V. Linnan tiivistys kesästä 1944

Kuten Paasikivi vihaisena totesi keväällä 1944, Suomen sotilas-poliittisessa johdossa ei silloin ollut "miehiä" tekemään rauhaa, kun tilanne vielä oli edullinen, Suomen armeija lyömättä. Paasikivi tuskaili: "Suomessa ei ole miehiä, ei ole ollut koko sodan aikana!" Hän tiesi, että torjuttua liittoutuneiden rauhantarjousta seuraisi venäläisten hyökkäys, jossa kenties koko maa menetettäisiin. Se tuntui varmojen tosiasioiden ja voimasuhteiden mukaan laskevasta Paasikivestä vastuuttomalta uhkapeliltä. Sotaa jatkamalla ei voitettaisi mitään, mutta asetettaisiin kaikki vaaraan. Kun venäläisten offensiivi alkoi, yllättäen suomalaiset rintamakomentajat ja päämajan housut kintuissa, Paasikivi saattoi vain synkkänä todeta, miten hän oli jälleen kerran ollut oikeassa, yksin.

"Torjuntavoittoa" on mukava glorifoida, mutta pitäisi myöskin ajatella sen hintaa ja kesän 1944 taistelun turhuutta. Tuhansia miehiä teurastettiin, jotta Suomi pääsi takaisin samaan neuvotteluasemaan missä se oli keväällä ollut - tai ei edes aivan samaan vaan astetta huonompaan, sillä välillä oli menetetty Viipuri ja Itä-Karjala ja kärsitty valtavia miestappiota. Suomen armeija ei kesäkuussa 1944 ollut moraalisesti eikä sotilaallisesti valmis ottamaan vastaan venäläisten suurhyökkäystä. Puna-armeija ei enää ollut sama kuin v. 1941. Venäläiset olivat kehittäneet eri aselajien massiiviseen ja koordinoituun käyttöön perustuvan offensiivisen sotataitonsa murskaavaksi nyrkiksi, joka puhkaisi suomalaisten puolustuksen kuin paperin kesäkuun paniikinomaisina päivinä 1944. Usean divisioonan verran suomalaisjoukkoja lähti pakoon kun rintama luhistui. Kannas oli täynnä harhailevia, demoralisoittuneita lyötyjä miehiä. Suomalaiset eivät enää halunneet taistella. Sota oli hävitty. Ja venäläiset vaativat nyt Suomea antautumaan ehdoitta. Tähän katastrofitilanteeseen oli hallituksen ja päämajan politiikka maan vienyt.

Suomalaiset pelasti vain se, että Viipurin jälkeen maasto muuttui hyökkääjälle niin epäedulliseksi, ettei puna-armeijalla ollut enää hyötyä ylivoimastaan. Siinä se "Ihantalan ihme". Itä-Karjalasta saapui joukkoja jotka eivät olleet kokeneet Kannaksen tappioiden koko musertavuutta. Rintama vakiintui vähitellen. On kuitenkin todettava, että kesän 1944 torjuntataisteluista kehitetty kansallinen sankarimyytti ei perustu todellisuuteen, kuten ei talvisodankaan myytti. Sekä talvisota että kesän 1944 taistelut olivat Suomelle hirveä onnettomuus, joka olisi toisenlaiselle politiikalla voitu välttää - jos Paasikivi olisi ollut peräsimessä. Pienellä maalla pieninen armeijoineen ei ole varaa leikkiä Leonidasta Thermopylaissa. Taipumattomuus ei ole hyve vaan tyhmyyttä. Parempi olisi ollut myöntyä.

Myöntyväisyysmies kirjoitti:

Kuten Paasikivi vihaisena totesi keväällä 1944, Suomen sotilas-poliittisessa johdossa ei silloin ollut "miehiä" tekemään rauhaa, kun tilanne vielä oli edullinen, Suomen armeija lyömättä. Paasikivi tuskaili: "Suomessa ei ole miehiä, ei ole ollut koko sodan aikana!" Hän tiesi, että torjuttua liittoutuneiden rauhantarjousta seuraisi venäläisten hyökkäys, jossa kenties koko maa menetettäisiin. Se tuntui varmojen tosiasioiden ja voimasuhteiden mukaan laskevasta Paasikivestä vastuuttomalta uhkapeliltä. Sotaa jatkamalla ei voitettaisi mitään, mutta asetettaisiin kaikki vaaraan. Kun venäläisten offensiivi alkoi, yllättäen suomalaiset rintamakomentajat ja päämajan housut kintuissa, Paasikivi saattoi vain synkkänä todeta, miten hän oli jälleen kerran ollut oikeassa, yksin.

"Torjuntavoittoa" on mukava glorifoida, mutta pitäisi myöskin ajatella sen hintaa ja kesän 1944 taistelun turhuutta. Tuhansia miehiä teurastettiin, jotta Suomi pääsi takaisin samaan neuvotteluasemaan missä se oli keväällä ollut - tai ei edes aivan samaan vaan astetta huonompaan, sillä välillä oli menetetty Viipuri ja Itä-Karjala ja kärsitty valtavia miestappiota. Suomen armeija ei kesäkuussa 1944 ollut moraalisesti eikä sotilaallisesti valmis ottamaan vastaan venäläisten suurhyökkäystä. Puna-armeija ei enää ollut sama kuin v. 1941. Venäläiset olivat kehittäneet eri aselajien massiiviseen ja koordinoituun käyttöön perustuvan offensiivisen sotataitonsa murskaavaksi nyrkiksi, joka puhkaisi suomalaisten puolustuksen kuin paperin kesäkuun paniikinomaisina päivinä 1944. Usean divisioonan verran suomalaisjoukkoja lähti pakoon kun rintama luhistui. Kannas oli täynnä harhailevia, demoralisoittuneita lyötyjä miehiä. Suomalaiset eivät enää halunneet taistella. Sota oli hävitty. Ja venäläiset vaativat nyt Suomea antautumaan ehdoitta. Tähän katastrofitilanteeseen oli hallituksen ja päämajan politiikka maan vienyt.

Suomalaiset pelasti vain se, että Viipurin jälkeen maasto muuttui hyökkääjälle niin epäedulliseksi, ettei puna-armeijalla ollut enää hyötyä ylivoimastaan. Siinä se "Ihantalan ihme". Itä-Karjalasta saapui joukkoja jotka eivät olleet kokeneet Kannaksen tappioiden koko musertavuutta. Rintama vakiintui vähitellen. On kuitenkin todettava, että kesän 1944 torjuntataisteluista kehitetty kansallinen sankarimyytti ei perustu todellisuuteen, kuten ei talvisodankaan myytti. Sekä talvisota että kesän 1944 taistelut olivat Suomelle hirveä onnettomuus, joka olisi toisenlaiselle politiikalla voitu välttää - jos Paasikivi olisi ollut peräsimessä. Pienellä maalla pieninen armeijoineen ei ole varaa leikkiä Leonidasta Thermopylaissa. Taipumattomuus ei ole hyve vaan tyhmyyttä. Parempi olisi ollut myöntyä.

Paasikiven ylistämä rauhantarjous tarkoitti antautumista ehdoitta ja kaikkea, mikä siitä seuraisi. Se vahvistettiin vielä 23.6. 44. Voroshilovin komitean laatimat antautumisjärjestelyt allekirjoitettiin 28.6. 44 ja luovutettiin NL:n ulkoministeriölle.

Kesän -44 torjuntataistelulla siis vältettiin antautuminen ja miehitys ynnä kommunistihallinto.Sitä Paasikivi ei voinut myöntää, koska hänen oli tärkeää syyllistää sodanaikainen johto yhdessä NL:n ja kommunistien kanssa. Se avasi tien NL:n suosioon ja Suomen johtoon.

Koeta harkita omilla aivoilla, äläkä neuvostopropagandan varassa. Siihen ei uskottu edes 40-luvulla. Se, että ns. stallarinuoriso uskoo Staliniin, ei tarkoita sitä, etteikö kyse olisi valheista.

