen seurannaisvaikutuksilla saatiin se aikaan että pelätty skenaario todella toteutui 1941. Samoin sillä saatiin se aikaan että Balttiassa väki oli suurelta osin Saksan tukena. NL oli yksi suuri aggressori Saksan ohella, jos ei aivan rinnalla.