Arja Alho paikantaa vasemmiston käännöksen oikeistoon helmikuuhun 1996. Silloin uusliberalismi vakiinnutettiin Suomeen.
Alhon pamfletti Kovan tuulen varoitus liikkuu Paavo Lipposen ja Alhon traumaattisesta suhteesta yleiseen, dokumentoiden työväenpuolueiden marssia markkinakurin alamaisuuteen. Alho toimi Paavo Lipposen i hallituksessa toisena valtiovarainministerinä vuosina 1995–1997.
Lukkareiksi Alho osoittaa valtiovarainministeriön virkamiehet Raimo Sailaksen, Johnny Åkerholmin, Erkki Virtasen ja Martti Hetemäen. Vasemmistonkaan roolitus ei jää epäselväksi näiden tosiasiallisten vallankäyttäjien asettamissa raameissa. Mutta johonkin hallitusta tarvittiin. Pääministerinä räyhäävä ja alistava Lipponen vetääkin tarinassa primadonnan roolin.
Alhon näkökulmasta on raskauttavaa, että Lipposen i hallitus vakiinnutti uusliberalismin ilman demokraattisten edustajien valmistelua tai edes eduskuntaryhmien tietoa uusista säästöistä. Hyvinvointivaltiolta pudotettiin pohja pois. Selväksi tulee, että kohtaus tapahtui vain ja ainoastaan pienen klikin pikamanööverina.
Tapahtuneen jälkeen sosiaalidemokraatit tai Vasemmistoliitto eivät ole kyenneet kömpimään kuivalle maalle. Eroa uusliberalistiseen käännökseen ei ole esimerkiksi Vasemmistoliiton johdossa juurikaan tehty, mistä vaalitappion konkretisoima Korhosen erokin oirehtii. Urpilainen sentään on muun touhun lomassa ehtinyt tunnustaa virhettäkin jo yhden kerran (HS 17.2.2009). Alho ei nosta esiin sitä, että tänä talvena alkaneen laman myötä kokoomuksenkin nokkapoliitikot kaahasivat vasemmalta ohi. Julkesivatpa myös syyttää kapitalismia kapitalismin kriisistä.
Liberalistiseen talousideologiaan yhtyville kannoilleen Alho ei perusteluja esitä. Toteaapa vain esimerkiksi 1980-luvun rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen olleen perusteltu. Hän sivuuttaa 1990-luvun pankkikriisin rajuuden, jota on pidetty uuden ideologian hintana.
Otsikko, Kovan tuulen varoitus, jätetään horisontin synkäksi taustapilveksi. Jotain tarttis tehdä – oikeastaan paljonkin. Nuorille lisää rohkeutta kattiloiden kolisteluun, lisää suoraa demokratiaa, terapeuttista keskustelua, työväenpuolueet sietämään erilaisia toimintatapoja, analyysiä työn muuttumisesta ja vielä – eroon uusliberalismista.
Jani Väisänen
Alhon pamfletti Kovan tuulen varoitus liikkuu Paavo Lipposen ja Alhon traumaattisesta suhteesta yleiseen, dokumentoiden työväenpuolueiden marssia markkinakurin alamaisuuteen. Alho toimi Paavo Lipposen i hallituksessa toisena valtiovarainministerinä vuosina 1995–1997.
Lukkareiksi Alho osoittaa valtiovarainministeriön virkamiehet Raimo Sailaksen, Johnny Åkerholmin, Erkki Virtasen ja Martti Hetemäen. Vasemmistonkaan roolitus ei jää epäselväksi näiden tosiasiallisten vallankäyttäjien asettamissa raameissa. Mutta johonkin hallitusta tarvittiin. Pääministerinä räyhäävä ja alistava Lipponen vetääkin tarinassa primadonnan roolin.
Alhon näkökulmasta on raskauttavaa, että Lipposen i hallitus vakiinnutti uusliberalismin ilman demokraattisten edustajien valmistelua tai edes eduskuntaryhmien tietoa uusista säästöistä. Hyvinvointivaltiolta pudotettiin pohja pois. Selväksi tulee, että kohtaus tapahtui vain ja ainoastaan pienen klikin pikamanööverina.
Tapahtuneen jälkeen sosiaalidemokraatit tai Vasemmistoliitto eivät ole kyenneet kömpimään kuivalle maalle. Eroa uusliberalistiseen käännökseen ei ole esimerkiksi Vasemmistoliiton johdossa juurikaan tehty, mistä vaalitappion konkretisoima Korhosen erokin oirehtii. Urpilainen sentään on muun touhun lomassa ehtinyt tunnustaa virhettäkin jo yhden kerran (HS 17.2.2009). Alho ei nosta esiin sitä, että tänä talvena alkaneen laman myötä kokoomuksenkin nokkapoliitikot kaahasivat vasemmalta ohi. Julkesivatpa myös syyttää kapitalismia kapitalismin kriisistä.
Liberalistiseen talousideologiaan yhtyville kannoilleen Alho ei perusteluja esitä. Toteaapa vain esimerkiksi 1980-luvun rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen olleen perusteltu. Hän sivuuttaa 1990-luvun pankkikriisin rajuuden, jota on pidetty uuden ideologian hintana.
Otsikko, Kovan tuulen varoitus, jätetään horisontin synkäksi taustapilveksi. Jotain tarttis tehdä – oikeastaan paljonkin. Nuorille lisää rohkeutta kattiloiden kolisteluun, lisää suoraa demokratiaa, terapeuttista keskustelua, työväenpuolueet sietämään erilaisia toimintatapoja, analyysiä työn muuttumisesta ja vielä – eroon uusliberalismista.
Jani Väisänen
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.