Tamperelaisen komisario Koskisen arkipuurtamista kuvaellut Seppo Jokinen heittäytyy välillä pätkäsanataiteen puolelle. Kolmetoista rikoskertomusta yksissä kansissa on napakka lukupaketti. Ihan joka jutussa Koskinen kollegoineen ei pyöri mukana, vaan näkökulma on entisten tai tulevien asiakkaiden aatoksissa.
Tiukan paikkasidonnaista Jokisen teksti on ja auennee parhaiten kaltaiselleni, nuoruutensa Mansen katuja trampanneelle lukijalle. Ei tartte miettiä Ryssänkirkon suhdetta Frenckelin lukusaliin, noin asemakaavallisesti.
Yhteiskunnan yläkerroksissa ei liikuta, pikemminkin keskiluokassa ja alempana, tutunoloisesti ja uskottavasti kuvatun porukan parissa. Joskus humoristiseksi (?) tarkotetut kielikuvat hieman ontuvat, mikä sopii pirkkahämäläiseen sielunmaisemaan. Varsinaista rikosta saati sen selvittämistä ei joka tarinassa tapahdu, ajatus vain elää vahvasti. Kuten Lihavan miehen miniässä.
Jotain hetkittäin haikeaa kokoelmassa on, samantapaista viipyilevien jäähyväisten tuntua kuin viimeisessä Wallanderissa. Alzhaimer ei sentään syö Koskista, vielä, mutta muita ei-ammatillisia paineita on yllinkyllin. Mielenterveyden romahtaminenkin on lähellä, polkupyörän hajoamisesta puhumatta.
Rohkenen suositella, pitkän proosan välipalaksi.
Tiukan paikkasidonnaista Jokisen teksti on ja auennee parhaiten kaltaiselleni, nuoruutensa Mansen katuja trampanneelle lukijalle. Ei tartte miettiä Ryssänkirkon suhdetta Frenckelin lukusaliin, noin asemakaavallisesti.
Yhteiskunnan yläkerroksissa ei liikuta, pikemminkin keskiluokassa ja alempana, tutunoloisesti ja uskottavasti kuvatun porukan parissa. Joskus humoristiseksi (?) tarkotetut kielikuvat hieman ontuvat, mikä sopii pirkkahämäläiseen sielunmaisemaan. Varsinaista rikosta saati sen selvittämistä ei joka tarinassa tapahdu, ajatus vain elää vahvasti. Kuten Lihavan miehen miniässä.
Jotain hetkittäin haikeaa kokoelmassa on, samantapaista viipyilevien jäähyväisten tuntua kuin viimeisessä Wallanderissa. Alzhaimer ei sentään syö Koskista, vielä, mutta muita ei-ammatillisia paineita on yllinkyllin. Mielenterveyden romahtaminenkin on lähellä, polkupyörän hajoamisesta puhumatta.
Rohkenen suositella, pitkän proosan välipalaksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
... Koskistaan tämä Jokinen. Kertomus- tai novellikokoelmakin on suhteellisen helppo hyväksyä juuri noin välipalana. Useinhan sellaiset ovat hyviäkin.
Seppo Jokinen on erinomainen kirjoittaja, ainakin 2000-luvun teoksissa Hukan enkeleistä lähtien. Kieli on sujuvaa, työyhteisön henkilöt kuvataan ihan riittävästi toisistaan poikkeavina persoonina ja jännitystäkin loppuratkaisun suhteen Jokisen kirjoissa on enemmän kuin nykydekkareissa yleensä.
Tavanomaisempaa suhteessa muihin dekkaristeihin Jokisen tuotannossa on tiettyjen päähenkilöön liittyvien tapojen ja asioiden roikuttaminen kirjasta toiseen. Ei esimerkiksi ole yllätys, jos Koskisen polkupyörä on tosiaan tässä uusimmassakin suuren huomion kohteena. Nuo mainitsemasi paineet liittyvät varmaankin hänen perheeseensä ja naisystäväänsä. :-)
Pitääpä siis lukea tuo uusinkin heti, kun se kirjastoihin ilmestyy.