Lyöty mies, Jokinen-Koskinen

Tamperelaisen komisario Koskisen arkipuurtamista kuvaellut Seppo Jokinen heittäytyy välillä pätkäsanataiteen puolelle. Kolmetoista rikoskertomusta yksissä kansissa on napakka lukupaketti. Ihan joka jutussa Koskinen kollegoineen ei pyöri mukana, vaan näkökulma on entisten tai tulevien asiakkaiden aatoksissa.
Tiukan paikkasidonnaista Jokisen teksti on ja auennee parhaiten kaltaiselleni, nuoruutensa Mansen katuja trampanneelle lukijalle. Ei tartte miettiä Ryssänkirkon suhdetta Frenckelin lukusaliin, noin asemakaavallisesti.
Yhteiskunnan yläkerroksissa ei liikuta, pikemminkin keskiluokassa ja alempana, tutunoloisesti ja uskottavasti kuvatun porukan parissa. Joskus humoristiseksi (?) tarkotetut kielikuvat hieman ontuvat, mikä sopii pirkkahämäläiseen sielunmaisemaan. Varsinaista rikosta saati sen selvittämistä ei joka tarinassa tapahdu, ajatus vain elää vahvasti. Kuten Lihavan miehen miniässä.
Jotain hetkittäin haikeaa kokoelmassa on, samantapaista viipyilevien jäähyväisten tuntua kuin viimeisessä Wallanderissa. Alzhaimer ei sentään syö Koskista, vielä, mutta muita ei-ammatillisia paineita on yllinkyllin. Mielenterveyden romahtaminenkin on lähellä, polkupyörän hajoamisesta puhumatta.
Rohkenen suositella, pitkän proosan välipalaksi.