Myöntyväisyysmies kirjoitti:

Kuten Paasikivi vihaisena totesi keväällä 1944, Suomen sotilas-poliittisessa johdossa ei silloin ollut "miehiä" tekemään rauhaa, kun tilanne vielä oli edullinen, Suomen armeija lyömättä. Paasikivi tuskaili: "Suomessa ei ole miehiä, ei ole ollut koko sodan aikana!" Hän tiesi, että torjuttua liittoutuneiden rauhantarjousta seuraisi venäläisten hyökkäys, jossa kenties koko maa menetettäisiin. Se tuntui varmojen tosiasioiden ja voimasuhteiden mukaan laskevasta Paasikivestä vastuuttomalta uhkapeliltä. Sotaa jatkamalla ei voitettaisi mitään, mutta asetettaisiin kaikki vaaraan. Kun venäläisten offensiivi alkoi, yllättäen suomalaiset rintamakomentajat ja päämajan housut kintuissa, Paasikivi saattoi vain synkkänä todeta, miten hän oli jälleen kerran ollut oikeassa, yksin.

"Torjuntavoittoa" on mukava glorifoida, mutta pitäisi myöskin ajatella sen hintaa ja kesän 1944 taistelun turhuutta. Tuhansia miehiä teurastettiin, jotta Suomi pääsi takaisin samaan neuvotteluasemaan missä se oli keväällä ollut - tai ei edes aivan samaan vaan astetta huonompaan, sillä välillä oli menetetty Viipuri ja Itä-Karjala ja kärsitty valtavia miestappiota. Suomen armeija ei kesäkuussa 1944 ollut moraalisesti eikä sotilaallisesti valmis ottamaan vastaan venäläisten suurhyökkäystä. Puna-armeija ei enää ollut sama kuin v. 1941. Venäläiset olivat kehittäneet eri aselajien massiiviseen ja koordinoituun käyttöön perustuvan offensiivisen sotataitonsa murskaavaksi nyrkiksi, joka puhkaisi suomalaisten puolustuksen kuin paperin kesäkuun paniikinomaisina päivinä 1944. Usean divisioonan verran suomalaisjoukkoja lähti pakoon kun rintama luhistui. Kannas oli täynnä harhailevia, demoralisoittuneita lyötyjä miehiä. Suomalaiset eivät enää halunneet taistella. Sota oli hävitty. Ja venäläiset vaativat nyt Suomea antautumaan ehdoitta. Tähän katastrofitilanteeseen oli hallituksen ja päämajan politiikka maan vienyt.

Suomalaiset pelasti vain se, että Viipurin jälkeen maasto muuttui hyökkääjälle niin epäedulliseksi, ettei puna-armeijalla ollut enää hyötyä ylivoimastaan. Siinä se "Ihantalan ihme". Itä-Karjalasta saapui joukkoja jotka eivät olleet kokeneet Kannaksen tappioiden koko musertavuutta. Rintama vakiintui vähitellen. On kuitenkin todettava, että kesän 1944 torjuntataisteluista kehitetty kansallinen sankarimyytti ei perustu todellisuuteen, kuten ei talvisodankaan myytti. Sekä talvisota että kesän 1944 taistelut olivat Suomelle hirveä onnettomuus, joka olisi toisenlaiselle politiikalla voitu välttää - jos Paasikivi olisi ollut peräsimessä. Pienellä maalla pieninen armeijoineen ei ole varaa leikkiä Leonidasta Thermopylaissa. Taipumattomuus ei ole hyve vaan tyhmyyttä. Parempi olisi ollut myöntyä.

Soda päättyessä Suomen armeija oli vahvempi kuin koskaan sitä ennen ja sen jälkeen.

Myöntyväisyysmies kirjoitti:

Kuten Paasikivi vihaisena totesi keväällä 1944, Suomen sotilas-poliittisessa johdossa ei silloin ollut "miehiä" tekemään rauhaa, kun tilanne vielä oli edullinen, Suomen armeija lyömättä. Paasikivi tuskaili: "Suomessa ei ole miehiä, ei ole ollut koko sodan aikana!" Hän tiesi, että torjuttua liittoutuneiden rauhantarjousta seuraisi venäläisten hyökkäys, jossa kenties koko maa menetettäisiin. Se tuntui varmojen tosiasioiden ja voimasuhteiden mukaan laskevasta Paasikivestä vastuuttomalta uhkapeliltä. Sotaa jatkamalla ei voitettaisi mitään, mutta asetettaisiin kaikki vaaraan. Kun venäläisten offensiivi alkoi, yllättäen suomalaiset rintamakomentajat ja päämajan housut kintuissa, Paasikivi saattoi vain synkkänä todeta, miten hän oli jälleen kerran ollut oikeassa, yksin.

"Torjuntavoittoa" on mukava glorifoida, mutta pitäisi myöskin ajatella sen hintaa ja kesän 1944 taistelun turhuutta. Tuhansia miehiä teurastettiin, jotta Suomi pääsi takaisin samaan neuvotteluasemaan missä se oli keväällä ollut - tai ei edes aivan samaan vaan astetta huonompaan, sillä välillä oli menetetty Viipuri ja Itä-Karjala ja kärsitty valtavia miestappiota. Suomen armeija ei kesäkuussa 1944 ollut moraalisesti eikä sotilaallisesti valmis ottamaan vastaan venäläisten suurhyökkäystä. Puna-armeija ei enää ollut sama kuin v. 1941. Venäläiset olivat kehittäneet eri aselajien massiiviseen ja koordinoituun käyttöön perustuvan offensiivisen sotataitonsa murskaavaksi nyrkiksi, joka puhkaisi suomalaisten puolustuksen kuin paperin kesäkuun paniikinomaisina päivinä 1944. Usean divisioonan verran suomalaisjoukkoja lähti pakoon kun rintama luhistui. Kannas oli täynnä harhailevia, demoralisoittuneita lyötyjä miehiä. Suomalaiset eivät enää halunneet taistella. Sota oli hävitty. Ja venäläiset vaativat nyt Suomea antautumaan ehdoitta. Tähän katastrofitilanteeseen oli hallituksen ja päämajan politiikka maan vienyt.

Suomalaiset pelasti vain se, että Viipurin jälkeen maasto muuttui hyökkääjälle niin epäedulliseksi, ettei puna-armeijalla ollut enää hyötyä ylivoimastaan. Siinä se "Ihantalan ihme". Itä-Karjalasta saapui joukkoja jotka eivät olleet kokeneet Kannaksen tappioiden koko musertavuutta. Rintama vakiintui vähitellen. On kuitenkin todettava, että kesän 1944 torjuntataisteluista kehitetty kansallinen sankarimyytti ei perustu todellisuuteen, kuten ei talvisodankaan myytti. Sekä talvisota että kesän 1944 taistelut olivat Suomelle hirveä onnettomuus, joka olisi toisenlaiselle politiikalla voitu välttää - jos Paasikivi olisi ollut peräsimessä. Pienellä maalla pieninen armeijoineen ei ole varaa leikkiä Leonidasta Thermopylaissa. Taipumattomuus ei ole hyve vaan tyhmyyttä. Parempi olisi ollut myöntyä.

Miten tuo vasemmistovuodatuksesi liittyi Tuntemattomaan?

Myöntyväisyysmies kirjoitti:

Kuten Paasikivi vihaisena totesi keväällä 1944, Suomen sotilas-poliittisessa johdossa ei silloin ollut "miehiä" tekemään rauhaa, kun tilanne vielä oli edullinen, Suomen armeija lyömättä. Paasikivi tuskaili: "Suomessa ei ole miehiä, ei ole ollut koko sodan aikana!" Hän tiesi, että torjuttua liittoutuneiden rauhantarjousta seuraisi venäläisten hyökkäys, jossa kenties koko maa menetettäisiin. Se tuntui varmojen tosiasioiden ja voimasuhteiden mukaan laskevasta Paasikivestä vastuuttomalta uhkapeliltä. Sotaa jatkamalla ei voitettaisi mitään, mutta asetettaisiin kaikki vaaraan. Kun venäläisten offensiivi alkoi, yllättäen suomalaiset rintamakomentajat ja päämajan housut kintuissa, Paasikivi saattoi vain synkkänä todeta, miten hän oli jälleen kerran ollut oikeassa, yksin.

