Kohti koulutuksellista tasa-arvoa.

Opettajiksi naisten sallittiin tulla jo 1840-luvulla sellaisilla aloilla, joissa pätevöityminen ei vaatinut yliopillista loppututkintoa. Yliopistoon naisilla ei ollut asiaa. Vasta vuonna 1870 he saivat jalkansa oven väliin sikäli, että naiset päästettiin henkilökohtaisella erityisluvalla yliopistoon. Kuitenkin vasta 1901 naisille tehtiin mahdolliseksi tulla korkeisiin virkoihin hakemalla ensiksi vapautusta sukupuolestaan. Kyseistä tietä kykenivät käyttämään hyväkseen vain harvat. Syynä tähän olivat paitsi pinttyneet asenteet myös avoin maskuliininen vallanhalu. Vaikka yhteiskoulut oli sallittu 1883, vielä 1890-luvulla valtiopäivillä varoitettiin, ettei naisesta saanut tehdä "miehen avusta miehen kilpailijaa."
Tuota neuvoa seurattiin pitkään ja hartaasti, koska - niin kuin tavallisin perustelu kuului - naisilta puuttui johtotehtävien edellyttämää aloitekykyä, järjestelytaitoa ja arvovaltaa. Tytöt saavuttivat jo 1920-luvun alussa oppikoulujen oppilaiden joukossa enemmistöaseman, mutta he sijoittuivat edelleen alempiarvoisempiin tehtäviin kuin pojat. Näin huolimatta siitä, että jo vuodesta 1926 lähtien virkoihin nimittämisessä toteutettiin muodollisesti sukupuolineutraalia linjaa. Käytännössä kuitenkin vasta 1970-luvulla virat varsinaisesti avautuivat naisille. Viime aikoina tytöt ovat lukioissa ohittaneet pojat siinä määrin selkeästi, että on harkittu kiintiöiden asettamista turvaamaan poikien osuuden säilyminen edes jonkinmoisena. Vuonna 1999 tyttöjen osuus ylioppilastutkinnon suorittaneista - heitä oli 34.300 - oli 59 prosenttia. Yhä useammilla aloilla myös yliopistoissa ja korkeakouluissa naiset ovat opiskelijoissa enemmistönä.
Peruskoulu-uudistus 1970 näytti ratkaisevan kaikki sosiaaliset ja alueelliset ja miksei myös koulutukselliset erot. Keskikoulujen suosion valtava kasvu sodan jälkeisinä vuosina saattoi kansakoulut vaikeaan asemaan. Enemmistö ikäluokista hakeutui keskikouluihin samalla, kun syrjäkylien kansakoulut alkoivat tyhjentyä ja keskikoulurakennuksen vieressä kohoava kirkonkylän kansakoulu kasvaa. Asetelma perusteli kansakoulun ja keskikoulun yhdistämisen tarpeellisuutta vallankin, kun vahvistuva tasa-arvoajattelu sitä niin ikään puolsi. Yhtenäiskoulusysteemin kantavimman toiminta-ajatuksen lausui kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere jo vuonna 1926, kun peruskoulua yhtenäiskoulun nimellä ensi kerran yritettiin toteuttaa. Mantereen mukaan "kansan kaikille todellisille kyvyille on tasoitettava tie korkeimpaan opilliseen sivistykseen ja johtaviin asemiin." Jokainen kansalainen piti saattaa samalle lähtöviivalle. Tämä idea oli lausuttu ensikerran Ranskan vallankumouksen aikaisessa ihmisoikeuksien julistuksessa. Sen mukaan jokaisen tuli saada "tavoitella onnea elämässä." Tuolloin nousseelle sosiaali- ja aatehistorialliselle kaarelle itse asiassa sijoittuu myös Suomen peruskoulu-uudistus 1970.
Suomen saavutukset koulutuksen alalla näyttävät juuri nyt upeilta. Nimenomaan suomalainen peruskoulu on osoittanut tehonsa. Tuoreessa OECD:n tutkimusorganisaation PISA:n raportissa suomalaiset 15-vuotiaat koululaiset sijoittuvat kansainvälisessä vertailussa kärkeen. He lukevat paremmin, ymmärtävät lukemansa paremmin, osaavat matematiikkaa paremmin ja tietävät enemmän mm. biologiasta kuin samanikäiset esim. Tanskassa, Ruotsissa, Ranskassa, Norjassa, Saksassa, USA:ssa jne. Suomi saavutti vertailussa 1680 pistettä toiseksi tulleen Korean päästessä 1624 pisteeseen. Keskiarvo oli 1500 pistettä.
Ja tämä kaikki luetaan sen tasa-arvopyrkimyksen ansioksi, joka tuotti peruskoulun. Hufvustadsbladet pitää pääkirjoituksessaan 29.12. PISA:n raportin tulosta "ilahduttavana osoituksena siitä,että koulusysteemin avulla on mahdollista rakentaa siltoja sosioekonomisten kuilujen yli ja vähentää perhetaustan merkitystä yksilön mahdollisuuksille menestyä." Lausuntoon on helppo yhtyä. Raportti on kieltämättä ilahduttava, vaikka tulokseen vaikuttaakin jonkin verran se seikka, että Suomessa on ulkomaalaislähtöisten oppilaiden osuus poikkeuksellisen pieni. PISA:n tulos pakottaa joka tapauksessa kysymään, pitäisikö tasa-arvopolitiikkaa koulutuksessa jatkaa, kun se kerran on tuottanut näin hyviä tuloksia.

