Rakkaudesta.

Riippuu siitä millaista tunnelmaa etsii...
Minua viehättää runoteksteissä erilaisista elementeistä syntyvät tunnelmat, tunnelmanvaihdokset... ja kokonaisuudet missä tunnelmanrikkominen on osa tunnelmaa. Tietysti se voi tuntua ärsyttävältä... jos haluaisi keinutella vain jossain tietyssä tunnelmassa... mutta silloin tavallaan häivyttää runon pois, ikäänkuin ei olisikaan runoa, koukeroisina kirjaimina näyttöruudulla. Olisi pelkästään sen muodostama tunnelma.

Sekin on tietysti tärkeää ja yksi vaihtoehto, mutta sen rinnalle ja päälle mielelläni nostan toisen missä näkyviin tulee ajatus kirjoittavasta kädestä, todellisuuksien suhteesta.

Yksittäinen tunnelma on vain tunnelma - runon luoma mielikuva, illuusio, elämyksellinen tapahtuma - ja sekin on tietysti totta, mutta todellisuus on syvempi. Todellisuuteen kuuluu runo itsessään, ei tunne-elämyksenä jonka siinä käytetty rekvisiitta synnyttää vaan kirjoitettuna tekstinä, pelkkinä kirjaimina itsessään, osana kirjoittajan ja lukijan faktista maailmaa.

Tunnelma jonka haluan runolla luoda muodostuu siis tunteellisesta elämyksestä (minkä synnyttää runossa käytetty rekvisiitta ja sen kuvien suhde sekä näiden rytmitys) ja ihmisen kokemuksesta hänen havahtuessaan (kesken tunnelmaa tai sen päätteeksi) tarkastelemaan itseään, tunnelman ja tunnelman synnyttäjän (runotekstin) sekä mahdollisesti henkilöhistoriansa ja ajattelunsa suhteita. Vaikka se olisikin vain pinnallinen, ohikiitävä hetki. Jotain sellaista...

Tämänkertainen runo on itsessään varsin simppeli ja konstailematon, joten kiva kuulla, että loppuun lisätty teksti auttoi synnyttämään tunnelman jota muuten ei ehkä olisi syntynyt.

♥

Sorry? Ei mitään sorry... Arvostan runoasi liian paljon ryhtyäkseni nyt vastaamaan runolla. Sellainen tuntuisi liiaksi... runoilulta. Kiitos runosta arvokas Linda.

Jos ajatellaan tekstiä, niin "minusta ei ole siis minkään sanojaksi" on paradoksaalisuudessaan kiehtova. Nimittäin, jo se että joku (tässä tapauksessa minä) kuulee tuollaisen lauseen, osoittaa että on joku, josta on ollut sen sanojaksi. Jos sinusta ei olisi sanojaksi ei olisi tuollaista lausettakaan. Runot peilaavat todellisuutta mielenkiintoisella tavalla, lähestyvät asioita jotka ovat useinkin vaikeasti lähestyttäviä ja joihin voi päästä käsiksi vain kiertokautta.

Hmm. Joskus on aika puhua ja joskus aika olla hiljaa. Itsensä kohtaaminen vaatii monta kertaa hetkiä missä todella joutuu olemaan vaieten, ja ryhtymättä kuvailemaan todellisuutta ja tunteitaan, elää ne läpi sanoitta. Se tuntuu kipeältä mutta ainakin itse olen tarvinnut niitä hetkiä havaitakseni itsestäni asioita joita muuten en olisi havainnut. Täytyy vain uskaltautua pysähtymään. En aikonut tähän mitään sanoa, muuta kuin että arvostan runoasi liiaksi lähteäkseni runoilemaan, ja kas, huomaan kuitenkin sanoneeni minäkin. Niin tai näin...

Jokainen on arvokas. Siis JOKAINEN. Emme sen enempää mutta emme myöskään vähempää kuin joku toinen. Vähäpätöisyyskin on tunne mitä koemme ja mikä kuuluu elämään. Sen keskellä on hyvä muistaa että tunteet, vaikka ovatkin todellisia, eivät kerro totuutta - totuus on että olet äärettömän tärkeä; ja kohtaaminen, vaikkakin vain hetken ja tällaisessa omalla tavallaan absurdissa nettimaailmassa, tuotti minulle iloa. Ajattelen sinua lämmöllä. Moiks.

parta.