"Torjuntavoittoa" on mukava glorifoida, mutta pitäisi myöskin ajatella sen hintaa ja kesän 1944 taistelun turhuutta. Tuhansia miehiä teurastettiin, jotta Suomi pääsi takaisin samaan neuvotteluasemaan missä se oli keväällä ollut - tai ei edes aivan samaan vaan astetta huonompaan, sillä välillä oli menetetty Viipuri ja Itä-Karjala ja kärsitty valtavia miestappiota. Suomen armeija ei kesäkuussa 1944 ollut moraalisesti eikä sotilaallisesti valmis ottamaan vastaan venäläisten suurhyökkäystä. Puna-armeija ei enää ollut sama kuin v. 1941. Venäläiset olivat kehittäneet eri aselajien massiiviseen ja koordinoituun käyttöön perustuvan offensiivisen sotataitonsa murskaavaksi nyrkiksi, joka puhkaisi suomalaisten puolustuksen kuin paperin kesäkuun paniikinomaisina päivinä 1944. Usean divisioonan verran suomalaisjoukkoja lähti pakoon kun rintama luhistui. Kannas oli täynnä harhailevia, demoralisoittuneita lyötyjä miehiä. Suomalaiset eivät enää halunneet taistella. Sota oli hävitty. Ja venäläiset vaativat nyt Suomea antautumaan ehdoitta. Tähän katastrofitilanteeseen oli hallituksen ja päämajan politiikka maan vienyt.

Suomalaiset pelasti vain se, että Viipurin jälkeen maasto muuttui hyökkääjälle niin epäedulliseksi, ettei puna-armeijalla ollut enää hyötyä ylivoimastaan. Siinä se "Ihantalan ihme". Itä-Karjalasta saapui joukkoja jotka eivät olleet kokeneet Kannaksen tappioiden koko musertavuutta. Rintama vakiintui vähitellen. On kuitenkin todettava, että kesän 1944 torjuntataisteluista kehitetty kansallinen sankarimyytti ei perustu todellisuuteen, kuten ei talvisodankaan myytti. Sekä talvisota että kesän 1944 taistelut olivat Suomelle hirveä onnettomuus, joka olisi toisenlaiselle politiikalla voitu välttää - jos Paasikivi olisi ollut peräsimessä. Pienellä maalla pieninen armeijoineen ei ole varaa leikkiä Leonidasta Thermopylaissa. Taipumattomuus ei ole hyve vaan tyhmyyttä. Parempi olisi ollut myöntyä.

"Kuten Paasikivi vihaisena totesi keväällä 1944, Suomen sotilas-poliittisessa johdossa ei silloin ollut "miehiä" tekemään rauhaa, kun tilanne vielä oli edullinen, Suomen armeija lyömättä."

Mikä ihmeen sotilas-poliittinen johto? Sota ja rauha on poliittisen johdon asia. Suomen armeijaa ei lyöty.

"Hän tiesi, että torjuttua liittoutuneiden rauhantarjousta seuraisi venäläisten hyökkäys, jossa kenties koko maa menetettäisiin."

Eihän tiennyt. Ei sitä kukaan tiennyt.

"Sotaa jatkamalla ei voitettaisi mitään, mutta asetettaisiin kaikki vaaraan."

Sotaa jatkamalla vältyttiin joutumasta Saksan ja Neuvostoliiton väliseksi sotatantereeksi.

"Tuhansia miehiä teurastettiin, jotta Suomi pääsi takaisin samaan neuvotteluasemaan missä se oli keväällä ollut - tai ei edes aivan samaan vaan astetta huonompaan, sillä välillä oli menetetty Viipuri ja Itä-Karjala ja kärsitty valtavia miestappiota."

Valehtelet. Sinä väität, että neuvotteluasema heikkeni. Miksi sitten rauhanehdot lievenivät? Yhtälö ei toimi. Kuten ei valehtelusikaan. Tuhansia miehiä kuoli, koska Neuvostoliitto ei suostunut tinkimään rauhanehdoistaan keväällä -44 ja koska Saksan tilanne ei sallinut sodasta irrottautumista. Suomen ongelma olisi ratkennut itsestään Saksan myötä. Valitettavasti Stalin katsoi parhaaksi teurastuttaa kymmeniätuhansia miehiään Kannaksella.

"Usean divisioonan verran suomalaisjoukkoja lähti pakoon kun rintama luhistui. Kannas oli täynnä harhailevia, demoralisoittuneita lyötyjä miehiä. Suomalaiset eivät enää halunneet taistella."

10. divisioona, joka oli painopisteessä, lyötiin hajalle. Tottakai muutkin lähtivät kun pääasema murtui. Yllättävän kovat tappiot venäläiset kärsivät, vaikka suomalaiset eivät enää halunneet taistella. Lienevätkö sitten ampuneet itseään...

"Suomalaiset pelasti vain se, että Viipurin jälkeen maasto muuttui hyökkääjälle niin epäedulliseksi, ettei puna-armeijalla ollut enää hyötyä ylivoimastaan."

Voitko kertoa vähän tuosta maaston epäedullisuudesta? Suomalaiset pelasti se, että onnistuimme tappamaan riittävästi venäläisiä, jolloin hyökkäysvoima ehtyi. Tämä tehtiin voimat äärimmilleen ponnistaen ja se, että puolustus piti niin valtavaa ylivoimaa vastaan ON ihme, vaikka joku Pessimisti-Paasikiveä kritiikittä palvova punikki muuta yrittääkin väittää.

"Taipumattomuus ei ole hyve vaan tyhmyyttä."

Kunpa Neuvostoliitto olisi ymmärtänyt tämän. Olisi moni venäläinen jäänyt henkiin sen sijaan, että joutui maksamaan kalleimman mahdollisen hinnan Stalinin arvovallan herkkyydestä.

Kirjoita sitten kirjoitti:

Paasikiven ylistämä rauhantarjous tarkoitti antautumista ehdoitta ja kaikkea, mikä siitä seuraisi. Se vahvistettiin vielä 23.6. 44. Voroshilovin komitean laatimat antautumisjärjestelyt allekirjoitettiin 28.6. 44 ja luovutettiin NL:n ulkoministeriölle.

Kesän -44 torjuntataistelulla siis vältettiin antautuminen ja miehitys ynnä kommunistihallinto.Sitä Paasikivi ei voinut myöntää, koska hänen oli tärkeää syyllistää sodanaikainen johto yhdessä NL:n ja kommunistien kanssa. Se avasi tien NL:n suosioon ja Suomen johtoon.

Koeta harkita omilla aivoilla, äläkä neuvostopropagandan varassa. Siihen ei uskottu edes 40-luvulla. Se, että ns. stallarinuoriso uskoo Staliniin, ei tarkoita sitä, etteikö kyse olisi valheista.

Paasikivi oli väärässä eikä voinut muuttaa mieltään, koska olisi näin osoittanut erehtyneensä. Se oli aika änkyrä äijä päiväkirjoistaankin päätellen.

Tuoss Brotheruksen Erkko -kirjassa kerrotaan Paasikivestäkin juttuja.

Paasikivi vihasi kirjan mukaan syvästi Erkkoa juuri Talvisodan syttymisen takia. Hän taisikin olla aika leppymärön vihassaan ja kosti vielä perästä päin jos vain suinkin pystyi.

Moskovassa 1940 ollessaan Paasikivi, Brotheruksen kirjan mukaan, mietti listaa kenet suomalaiset hän mieluusti hirttäisi ja sai täyden tusinan kun Erkko ja Pakaslahti luettiin listaan mukaan! Samaan aikaan Erkko mietti Tukholmassa kuinka monet hänen tuttunsa, yksi toisensa jälkeen, kääsi hänelle selkänsä! Tukhoman pestiin loppuikin hänen poliittinen ura keväällä 1940.

Lehdistö kertoi Erkon rynnänneen Tukholmaan sotaa pakoon ja tämä olettamus vain vahvistui kun Paasikivi ei halunnut Erkosta täysivaltaista lähettilästä hänen seuraajakseen Tukholmaan. Niinpä Erkko nimitettiinkin pienen vetkuttelun jälkeen Suomen asiainhoitajaksi. Varmaan se lähtevän ministerin kunniamerkkikin jäin Paasikiven ansiosta myäntämättä ja Erkolla ei ollut ainoatakaan kotimaista kaulassa kannettavaa kunniamerkkiä.