jatkuu...

savupirtti kirjoitti:

Opettajiksi naisten sallittiin tulla jo 1840-luvulla sellaisilla aloilla, joissa pätevöityminen ei vaatinut yliopillista loppututkintoa. Yliopistoon naisilla ei ollut asiaa. Vasta vuonna 1870 he saivat jalkansa oven väliin sikäli, että naiset päästettiin henkilökohtaisella erityisluvalla yliopistoon. Kuitenkin vasta 1901 naisille tehtiin mahdolliseksi tulla korkeisiin virkoihin hakemalla ensiksi vapautusta sukupuolestaan. Kyseistä tietä kykenivät käyttämään hyväkseen vain harvat. Syynä tähän olivat paitsi pinttyneet asenteet myös avoin maskuliininen vallanhalu. Vaikka yhteiskoulut oli sallittu 1883, vielä 1890-luvulla valtiopäivillä varoitettiin, ettei naisesta saanut tehdä "miehen avusta miehen kilpailijaa."
Tuota neuvoa seurattiin pitkään ja hartaasti, koska - niin kuin tavallisin perustelu kuului - naisilta puuttui johtotehtävien edellyttämää aloitekykyä, järjestelytaitoa ja arvovaltaa. Tytöt saavuttivat jo 1920-luvun alussa oppikoulujen oppilaiden joukossa enemmistöaseman, mutta he sijoittuivat edelleen alempiarvoisempiin tehtäviin kuin pojat. Näin huolimatta siitä, että jo vuodesta 1926 lähtien virkoihin nimittämisessä toteutettiin muodollisesti sukupuolineutraalia linjaa. Käytännössä kuitenkin vasta 1970-luvulla virat varsinaisesti avautuivat naisille. Viime aikoina tytöt ovat lukioissa ohittaneet pojat siinä määrin selkeästi, että on harkittu kiintiöiden asettamista turvaamaan poikien osuuden säilyminen edes jonkinmoisena. Vuonna 1999 tyttöjen osuus ylioppilastutkinnon suorittaneista - heitä oli 34.300 - oli 59 prosenttia. Yhä useammilla aloilla myös yliopistoissa ja korkeakouluissa naiset ovat opiskelijoissa enemmistönä.
Peruskoulu-uudistus 1970 näytti ratkaisevan kaikki sosiaaliset ja alueelliset ja miksei myös koulutukselliset erot. Keskikoulujen suosion valtava kasvu sodan jälkeisinä vuosina saattoi kansakoulut vaikeaan asemaan. Enemmistö ikäluokista hakeutui keskikouluihin samalla, kun syrjäkylien kansakoulut alkoivat tyhjentyä ja keskikoulurakennuksen vieressä kohoava kirkonkylän kansakoulu kasvaa. Asetelma perusteli kansakoulun