Nuokin jutut kerrotaan tuossa kirjassa:

Brotherus Heikki: Eljas Jo Erkko Legenda Jo Eläessään, WSOY, 1973

Näinkin, mutta kyllä monet sotilaatkin muistelmissaan kiinnittivät huomiota joukkojen terävyyden puutteeseen (etupäässä Kannaksen pariin ensimmäiseen viikkoon tosin). Muiden muassa Wolf Halsti totesi, että pitkän lepsuilun jälkeen sota näytti taas kerran kuolemannaamansa ja siihen piti vähän totutella.

Linna ilmeisesti hiukan "politisoi" ongelmaa.

Lukumies. kirjoitti:

Näinkin, mutta kyllä monet sotilaatkin muistelmissaan kiinnittivät huomiota joukkojen terävyyden puutteeseen (etupäässä Kannaksen pariin ensimmäiseen viikkoon tosin). Muiden muassa Wolf Halsti totesi, että pitkän lepsuilun jälkeen sota näytti taas kerran kuolemannaamansa ja siihen piti vähän totutella.

Linna ilmeisesti hiukan "politisoi" ongelmaa.

En minä sitäkään kiistä. Joukkojen fyysisestä ja henkisestä kunnosta ei ollut pidetty huolta, se on totta. Mutta rivimiehelle viivytys on henkisesti raskas laji. Pitäisi olla ainoataan kauppaamassa, mutta kuitenkin tullaan koko ajan taaksepäin. Se, mitä Linna ei tuo esille on se, että taaksepäin tultiin tarkoituksella eikä torjuvaa puolustusta ollut tarkoituskaan harrastaa.

iypiuygvf kirjoitti:

En minä sitäkään kiistä. Joukkojen fyysisestä ja henkisestä kunnosta ei ollut pidetty huolta, se on totta. Mutta rivimiehelle viivytys on henkisesti raskas laji. Pitäisi olla ainoataan kauppaamassa, mutta kuitenkin tullaan koko ajan taaksepäin. Se, mitä Linna ei tuo esille on se, että taaksepäin tultiin tarkoituksella eikä torjuvaa puolustusta ollut tarkoituskaan harrastaa.

nimenomaan rivimiehen "vinkkelistä" ja sinne ei toimitettu armeijakunnan operatiivisen osaston suunnitelmia ainakaan kirjallisena. Minä olen opetellut viime vuosina lukemaan myöskin sotahistorian kirjoista rivienvälit. Vaikkakin JR8 oli varusmiesrykmentti, niin siellä oli kaiketi mennyt asemasodan loppuajat pitkälle lonkan vedoksi ja puuhdetöiksi. Tietty kurittomuus, laiskuus ja välinpitämättömyys sitten heijastui raskaissa viivytystaisteluissa huonona henkenä ja taistelusuorituksina. Tuskin rykmentistä turhaan vaihdettiin komentaja ja lähes kaikki pataljoonankomentajat "vetreempiin" miehiin.

iypiuygvf kirjoitti:

En minä sitäkään kiistä. Joukkojen fyysisestä ja henkisestä kunnosta ei ollut pidetty huolta, se on totta. Mutta rivimiehelle viivytys on henkisesti raskas laji. Pitäisi olla ainoataan kauppaamassa, mutta kuitenkin tullaan koko ajan taaksepäin. Se, mitä Linna ei tuo esille on se, että taaksepäin tultiin tarkoituksella eikä torjuvaa puolustusta ollut tarkoituskaan harrastaa.

Linnan näkökulma on sotilaan, siis sammakkoperspektiivistä. Kaunokirjallisesti hyvä ratkaisu, ettei alakaan näpertelemään esikuntatasolla ilman koulutusta. Sellaiset kirjat ovat eri kirjoja. Usein huonompia.

Viivytys on oikeasti raskas laji: "pysähdys, tappelu ja pako", kuten JP6:n veteraanit kuvasivat kuuden päivän matkaansa matkaansa Kuuterselän alalohkolta Viipurin tasalle, josta he sitten huollon (määrättiin kokonaan unille) kautta siirtyivät Viipurinlahdelle. Oli kuulemma 20.6 poikien askel kahden sentin pituinen. Tästä näemme, ettei pataljoonan kokoinen hyväkuntoinenkaan yksikkö kykene levotta kahden viikon yhtämittaiseen taistelukosketukseen liikuntasodassa.

Nykyisin sotakokemus puuttuu miehiltä, jotka johtavat monisteilla. Se voi vielä yllättää.

Viivytys voi olla tehokasta: sulutteet ja ylläköt... Hyvin järjestetty kuolemanmylly sopivaan paikkaan saa kyllä viholliskärjen sekaisin. Miehiä makaa suolet sylissä hetken tulipeiton alla, ajoneuvoja tuhoutuu. Vielä sekaisemmaksi isonkin joukon saa iskemällä osalla joukoista hiukan sivummalta, noin viisi kilometriä kärkikomppaniasta. Etenkin pimeällä voi saada vastapuolen sotimaan keskenään aamuun: blizkrieg ei onnistu edes amerikkalaiselta, jos sillä on oletus, että taakse jää oikeita taistelevia joukkoja "iholle". Todellisen motin vaara on ilmeinen. Kyllä siinä alkaa olla puolustajalla aikaa oikoa omia linjoja ja miettiä vastatoimia.

Rivimies taas näkee, että tässä kävellään pitkin märkiä ja pimeitä metsiä, kylmä on ja väsy, pelottaa, nälkäkin. Ja sitten ammutaan, karjutaan perkelettä, luutnantti makaa ammuttuna eikä kukaan kerro, mihin mennä ja mistä tulla. Sitä sanotaan sammakkoperspektiiviksi. Olen minäkin nähnyt sammakkona maailmalla kurjuutta.

Olet oikeassa siinäkin, ettei miehille voi sanoa, että tarkoitus on valua aikanaan tuonne ja tuonne asti. Hehän menisivät sinne saman tien. Ranskan muukalaislegioonassa marssirivistössä matkan pituutta kysyjille sanotaan aina: kaksi kilometriä. Ja jos parin tunnin kuluttua kysyvät uudestaan, vastaus on sama: kaksi kilometriä.

Myöntyväisyysmies kirjoitti:

Kuten Paasikivi vihaisena totesi keväällä 1944, Suomen sotilas-poliittisessa johdossa ei silloin ollut "miehiä" tekemään rauhaa, kun tilanne vielä oli edullinen, Suomen armeija lyömättä. Paasikivi tuskaili: "Suomessa ei ole miehiä, ei ole ollut koko sodan aikana!" Hän tiesi, että torjuttua liittoutuneiden rauhantarjousta seuraisi venäläisten hyökkäys, jossa kenties koko maa menetettäisiin. Se tuntui varmojen tosiasioiden ja voimasuhteiden mukaan laskevasta Paasikivestä vastuuttomalta uhkapeliltä. Sotaa jatkamalla ei voitettaisi mitään, mutta asetettaisiin kaikki vaaraan. Kun venäläisten offensiivi alkoi, yllättäen suomalaiset rintamakomentajat ja päämajan housut kintuissa, Paasikivi saattoi vain synkkänä todeta, miten hän oli jälleen kerran ollut oikeassa, yksin.

"Torjuntavoittoa" on mukava glorifoida, mutta pitäisi myöskin ajatella sen hintaa ja kesän 1944 taistelun turhuutta. Tuhansia miehiä teurastettiin, jotta Suomi pääsi takaisin samaan neuvotteluasemaan missä se oli keväällä ollut - tai ei edes aivan samaan vaan astetta huonompaan, sillä välillä oli menetetty Viipuri ja Itä-Karjala ja kärsitty valtavia miestappiota. Suomen armeija ei kesäkuussa 1944 ollut moraalisesti eikä sotilaallisesti valmis ottamaan vastaan venäläisten suurhyökkäystä. Puna-armeija ei enää ollut sama kuin v. 1941. Venäläiset olivat kehittäneet eri aselajien massiiviseen ja koordinoituun käyttöön perustuvan offensiivisen sotataitonsa murskaavaksi nyrkiksi, joka puhkaisi suomalaisten puolustuksen kuin paperin kesäkuun paniikinomaisina päivinä 1944. Usean divisioonan verran suomalaisjoukkoja lähti pakoon kun rintama luhistui. Kannas oli täynnä harhailevia, demoralisoittuneita lyötyjä miehiä. Suomalaiset eivät enää halunneet taistella. Sota oli hävitty. Ja venäläiset vaativat nyt Suomea antautumaan ehdoitta. Tähän katastrofitilanteeseen oli hallituksen ja päämajan politiikka maan vienyt.