ja keskikoulun yhdistämisen tarpeellisuutta vallankin, kun vahvistuva tasa-arvoajattelu sitä niin ikään puolsi. Yhtenäiskoulusysteemin kantavimman toiminta-ajatuksen lausui kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere jo vuonna 1926, kun peruskoulua yhtenäiskoulun nimellä ensi kerran yritettiin toteuttaa. Mantereen mukaan "kansan kaikille todellisille kyvyille on tasoitettava tie korkeimpaan opilliseen sivistykseen ja johtaviin asemiin." Jokainen kansalainen piti saattaa samalle lähtöviivalle. Tämä idea oli lausuttu ensikerran Ranskan vallankumouksen aikaisessa ihmisoikeuksien julistuksessa. Sen mukaan jokaisen tuli saada "tavoitella onnea elämässä." Tuolloin nousseelle sosiaali- ja aatehistorialliselle kaarelle itse asiassa sijoittuu myös Suomen peruskoulu-uudistus 1970.
Suomen saavutukset koulutuksen alalla näyttävät juuri nyt upeilta. Nimenomaan suomalainen peruskoulu on osoittanut tehonsa. Tuoreessa OECD:n tutkimusorganisaation PISA:n raportissa suomalaiset 15-vuotiaat koululaiset sijoittuvat kansainvälisessä vertailussa kärkeen. He lukevat paremmin, ymmärtävät lukemansa paremmin, osaavat matematiikkaa paremmin ja tietävät enemmän mm. biologiasta kuin samanikäiset esim. Tanskassa, Ruotsissa, Ranskassa, Norjassa, Saksassa, USA:ssa jne. Suomi saavutti vertailussa 1680 pistettä toiseksi tulleen Korean päästessä 1624 pisteeseen. Keskiarvo oli 1500 pistettä.
Ja tämä kaikki luetaan sen tasa-arvopyrkimyksen ansioksi, joka tuotti peruskoulun. Hufvustadsbladet pitää pääkirjoituksessaan 29.12. PISA:n raportin tulosta "ilahduttavana osoituksena siitä,että koulusysteemin avulla on mahdollista rakentaa siltoja sosioekonomisten kuilujen yli ja vähentää perhetaustan merkitystä yksilön mahdollisuuksille menestyä." Lausuntoon on helppo yhtyä. Raportti on kieltämättä ilahduttava, vaikka tulokseen vaikuttaakin jonkin verran se seikka, että Suomessa on ulkomaalaislähtöisten oppilaiden osuus poikkeuksellisen pieni. PISA:n tulos pakottaa joka tapauksessa kysymään, pitäisikö tasa-arvopolitiikkaa koulutuksessa jatkaa, kun se kerran on tuottanut näin hyviä tuloksia.

jatkuu...

Olisiko esimerkiksi lukiot saatettava oppivelvollisuuslain laajentamisen kautta yhtenäiskoulusysteemin osaksi? Ovathan lukiot muodostuneet jo nyt ylivoimaisesti suosituimmaksi koulumuodoksi peruskoulun jälkeen. Pitkälti yli puolet ikäluokasta suorittaa lukion oppimäärän. Tulisiko siis loputkin ikäluokasta sulkea sen piiriin? Näinhän tehtiin entiselle keskikoululle. Se liitettiin kansakouluun yhtenäiskouluiden mukaisesti. Miksei nyt tehtäisi samoin lukioiden suhteen?
Nähdäkseni näin ei pidä tehdä, ei missään tapauksessa. Lukioitten oppilasrekrytoinnin on syytä perustua vapaaehtoisuuteen niin kuin tähänkin saakka. Tässä yhteydessä ei voi olla huomauttamatta siitä, että myös peruskoulun läpiviemisellä on ollut hintansa. Se toteuttiin oppivelvollisuuden laajentamisen avulla eli siis lain pakolla niin kuin osin kiertokoulu aikoinaan 1700-luvulla ja nimenomaan kansakoulu vuodesta 1921. Näin jouduttiin väistämättä tekemään. Muuta tietä kuin pakko ei ollut käytettävissä, koska haluttiin ulottaa samat koulutukselliset edut koskemaan jokaista. Kuitenkin pakon käytön kääntöpuolella oli ja on tämäntyyppisissä instituutioissa tietty kielteinen seuraamus, nimittäin motivaation heikentyminen. Pakko kovertaa instituutiossa kuin instituutiossa osallistumismotivaatiota, vapaaehtoisuus vahvistaa sitä. Pahinta on, että pakko tätä tietä vaikuttaa kielteisesti koulujen työrauhaan.
Kansankoulun osalta häiriköinti voitiin pitää keskikoulun suosion kasvusta huolimatta siedettävissä mitoissa, koska kyse oli suhteellisen nuorista lapsista. Peruskoulun yläasteen osalta erityisesti niillä alueilla, joilla esiintyy muitakin yhteiskunnallisia pulmia, tilanne on johtanut suuriin ongelmiin, itse asiassa tietynlaiseen umpikujaan, pattitilanteeseen. Koska kyse on oppivelvollisuuden alaisesta koulujaksosta, koulusta erottamista tai edes luokalle jättämistä ei ole katsottu voitavan soveltaa. Ongelmaa on koetettu hoitaa siirtämällä häiriöoppilaita erityisluokkiin tai erityiskouluihin, mutta tämä tie on törmännyt henkilö- ja materiaalisten resurssien puuttumiseen. Näin on päädytty siihen, että myös muut työrauhan takaamisen keinot - kurinpitokeinot suoraan sanoen - ovat menettäneet merkityksensä. Karvas totuus on, että vallitsevissa oloissa häiriköt saavat helposti luokissa ylivallan.
Ennen uskottiin siihen, että hyvä opettaja persoonallisuutensa vaikutusvoimalla takaa luokassa järjestyksen säilymisen. Niin ei uskota enää, ei uskota yksin sen syyn vuoksi, että tällaisten opettajien määrä on jo huikeasti huvennut ja vähentyy tasaisesti edelleen. Kyse on siis myytistä, joka ei kestä kylmien tosiasioiden paineessa. Ongelman ydin on siinä, että kouluissa rikotaan periaatetta, jonka mukaan moitittavasta teosta seuraa - ja on seurattava - jokin sanktio. Näin tapahtuu elävässä elämässä; se on järjestyneen yhteiskunnan perusta. Historiasta löytyy kosolti esimerkkejä aikakausista, jolloin tämä ehto ei ole täyttynyt, jolloin virallinen kontrolli on tyystin romahtanut. Sellainen tilanne on aina nostanut väkivaltaiset häiriöainekset enemmän taikka vähemmän keskeisiksi vallankäyttäjiksi. Koulu on näiden samojen lakien alainen. Jos siellä rikotaan samaista jo mainittua periaatetta, siitäkin tulee "entis taistojen tanner".
Nähdäkseni sitä filosofiaa, johon peruskouluinstituutio nojaa, tulisi modifioida. Lakia ja käytäntöä on muutettava. Ei tarvitse lähteä siitä, että oppivelvollisuuslain velvoittamana koko ikäluokka on laahattava peruskoulun läpi ketään unohtamatta ja ketään jälkeen jättämättä. Lain alkuperäinen tarkoitushan oli tuoda kaikki samalle lähtöviivalle. Se riittäköön nytkin.

jatkuu...

savupirtti kirjoitti:

Olisiko esimerkiksi lukiot saatettava oppivelvollisuuslain laajentamisen kautta yhtenäiskoulusysteemin osaksi? Ovathan lukiot muodostuneet jo nyt ylivoimaisesti suosituimmaksi koulumuodoksi peruskoulun jälkeen. Pitkälti yli puolet ikäluokasta suorittaa lukion oppimäärän. Tulisiko siis loputkin ikäluokasta sulkea sen piiriin? Näinhän tehtiin entiselle keskikoululle. Se liitettiin kansakouluun yhtenäiskouluiden mukaisesti. Miksei nyt tehtäisi samoin lukioiden suhteen?
Nähdäkseni näin ei pidä tehdä, ei missään tapauksessa. Lukioitten oppilasrekrytoinnin on syytä perustua vapaaehtoisuuteen niin kuin tähänkin saakka. Tässä yhteydessä ei voi olla huomauttamatta siitä, että myös peruskoulun läpiviemisellä on ollut hintansa. Se toteuttiin oppivelvollisuuden laajentamisen avulla eli siis lain pakolla niin kuin osin kiertokoulu aikoinaan 1700-luvulla ja nimenomaan kansakoulu vuodesta 1921. Näin jouduttiin väistämättä tekemään. Muuta tietä kuin pakko ei ollut käytettävissä, koska haluttiin ulottaa samat koulutukselliset edut koskemaan jokaista. Kuitenkin pakon käytön kääntöpuolella oli ja on tämäntyyppisissä instituutioissa tietty kielteinen seuraamus, nimittäin motivaation heikentyminen. Pakko kovertaa instituutiossa kuin instituutiossa osallistumismotivaatiota, vapaaehtoisuus vahvistaa sitä. Pahinta on, että pakko tätä tietä vaikuttaa kielteisesti koulujen työrauhaan.
Kansankoulun osalta häiriköinti voitiin pitää keskikoulun suosion kasvusta huolimatta siedettävissä mitoissa, koska kyse oli suhteellisen nuorista lapsista. Peruskoulun yläasteen osalta erityisesti niillä alueilla, joilla esiintyy muitakin yhteiskunnallisia pulmia, tilanne on johtanut suuriin ongelmiin, itse asiassa tietynlaiseen umpikujaan, pattitilanteeseen. Koska kyse on oppivelvollisuuden alaisesta koulujaksosta, koulusta erottamista tai edes luokalle jättämistä ei ole katsottu voitavan soveltaa. Ongelmaa on koetettu hoitaa siirtämällä häiriöoppilaita erityisluokkiin tai erityiskouluihin, mutta tämä tie on törmännyt henkilö- ja materiaalisten resurssien puuttumiseen. Näin on päädytty siihen, että myös muut työrauhan takaamisen keinot - kurinpitokeinot suoraan sanoen - ovat menettäneet merkityksensä. Karvas totuus on, että vallitsevissa oloissa häiriköt saavat helposti luokissa ylivallan.
Ennen uskottiin siihen, että hyvä opettaja persoonallisuutensa vaikutusvoimalla takaa luokassa järjestyksen säilymisen. Niin ei uskota enää, ei uskota yksin sen syyn vuoksi, että tällaisten opettajien määrä on jo huikeasti huvennut ja vähentyy tasaisesti edelleen. Kyse on siis myytistä, joka ei kestä kylmien tosiasioiden paineessa. Ongelman ydin on siinä, että kouluissa rikotaan periaatetta, jonka mukaan moitittavasta teosta seuraa - ja on seurattava - jokin sanktio. Näin tapahtuu elävässä elämässä; se on järjestyneen yhteiskunnan perusta. Historiasta löytyy kosolti esimerkkejä aikakausista, jolloin tämä ehto ei ole täyttynyt, jolloin virallinen kontrolli on tyystin romahtanut. Sellainen tilanne on aina nostanut väkivaltaiset häiriöainekset enemmän taikka vähemmän keskeisiksi vallankäyttäjiksi. Koulu on näiden samojen lakien alainen. Jos siellä rikotaan samaista jo mainittua periaatetta, siitäkin tulee "entis taistojen tanner".
Nähdäkseni sitä filosofiaa, johon peruskouluinstituutio nojaa, tulisi modifioida. Lakia ja käytäntöä on muutettava. Ei tarvitse lähteä siitä, että oppivelvollisuuslain velvoittamana koko ikäluokka on laahattava peruskoulun läpi ketään unohtamatta ja ketään jälkeen jättämättä. Lain alkuperäinen tarkoitushan oli tuoda kaikki samalle lähtöviivalle. Se riittäköön nytkin.

jatkuu...