Suomalaiset pelasti vain se, että Viipurin jälkeen maasto muuttui hyökkääjälle niin epäedulliseksi, ettei puna-armeijalla ollut enää hyötyä ylivoimastaan. Siinä se "Ihantalan ihme". Itä-Karjalasta saapui joukkoja jotka eivät olleet kokeneet Kannaksen tappioiden koko musertavuutta. Rintama vakiintui vähitellen. On kuitenkin todettava, että kesän 1944 torjuntataisteluista kehitetty kansallinen sankarimyytti ei perustu todellisuuteen, kuten ei talvisodankaan myytti. Sekä talvisota että kesän 1944 taistelut olivat Suomelle hirveä onnettomuus, joka olisi toisenlaiselle politiikalla voitu välttää - jos Paasikivi olisi ollut peräsimessä. Pienellä maalla pieninen armeijoineen ei ole varaa leikkiä Leonidasta Thermopylaissa. Taipumattomuus ei ole hyve vaan tyhmyyttä. Parempi olisi ollut myöntyä.

Eihän Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen ollut looginen. Ja kyllähän sitä ihmeteltiinkin esim. lännessä. Kun olisi pitänyt mennä täysillä kohti Saksan sydäalueita, Stalin uhrasikin suunnattomat määrät miehiä ja kalustoa Suomen rintamalla - joka oli täysin toisarvoinen näyttämö. Stalinin ei olisi tarvinnut uhrata Suomea vastaan yhtään miestä, lentokonetta, panssarivaunua yms.. Suomi olisi pudonnut Stalinin syliin kuin kypsä omena viimeistään talvella 1945. Ko. epäloogisuushan ainakin osittain harhautti Suomen sekä poliittisen että sotilaallisen johdon. Ei ajateltu, että Neuvostoliitto eksyisi pois olennaisesta. Tämä harhautuminen oli ehkä keskisen Euroopan onni. Ilman Suomi-seikkailua Puna-armeija olisi ehtinyt paljon pidemmälle kuin mihin se sittemmin eteni.

viivytystä kirjoitti:

nimenomaan rivimiehen "vinkkelistä" ja sinne ei toimitettu armeijakunnan operatiivisen osaston suunnitelmia ainakaan kirjallisena. Minä olen opetellut viime vuosina lukemaan myöskin sotahistorian kirjoista rivienvälit. Vaikkakin JR8 oli varusmiesrykmentti, niin siellä oli kaiketi mennyt asemasodan loppuajat pitkälle lonkan vedoksi ja puuhdetöiksi. Tietty kurittomuus, laiskuus ja välinpitämättömyys sitten heijastui raskaissa viivytystaisteluissa huonona henkenä ja taistelusuorituksina. Tuskin rykmentistä turhaan vaihdettiin komentaja ja lähes kaikki pataljoonankomentajat "vetreempiin" miehiin.

Tottakai kuvaa. Minä yritänkin vain sanoa, että se kuvaus ei kerro koko totuutta tuosta operaatiosta. Valitettavasti vain Linnan romaaneja - niin Tuntematonta kuin Pohjantähteäkin - pidetään usein jonain historiallisina dokumentteina, mitä ne eivät ole.

1944 kirjoitti:

Paasikivi oli väärässä eikä voinut muuttaa mieltään, koska olisi näin osoittanut erehtyneensä. Se oli aika änkyrä äijä päiväkirjoistaankin päätellen.

Tuoss Brotheruksen Erkko -kirjassa kerrotaan Paasikivestäkin juttuja.

Paasikivi vihasi kirjan mukaan syvästi Erkkoa juuri Talvisodan syttymisen takia. Hän taisikin olla aika leppymärön vihassaan ja kosti vielä perästä päin jos vain suinkin pystyi.

Moskovassa 1940 ollessaan Paasikivi, Brotheruksen kirjan mukaan, mietti listaa kenet suomalaiset hän mieluusti hirttäisi ja sai täyden tusinan kun Erkko ja Pakaslahti luettiin listaan mukaan! Samaan aikaan Erkko mietti Tukholmassa kuinka monet hänen tuttunsa, yksi toisensa jälkeen, kääsi hänelle selkänsä! Tukhoman pestiin loppuikin hänen poliittinen ura keväällä 1940.

Lehdistö kertoi Erkon rynnänneen Tukholmaan sotaa pakoon ja tämä olettamus vain vahvistui kun Paasikivi ei halunnut Erkosta täysivaltaista lähettilästä hänen seuraajakseen Tukholmaan. Niinpä Erkko nimitettiinkin pienen vetkuttelun jälkeen Suomen asiainhoitajaksi. Varmaan se lähtevän ministerin kunniamerkkikin jäin Paasikiven ansiosta myäntämättä ja Erkolla ei ollut ainoatakaan kotimaista kaulassa kannettavaa kunniamerkkiä.

Nuokin jutut kerrotaan tuossa kirjassa:

Brotherus Heikki: Eljas Jo Erkko Legenda Jo Eläessään, WSOY, 1973

>>Paasikivi oli väärässä eikä voinut muuttaa mieltään, koska olisi näin osoittanut erehtyneensä.

Lukumies. kirjoitti:

Näinkin, mutta kyllä monet sotilaatkin muistelmissaan kiinnittivät huomiota joukkojen terävyyden puutteeseen (etupäässä Kannaksen pariin ensimmäiseen viikkoon tosin). Muiden muassa Wolf Halsti totesi, että pitkän lepsuilun jälkeen sota näytti taas kerran kuolemannaamansa ja siihen piti vähän totutella.

Linna ilmeisesti hiukan "politisoi" ongelmaa.

Holsti itse Pajarin kanssa töpeksi Kuuterselässä ja yritti sälyttää syyn ratsuväkiprikaatille. On leimallista Suomen herroille että menestys lasketaan omaksi ansioksi ja munaukset pannaan muiden piikkiin.

Halstin uskottavuus mm Sotakorkeakoulun lähteenä on lattiatasolla. Vääristelijä.

taipuvainen negatiivisuuteen ja kaunaisuuteen. Näin ainakin voi päätellä siitä millaisena muistetaan sekä nuoruutensa kotikylässä että rintamatovereiden muistelmissa. Toini Havun arvostelu "Purnarin sota" osui loppujen lopuksi kuitenkin ehkä oikein hyvin asian ytimeen?

luonteeltaan kirjoitti:

taipuvainen negatiivisuuteen ja kaunaisuuteen. Näin ainakin voi päätellä siitä millaisena muistetaan sekä nuoruutensa kotikylässä että rintamatovereiden muistelmissa. Toini Havun arvostelu "Purnarin sota" osui loppujen lopuksi kuitenkin ehkä oikein hyvin asian ytimeen?

"Tuntemattoman" moneen kertaan. Minua ihmetyttää tuo ns. "purnaus" termin käyttö arvostelussa (Havu) kirjassahan ei ole oikeastaan purnareita, ei Rokka ensinkään, päinvastoin. Ainoa joukkopurnaus tapahtui Petroskoissa, jossa komppania päätti olla lähtemättä etenemään olessaan levossa. Sekin laukesi kuitenkin.
Näitähän myös todellisuudessa tapahtui. Erään virra ylityksessäkin komppania kieltäytyi ylityksestä, koska suuri osa oli uimataidottomia ja vastarannalla oli vihollisen konekiväärijoukot. Yliyskin sitten kuitenkin tehtiin onnistuneesi. kirjasta Tuntematon sota.

Väinö Linna tunnettiin joukko-osastossaan sellaisena sotilaana,jolla oli aina jotain negatiivista sanottavaa asiasta kuin asiasta.Taistelutaukojen aikana hän teki muistiinpanoja tapahtuneista asioista.Hänet siirrettiin koluttajaksi täydennyskoulutuskeskus 22:een 1943.Hänen lähtöään ei juurikaan murehdittu koska häntä oli pidetty liian kaunosieluisena.
Sitten hän julkaisi kirjan.Sen nimi oli alunperin juuri Sotaromaani.Kustantajan pyynnöstä nimi muutettiin muotoon Tuntematon sotilas kunhan sitä oli ensin "siivottu.Eräs kirjan päähenkilö on Antti Rokka.Hänen esikuvansa on Viljam Pylkäs,syntynyt Sakkolassa,osallistui talvisotaan KK -ampujana ja ylennettiin sodan jälkeen korpraaliksi.
Jatkosotaan hän saapui täydennysmiehenä.Kun1/KK:n johtaja alikersantti Tuure Olavi Lehtonen (kirjassa Lehto) kaatui 23.elokuuta 1941 Maaselän Kannaksella vihollisen tulituksessa,hänen mukanaan vihollisen PK-tulituksessa kaatui myös kolme sotamiestä,Pylkäs peri hänen paikkansa 1/KK:n johtajana.Hänet ylennettiin alikersantiksi lokakuussa 1941 Petroskoissa.Vuonna 1968 Pylkäs ylennettiin reservin kersantiksi ja hän kuoli Lempäälässä helmikuussa 1999.Eräässä kirjeessään Pylkäkselle Linna kirjoittaa mm: "Sinä olet Rokan esikuva.Kuten huomaat,minä olen muutellut tapahtumien aikajärjestystä,siirtänyt toisten miesten tekoja toisille jne.Mutta ne kuuluvat romaanin luonteeseen ja ovat vain sikäli todenmukaisia."Todellinen "Antti Rokka" eli Viljam Pylkäs oli tietojen mukaan täysin toisenlainen kuin kirjassa esitetään.Kapteeni Kaarnan esikuva oli jääkärikapteeni Toivo Kärnä.Haavoittui Tsiipakassa 9.heinäkuuta 1941 ja kuoli sotasairaalassa 10.heinäkuuta 1941.Hänet on haudattu Joensuuhun.Vänrikki Koskisen esikuva oli vänrikki Kokkonen.Hän selvisi sodasta hengissä.Kersantti Hietasen esikuva oli kersantti Santanen.Hänkin selvisi sodasta hengissä.Sotamies Rahikaisen esikuva oli sotamies Rummukainen joka tarinoiden mukaan osti,vaihtoi tai varasti kaiken tarvitsemansa.Sodan lopuilla hän menetti toisen kätensä.Sotamiehet Viirilä,Riitaoja ja Honkajoki ovat Linnan keksimiä sotilaita samoin kuin upseerit Karjula,Sarastie,Kariluoto ja Lammio.
Linnan kirja on yksi sotakirja muiden joukossa.Voi olla,että teoksen perusteella tehdyt kaksi elokuvaa ovat nostaneet sen yli muiden.Joidenkin lähteiden mukaan Tuntematon sotila on Suomen eniten siteerattu kirja.Väinö Linnan romaanitrilogia "Täällä pohjantähden alla" puolestaan loi,tutkijoiden mukaan,käsitteen punaisista hyväuskoisina henkilöinä,jota sitten lähtivät Vapaussotaan joka sitten kukistettiin verisesti.Tällainen käsitys ei nykyisten historioitsijoiden mukaan pidä paikkaansa.

Historiaa lukenut. kirjoitti:

Väinö Linna tunnettiin joukko-osastossaan sellaisena sotilaana,jolla oli aina jotain negatiivista sanottavaa asiasta kuin asiasta.Taistelutaukojen aikana hän teki muistiinpanoja tapahtuneista asioista.Hänet siirrettiin koluttajaksi täydennyskoulutuskeskus 22:een 1943.Hänen lähtöään ei juurikaan murehdittu koska häntä oli pidetty liian kaunosieluisena.
Sitten hän julkaisi kirjan.Sen nimi oli alunperin juuri Sotaromaani.Kustantajan pyynnöstä nimi muutettiin muotoon Tuntematon sotilas kunhan sitä oli ensin "siivottu.Eräs kirjan päähenkilö on Antti Rokka.Hänen esikuvansa on Viljam Pylkäs,syntynyt Sakkolassa,osallistui talvisotaan KK -ampujana ja ylennettiin sodan jälkeen korpraaliksi.
Jatkosotaan hän saapui täydennysmiehenä.Kun1/KK:n johtaja alikersantti Tuure Olavi Lehtonen (kirjassa Lehto) kaatui 23.elokuuta 1941 Maaselän Kannaksella vihollisen tulituksessa,hänen mukanaan vihollisen PK-tulituksessa kaatui myös kolme sotamiestä,Pylkäs peri hänen paikkansa 1/KK:n johtajana.Hänet ylennettiin alikersantiksi lokakuussa 1941 Petroskoissa.Vuonna 1968 Pylkäs ylennettiin reservin kersantiksi ja hän kuoli Lempäälässä helmikuussa 1999.Eräässä kirjeessään Pylkäkselle Linna kirjoittaa mm: "Sinä olet Rokan esikuva.Kuten huomaat,minä olen muutellut tapahtumien aikajärjestystä,siirtänyt toisten miesten tekoja toisille jne.Mutta ne kuuluvat romaanin luonteeseen ja ovat vain sikäli todenmukaisia."Todellinen "Antti Rokka" eli Viljam Pylkäs oli tietojen mukaan täysin toisenlainen kuin kirjassa esitetään.Kapteeni Kaarnan esikuva oli jääkärikapteeni Toivo Kärnä.Haavoittui Tsiipakassa 9.heinäkuuta 1941 ja kuoli sotasairaalassa 10.heinäkuuta 1941.Hänet on haudattu Joensuuhun.Vänrikki Koskisen esikuva oli vänrikki Kokkonen.Hän selvisi sodasta hengissä.Kersantti Hietasen esikuva oli kersantti Santanen.Hänkin selvisi sodasta hengissä.Sotamies Rahikaisen esikuva oli sotamies Rummukainen joka tarinoiden mukaan osti,vaihtoi tai varasti kaiken tarvitsemansa.Sodan lopuilla hän menetti toisen kätensä.Sotamiehet Viirilä,Riitaoja ja Honkajoki ovat Linnan keksimiä sotilaita samoin kuin upseerit Karjula,Sarastie,Kariluoto ja Lammio.
Linnan kirja on yksi sotakirja muiden joukossa.Voi olla,että teoksen perusteella tehdyt kaksi elokuvaa ovat nostaneet sen yli muiden.Joidenkin lähteiden mukaan Tuntematon sotila on Suomen eniten siteerattu kirja.Väinö Linnan romaanitrilogia "Täällä pohjantähden alla" puolestaan loi,tutkijoiden mukaan,käsitteen punaisista hyväuskoisina henkilöinä,jota sitten lähtivät Vapaussotaan joka sitten kukistettiin verisesti.Tällainen käsitys ei nykyisten historioitsijoiden mukaan pidä paikkaansa.

Mutta kun Linnan Tuntemattoman luin silloin 1956, niin se teki vaikutuksen. Paljon lukeneena, se tekee sen vieläkin. Moniko "sotaromaani" siihen yltää ? Ei monikaan, Suomessa ei yksikään. Olen lukenut aikanaan Jussi Talven mainostetun sotaromaanin Ystäviä ja vihollisia. Kirja on hyvä, mutta se ei vie mukanaan. T. Havu kehui kirjaa "isänmaalliseksi" ? Miten se näkyy ? päähekilö on nimenomaan isänmaanpetturi. Miksi Havu lyttäsi Linnan kirjan ? Se on arvoitus.

Setä Sameli kirjoitti:

Mutta kun Linnan Tuntemattoman luin silloin 1956, niin se teki vaikutuksen. Paljon lukeneena, se tekee sen vieläkin. Moniko "sotaromaani" siihen yltää ? Ei monikaan, Suomessa ei yksikään. Olen lukenut aikanaan Jussi Talven mainostetun sotaromaanin Ystäviä ja vihollisia. Kirja on hyvä, mutta se ei vie mukanaan. T. Havu kehui kirjaa "isänmaalliseksi" ? Miten se näkyy ? päähekilö on nimenomaan isänmaanpetturi. Miksi Havu lyttäsi Linnan kirjan ? Se on arvoitus.