Häiriköivä oppilas on voitava jonkinlaisen laajemman kollegion - ei siis yhden opettajan - päätöksellä erottaa lyhyemmäksi taikka pitemmäksi aikaa koulusta, olivat hänellä sitten miten surkeat kotiolot hyvänsä. Häntäkään ei saa tietenkään jättää heitteille, mutta hänet on saatettava muiden kuin kouluviranomaisten valvontaan. Koulu ei ole oikea paikka hänen ongelmiensa käsittelyyn. Koulupolitiikalla ei voi tehokkaasti ratkaista sosiaalisia ongelmia; ne hoidetaan paremmin ja asiantuntevammin sosiaalipolitiikalla. Vain poistamalla häiriöoppilas koulusta, taataan muille oppilaille se etu, joka peruskoulun avulla tasa-arvoon tähdäten on heidän nautittavakseen tarkoitettu. Muussa tapauksessa peruskouluinstituution sisältämä tasa-arvoidea ei käytännössä toteudu.
Koulupolitiikan päämääränä tulee olla yhteiskunnan mahdollisimman tehokas hyödyntäminen. Se voi tapahtua vain niiden tiedollisten valmiuksien avulla, jotka koulussa välitetään oppilaille. Nähdäkseni tasa-arvopolitiikan jatkaminen ei juuri tästä näkökulmasta voi olla koulupolitiikassa enää eli siis tämän päivän tilanteessa ensisijaista. En tarkoita päinvastaista linjaa eli sitä, että pitäisi antaa periksi vaatimuksille perustaa eliittikouluja erikoislahjakkaiden opinahjoiksi. Lahjakkaat pääsevät kyllä käyttämään lahjojaan myös nykyisessä systeemissä. Ei koulu aseta oppilaan henkiselle kehitykselle kattoa, vain lattian ja seinät. Erityiskoulut ovat ominaisia yhteiskunnille, joissa perusideana ei ole tasa-arvo vaan ihmisten eriarvoisuus. Koulun on meidän kulttuurissamme hyödytettävä yhteiskuntaa muulla tavoin. Sen on hyödytettävä sitä tässä ajassa yhdenmukaisuudesta koulutuksessa tinkimällä ja monimuotoisuutta lisäämällä. Yhdenmukaisuudesta on tingittävä yleissivistyksen osuutta ja painoa kaventamalla - ei siis siitä luopumalla - ja johonkin elämänalaan erikoistumisen osuutta ja painoa lisäämällä.
Mitä se tarkoittaa? Otan konkreettisen ja kärjistetyn esimerkin. Mitä vaikuttaa esimerkiksi perinteinen yleissivistävä lukio autioituvalla maaseudulla? Se kiihdyttää maalta muuttoa pumppaamalla alueen nuoret yliopistojen ja korkeakoulujen kautta ulos maailmalle hyödyttämättä juuri millään tavoin sitä kulmakuntaa, jossa koulu sijaitsee. Tällainen lopputulos tuskin on koko yhteiskunnan näkökulmasta paras ratkaisu. Kelvokkaampi vaihtoehto olisi, että esim. pienyritysrikkaalla paikkakunnalla koulu erikoistuisi opetusohjelmansa puitteissa ja yleissivistystä tyystin unohtamatta sellaiseen yritystoimintaan, joka on seudulle ominainen. Oppilaat tuntisivat alueen teollisuuden pullonkaulat ja olisivat motivoituja hankkimaan niiden ratkaisemiseksi yliopistoista ja korkeakouluista tarvittavat valmiudet, sekä palaamaan sitten takaisin koulupaikkakunnalleen ja jäämään sinne.

jatkuu...

savupirtti kirjoitti:

Häiriköivä oppilas on voitava jonkinlaisen laajemman kollegion - ei siis yhden opettajan - päätöksellä erottaa lyhyemmäksi taikka pitemmäksi aikaa koulusta, olivat hänellä sitten miten surkeat kotiolot hyvänsä. Häntäkään ei saa tietenkään jättää heitteille, mutta hänet on saatettava muiden kuin kouluviranomaisten valvontaan. Koulu ei ole oikea paikka hänen ongelmiensa käsittelyyn. Koulupolitiikalla ei voi tehokkaasti ratkaista sosiaalisia ongelmia; ne hoidetaan paremmin ja asiantuntevammin sosiaalipolitiikalla. Vain poistamalla häiriöoppilas koulusta, taataan muille oppilaille se etu, joka peruskoulun avulla tasa-arvoon tähdäten on heidän nautittavakseen tarkoitettu. Muussa tapauksessa peruskouluinstituution sisältämä tasa-arvoidea ei käytännössä toteudu.
Koulupolitiikan päämääränä tulee olla yhteiskunnan mahdollisimman tehokas hyödyntäminen. Se voi tapahtua vain niiden tiedollisten valmiuksien avulla, jotka koulussa välitetään oppilaille. Nähdäkseni tasa-arvopolitiikan jatkaminen ei juuri tästä näkökulmasta voi olla koulupolitiikassa enää eli siis tämän päivän tilanteessa ensisijaista. En tarkoita päinvastaista linjaa eli sitä, että pitäisi antaa periksi vaatimuksille perustaa eliittikouluja erikoislahjakkaiden opinahjoiksi. Lahjakkaat pääsevät kyllä käyttämään lahjojaan myös nykyisessä systeemissä. Ei koulu aseta oppilaan henkiselle kehitykselle kattoa, vain lattian ja seinät. Erityiskoulut ovat ominaisia yhteiskunnille, joissa perusideana ei ole tasa-arvo vaan ihmisten eriarvoisuus. Koulun on meidän kulttuurissamme hyödytettävä yhteiskuntaa muulla tavoin. Sen on hyödytettävä sitä tässä ajassa yhdenmukaisuudesta koulutuksessa tinkimällä ja monimuotoisuutta lisäämällä. Yhdenmukaisuudesta on tingittävä yleissivistyksen osuutta ja painoa kaventamalla - ei siis siitä luopumalla - ja johonkin elämänalaan erikoistumisen osuutta ja painoa lisäämällä.
Mitä se tarkoittaa? Otan konkreettisen ja kärjistetyn esimerkin. Mitä vaikuttaa esimerkiksi perinteinen yleissivistävä lukio autioituvalla maaseudulla? Se kiihdyttää maalta muuttoa pumppaamalla alueen nuoret yliopistojen ja korkeakoulujen kautta ulos maailmalle hyödyttämättä juuri millään tavoin sitä kulmakuntaa, jossa koulu sijaitsee. Tällainen lopputulos tuskin on koko yhteiskunnan näkökulmasta paras ratkaisu. Kelvokkaampi vaihtoehto olisi, että esim. pienyritysrikkaalla paikkakunnalla koulu erikoistuisi opetusohjelmansa puitteissa ja yleissivistystä tyystin unohtamatta sellaiseen yritystoimintaan, joka on seudulle ominainen. Oppilaat tuntisivat alueen teollisuuden pullonkaulat ja olisivat motivoituja hankkimaan niiden ratkaisemiseksi yliopistoista ja korkeakouluista tarvittavat valmiudet, sekä palaamaan sitten takaisin koulupaikkakunnalleen ja jäämään sinne.

jatkuu...