Siksi. koska kirja ei ollut maisterin kirjoittama. Työmiehet eivät saaneet siihen aikaan "hyppiä nenille".
Siinä syy. Sama ilmiö oli silloin kaikessa. Luokkarajat piti säilyttää, muutenhan maa joutuu perikatoon, sitten tuli vielä se kammottava koulu-uudistus. Hyi.

Setä Sameli kirjoitti:

Mutta kun Linnan Tuntemattoman luin silloin 1956, niin se teki vaikutuksen. Paljon lukeneena, se tekee sen vieläkin. Moniko "sotaromaani" siihen yltää ? Ei monikaan, Suomessa ei yksikään. Olen lukenut aikanaan Jussi Talven mainostetun sotaromaanin Ystäviä ja vihollisia. Kirja on hyvä, mutta se ei vie mukanaan. T. Havu kehui kirjaa "isänmaalliseksi" ? Miten se näkyy ? päähekilö on nimenomaan isänmaanpetturi. Miksi Havu lyttäsi Linnan kirjan ? Se on arvoitus.

Suurin syy siihen,että esim.1950-luvulla,ja myöhemminkin,julkaistiin hyvin vähän talvi-ja jatkosodasta kertovia romaaneja tai muuta vastaavaa,on siinä,että sotien jälkeen Suomeen tuli "uusi komento" lähinnä NL:n toimesta.
Se "uusi komento" tarkoitti käytännössä silloin mm.patsas,-kartta,-ja kirjasensuuria.Esimerkiksi kaikista koulukirjoista piti joko poistaa tai niissä saanut esiintyä millään tavoin viittauksia luovutettuihin alueisiin.
Karttasensuuri tarkoitti sitä,että kaikki kartat,missä luovutetut alueet oli kuvattu,piti luovuttaa Neuvostoliitolle.Kaikkiahan ei toki luovutettu.Ei varsinkaan sellaisia,joita oli käytetty operatiivisissa asioissa sotien aikana.NL:n aluetta ei saanut näkyä myöskään peruskartoissa.Minullakin on tallella peruskarttoja 1970-luvulta,joissa NL:n alue on pelkkää valkoista.
Tämä silloinen kirjasensuuri tulee hyvin esille siitä,että Talvisodan jälkeen julkaistuja sitä sotaa käsitteleviä kirjoja julistettiin sensuuriin.
Esimerkiksi Lauri Leikkosen kirja "Tolvajärveltä Kollaanjoelle".Kyseisestä kirjasta tuli uusintapainos vasta vuonna 1990.Toinen Talvisotaa koskeva kirja mikä joutui sensuurin alle oli Erkki Palolammen teos "Kollaa kestää".Tässä edellä oli vain pari esimerkkiä.
Sama sensuuri koski myös Vapaussotaa koskevia tulkintoja ja historiikkeja.Voidaan perustellusti sanoa,että sotien jälkeen Vapaussodankin historia punertui.Tilanne muuttui vasta 1980-luvun lopulla (ja siitä eteenpäin) kun NL:ssa alkoi avoimuuden aika.Se tarkoitti myös sitä,että NL myönsi silloin,että NL oli käynyt Suomea vastaan mm.Talvisodan ja jonka NL oli aloittanut,oman maansa kansalaisille.Talvisodan neuvostoveteraaneja oli aiemmin kielletty kertomasta Talvisodasta yhtään mitään.
Näitä taustoja vasten on itsestää selvää,että Väinö Linna joutui kirjoittamaan kirjansa Tuntematon sotilas "kieli keskellä suuta",ettei kirja joutuisi kiellettyjen kirjojen joukkoon.Ja koska kirja julkaistiin,niin se meni läpi sensuurista.Kun sensuurin pelossa ei paljoa uskallettu kirjoittaa sotakirjoja-toisin kuin nykypäivinä,sama koskee myös kaikien sotiemme todellista historiaa-niin on itsestään selvää,että Väinö Linnan teoksesta tuli aikansa hitti.
Edwin Laineen kirjan pohjalta ohjaama elokuva Tuntematon sotilas on oma lukunsa.Elokuvassa näytellyt Åke Lindman kertoi vasta muutamia vuosia ennen kuolemaansa,että eräässä elokuvan kohtauksessa esiintyvän vangiksi saadun Puna-Armeijan kapteeni Baranovin (Baranovin pojan) täytyi "tietyn tahon" toiveiden mukaisesti olla erittäin sympaattinen henkilö.Ei liene vaikea arvata sitä,että mikä se "tietty taho" oli?
Mainitsin alussa myös patsassensuurin.Se koski kaikkia sellaisia patsaita ja muistomerkkejä joiden voitiin katsoa loukkaavan Suomen ja NL:n välisiä suhteita.Eräänä esimerkkinä Tampereen eteläpuolella sijaitseva Lempäälä.Siellä on Vapaussodan muistomerkki.Eli korkea jalusta jonka huipulla on miekkaa pitelevä käsi.Lempäälän silloisen vasemmiston mukaan muistomerkki oli loukkaava ja se pitää purkaa siksi,että miekan kärki osoittaa tarkalleen kohti itää.
Mutta edelleenkin kyseinen Vapaussodan muistomerkki on paikoillaan Lempäälässä Pyhän Birgitan 1500-luvulta peräisin olevan harmaakivikirkon edustalla.
Kuten olette voineet todeta,niin sensuurilla voidaan joskus vaikuttaa historiaan moni eri tavoin.

Historiaa lukenut. kirjoitti:

Suurin syy siihen,että esim.1950-luvulla,ja myöhemminkin,julkaistiin hyvin vähän talvi-ja jatkosodasta kertovia romaaneja tai muuta vastaavaa,on siinä,että sotien jälkeen Suomeen tuli "uusi komento" lähinnä NL:n toimesta.
Se "uusi komento" tarkoitti käytännössä silloin mm.patsas,-kartta,-ja kirjasensuuria.Esimerkiksi kaikista koulukirjoista piti joko poistaa tai niissä saanut esiintyä millään tavoin viittauksia luovutettuihin alueisiin.
Karttasensuuri tarkoitti sitä,että kaikki kartat,missä luovutetut alueet oli kuvattu,piti luovuttaa Neuvostoliitolle.Kaikkiahan ei toki luovutettu.Ei varsinkaan sellaisia,joita oli käytetty operatiivisissa asioissa sotien aikana.NL:n aluetta ei saanut näkyä myöskään peruskartoissa.Minullakin on tallella peruskarttoja 1970-luvulta,joissa NL:n alue on pelkkää valkoista.
Tämä silloinen kirjasensuuri tulee hyvin esille siitä,että Talvisodan jälkeen julkaistuja sitä sotaa käsitteleviä kirjoja julistettiin sensuuriin.
Esimerkiksi Lauri Leikkosen kirja "Tolvajärveltä Kollaanjoelle".Kyseisestä kirjasta tuli uusintapainos vasta vuonna 1990.Toinen Talvisotaa koskeva kirja mikä joutui sensuurin alle oli Erkki Palolammen teos "Kollaa kestää".Tässä edellä oli vain pari esimerkkiä.
Sama sensuuri koski myös Vapaussotaa koskevia tulkintoja ja historiikkeja.Voidaan perustellusti sanoa,että sotien jälkeen Vapaussodankin historia punertui.Tilanne muuttui vasta 1980-luvun lopulla (ja siitä eteenpäin) kun NL:ssa alkoi avoimuuden aika.Se tarkoitti myös sitä,että NL myönsi silloin,että NL oli käynyt Suomea vastaan mm.Talvisodan ja jonka NL oli aloittanut,oman maansa kansalaisille.Talvisodan neuvostoveteraaneja oli aiemmin kielletty kertomasta Talvisodasta yhtään mitään.
Näitä taustoja vasten on itsestää selvää,että Väinö Linna joutui kirjoittamaan kirjansa Tuntematon sotilas "kieli keskellä suuta",ettei kirja joutuisi kiellettyjen kirjojen joukkoon.Ja koska kirja julkaistiin,niin se meni läpi sensuurista.Kun sensuurin pelossa ei paljoa uskallettu kirjoittaa sotakirjoja-toisin kuin nykypäivinä,sama koskee myös kaikien sotiemme todellista historiaa-niin on itsestään selvää,että Väinö Linnan teoksesta tuli aikansa hitti.
Edwin Laineen kirjan pohjalta ohjaama elokuva Tuntematon sotilas on oma lukunsa.Elokuvassa näytellyt Åke Lindman kertoi vasta muutamia vuosia ennen kuolemaansa,että eräässä elokuvan kohtauksessa esiintyvän vangiksi saadun Puna-Armeijan kapteeni Baranovin (Baranovin pojan) täytyi "tietyn tahon" toiveiden mukaisesti olla erittäin sympaattinen henkilö.Ei liene vaikea arvata sitä,että mikä se "tietty taho" oli?
Mainitsin alussa myös patsassensuurin.Se koski kaikkia sellaisia patsaita ja muistomerkkejä joiden voitiin katsoa loukkaavan Suomen ja NL:n välisiä suhteita.Eräänä esimerkkinä Tampereen eteläpuolella sijaitseva Lempäälä.Siellä on Vapaussodan muistomerkki.Eli korkea jalusta jonka huipulla on miekkaa pitelevä käsi.Lempäälän silloisen vasemmiston mukaan muistomerkki oli loukkaava ja se pitää purkaa siksi,että miekan kärki osoittaa tarkalleen kohti itää.
Mutta edelleenkin kyseinen Vapaussodan muistomerkki on paikoillaan Lempäälässä Pyhän Birgitan 1500-luvulta peräisin olevan harmaakivikirkon edustalla.
Kuten olette voineet todeta,niin sensuurilla voidaan joskus vaikuttaa historiaan moni eri tavoin.

mutta se ei vastaa kysymyksiin. Voidaan esittää myös vastakysymyksiä, Neuvostoliitto oli osa Länsi-liittoutuneita. Miksi Suomi ei ollut ? Talvisodassa saatu maine tuhottiin. Miksi Suomi ei liittoutunut Lännen kanssa 1940 ? Oliko syynä se kuuluisa "Ryssänviha" ? Mitä Suomi menetti liitossa Saksan kanssa?
Minulla on henkilökohtaisesti Saksasta vain hyviä muistoja, ja ystäviä on vieläkin. Mutta politiikkaa ei pitäisi antaa sotilaiden harteille, meillä eikä muuallakaan.

Vai miten sen koet ? kirjoitti:

mutta se ei vastaa kysymyksiin. Voidaan esittää myös vastakysymyksiä, Neuvostoliitto oli osa Länsi-liittoutuneita. Miksi Suomi ei ollut ? Talvisodassa saatu maine tuhottiin. Miksi Suomi ei liittoutunut Lännen kanssa 1940 ? Oliko syynä se kuuluisa "Ryssänviha" ? Mitä Suomi menetti liitossa Saksan kanssa?
Minulla on henkilökohtaisesti Saksasta vain hyviä muistoja, ja ystäviä on vieläkin. Mutta politiikkaa ei pitäisi antaa sotilaiden harteille, meillä eikä muuallakaan.

Vuonna 1940 NL ja Saksa olivat liitossa. Ne torjuivat Suomen lähentymisen Ruotsiin. Miten olisi voitu liittyä länsivaltoihin kun Ranska oli antautunut ja Britannia äärimmäisen hankalassa tilanteessa yksin Saksaa ja NL:a vastaan? USA oli puolueeton, se ei halunnut puuttua Suomen tilanteeseen lainkaan.

" Mutta politiikkaa ei pitäisi antaa sotilaiden harteille, meillä eikä muuallakaan."

Politiikka oli meillä poliitikkojen johdossa aivan yksiselitteisesti.

Voisit perehtyä Talvisodan jälkeiseen tilanteeseen edes alustavasti. Nyt olet aivan pihalla.

aivan pimeä??? kirjoitti:

Vuonna 1940 NL ja Saksa olivat liitossa. Ne torjuivat Suomen lähentymisen Ruotsiin. Miten olisi voitu liittyä länsivaltoihin kun Ranska oli antautunut ja Britannia äärimmäisen hankalassa tilanteessa yksin Saksaa ja NL:a vastaan? USA oli puolueeton, se ei halunnut puuttua Suomen tilanteeseen lainkaan.

" Mutta politiikkaa ei pitäisi antaa sotilaiden harteille, meillä eikä muuallakaan."

Politiikka oli meillä poliitikkojen johdossa aivan yksiselitteisesti.

Voisit perehtyä Talvisodan jälkeiseen tilanteeseen edes alustavasti. Nyt olet aivan pihalla.

Ns. Länsikorttia tarjottiin Suomelle monta kertaa 1940. Täkyyn vaan ei tartuttu. Neuvostliitosta haluttiin revanssi (Talvela) Saksaa pidettiin ylivoimaisena (Kivimies) Suomi haluttiin suureksi (Mannerheim, Ryti) Realisteja ei kuunneltu (Paasikivi, Tanner) Puolustussotaan ei tyydytty, haluttiin ohfensiifinen sota (1941-1942) Vasta Englannin sodanjulistus järkeennytti Suomen hykkäysinnon.

Vai mitä ? kirjoitti:

Ns. Länsikorttia tarjottiin Suomelle monta kertaa 1940. Täkyyn vaan ei tartuttu. Neuvostliitosta haluttiin revanssi (Talvela) Saksaa pidettiin ylivoimaisena (Kivimies) Suomi haluttiin suureksi (Mannerheim, Ryti) Realisteja ei kuunneltu (Paasikivi, Tanner) Puolustussotaan ei tyydytty, haluttiin ohfensiifinen sota (1941-1942) Vasta Englannin sodanjulistus järkeennytti Suomen hykkäysinnon.

Suomihan vaan puolustautui, huom! puolustautui. Mitään hyökkäystä ei ollut mahdollistakaan tehdä. Petroskoi vallattiin, mutta se oli pakko tehdä 1943.

Vai mitä ? kirjoitti:

Ns. Länsikorttia tarjottiin Suomelle monta kertaa 1940. Täkyyn vaan ei tartuttu. Neuvostliitosta haluttiin revanssi (Talvela) Saksaa pidettiin ylivoimaisena (Kivimies) Suomi haluttiin suureksi (Mannerheim, Ryti) Realisteja ei kuunneltu (Paasikivi, Tanner) Puolustussotaan ei tyydytty, haluttiin ohfensiifinen sota (1941-1942) Vasta Englannin sodanjulistus järkeennytti Suomen hykkäysinnon.

"Ns. Länsikorttia tarjottiin Suomelle monta kertaa 1940. "

Kuka tarjosi ja milloin?

Talvela ei ollyut mikään poliittinen johtaja vaan reservin kenraali. Saksa todella oli ylivoimainen 1940.

Suhde NL:on määriytyi Talvisodan kokemuksen ja jatkuvan painostuksen perusteella. NL kannatti SNS:a, jolla oli vallankumoustehtävä, kuten Moskovan arkistoista on selvinnyt.

Englannin sodanjulistus ei vaikuttanut mitään Suomen sotatoimiin. Ne oli käsketty pysähtymään jo ennen Churchillin kirjettä. Karhumäki vain oli vallattava ensin.

Et todellakaan tiedä mitään viime sotien historiasta, vaan tyrkyttelet omia kuvitelmiasi.

Ei vääristellä kirjoitti:

Suomihan vaan puolustautui, huom! puolustautui. Mitään hyökkäystä ei ollut mahdollistakaan tehdä. Petroskoi vallattiin, mutta se oli pakko tehdä 1943.

Ei se mikään pakko ollut, mutta täysin hyökkäyssuunnitelman mukainen.

Vai mitä ? kirjoitti:

Ns. Länsikorttia tarjottiin Suomelle monta kertaa 1940. Täkyyn vaan ei tartuttu. Neuvostliitosta haluttiin revanssi (Talvela) Saksaa pidettiin ylivoimaisena (Kivimies) Suomi haluttiin suureksi (Mannerheim, Ryti) Realisteja ei kuunneltu (Paasikivi, Tanner) Puolustussotaan ei tyydytty, haluttiin ohfensiifinen sota (1941-1942) Vasta Englannin sodanjulistus järkeennytti Suomen hykkäysinnon.

Kivimäki ei Kivimies. Sori

Sekö on sinusta ikävää, että suomalaisia ei kaatunut vielä enemmän?