Tällainen ajatus ei merkitse ammattikoulututkinnnon yhdistämistä ylioppilastutkintoon niin kuin tapahtuu Ruotsissa. Tavoite on toinen. Tällä hetkellä etenkin maaseudun pienellä ja keskisuurella teollisuudella on kaksi pahaa kehityskapeikkoa: kyvyttömyys moderniin tuotekehittelyyn ja ulkomaiden markkinain saavuttamiseen. Molempiin tarvitaan korkeakoulutason valmiuksia mutta myös kulloisenkin kysymyksessä olevan tuotannonalan perusteellista tuntemusta. Tuo tuntemus on tehtaan tulevien tuetekehittelijäin ja markkinoijain hankittava harjoittelujaksojen ja koulun ulkopuolisten asiantuntijain antamien oppituntien kautta jo kouluaikana. - Tässä vain esimerkki siitä, millaisiin ongelmiin nykymaailmassa koulun pitäisi voida jotenkin vastata.
Jos erityispainotteisten koulujen - lukioiden mutta ehkä jossakin mitassa peruskoulujenkin - määrä lisääntyisi, systeemi edellyttäisi kunnolla toimiakseen, että oppilaat voisivat nykyistä suuremmassa määrin valita opinahjonsa ja että koulut pantaisiin kilpailemaan oppilaista. Lisäksi koulumaailma ja yliopistot olisi nykyistä kiinteämmin kytkettävä toisiinsa. Ei kaikkien yliopistojen tarvitse olla kansainvälisesti orientoituneita tiedeyliopistoja; jotkut niistä voisivat keskittyä rekrytointialueensa kehittämiseen, ruveta kehityksen ja edistyksen alueellisiksi vetureiksi esikuvanaan Oulun yliopiston ja Nokian symbioosi. Kaikessa tässäkin on omat vaaransa, mutta koulun on joka tapauksessa aina koetettava pysyä yhteiskunnallisen kehityksen mukana. Koulujen erikoistumista lisäämällä tuotettaisiin systeemiin taas sitä aitoa valinnaisuutta, joka vahvistaa oppimismotivaatiota, ja vähennettäisiin pakkoa, joka sitä aina heikentää. Pakkoon ei koskaan pitäisi mennä ilman pakkoa eli muitten vaihtoehtojen puutetta.
Hyvät kuulijat
Tasa-arvopyrkimyksen ja yleissivistyksen tavoittelun dominoima koulupolitiikka on toiminut näihin päiviin asti hyvin. Nyt ne kumpikin ovat tulleet tiensä päähän, mutta vain ja nimenomaan koulupolitiikan keskeisinä juonteina. Niistä ei tule luopua eikä niitä tyystin syrjäyttää; eräiden marginaaliryhmien kuten vammaisten ja vierasmaalaistaustaisten lasten osalta yhteistä lähtöviivaa ei ole vieläkään saavutettu. Aikuiskoulutuksessa on asianlaita osin samoin. Silti kaikesta tästä huolimatta koulupolitiikassa on etsittävä uusia painopistealueita, jotta vältettäisiin umpikujat, jähmettyminen paikalleen ja jälkeen jääminen muusta kehityksestä. Tietyt reformit ovat välttämättömiä.
Oppivelvollisuuslakia tulisi muuttaa siten, että häirikköoppilaat voidaan vähintäänkin määräajaksi erottaa jo peruskoulusta. Tämä muutos on sitäkin tärkeämpi, koska päihteiden käytön laajentuminen ja avioerojen lisääntyminen produsoivat kasvavassa mitassa käytöshäiriöitä lapsissa. Tähän ikävään ja surkuteltavaan ongelmaan on puututtava, mutta ei koulupolitiikan keinoin. Koulun on huolehdittava omasta päätehtävästään.
Koulun on huolehdittava erityisesti siitä, että se tarjoaa yhteiskunnan käyttöön parhain mahdollisin opillisin valmiuksen varustettua nuorisoa. Lähinnä virkamieskasvatusta ainoinaan palvellut yleissivistys yksinään ei enää tätä vaadittavaa valmiustasoa takaa. Lukioiden mutta ehkä myös jossakin mitassa peruskoulujenkin osalta on lujitettava kytköstä yhtäältä alueen yliopistoihin toisaalta erityisesti koulupaikkakunnan elinkeinoelämään ja suosittava sitä silmällä pitäen erilaisia erikoistumisen muotoja ja vaihtoehtoja. Eliittikouluja ei tarvita, vaihtoehtoja, valinnaisuutta, vapaaehtoisuutta ja kilpailua koulujen kesken kyllä.
Kotisivu
www.helsinki.fi/people/heikki.ylikangas/