Rakastan itäistä naapurimaata niinkuin isä tuhlaajapoikaansa. Onhan totta, että esi-isäni ovat vaikuttaneet tuon suuren maan ja sen toisinaan hivenen kyvyttömältä vaikuttavan kansan vaiheisiin niin merkittävästi, että kansojemme välille on syntynyt side, jota voisi kuvata Venäjän suunnattomaksi kiitollisuudenvelaksi Suomelle.
Jo aikanaan havaitsimme, että nuo meitä viisitoista senttiä lyhyemmät ihmiset olivat muodostaneet heimoja, joiden pitäisi pystyä organisoimaan hallintonsa tavalla tai toisella. Avuliaina ihmisinä lähetimme heille ruotsalaisia viikinkejä organisoimaan asian Rurik suomalaisen johdolla. Näin vähitellen venäläiset saivat valtionsa muodostettua, mutta vuosisatoja Rurik suomalaisen jälkeläiset joutuivat huolehtimaan maan johdosta.
Lopulta, kun maa oli riittävän edistynyt hakeuduimme itsekin sen kanssa tekemisiin. Anjalan liiton miehet tunsivat suurta rakkautta tuota kömpelöä jättiläistä kohtaan. Emme tietenkään voineet olla täysin tasavertaisessa asemassa heidän kanssaan, emmekä myöntäneet heille kansalaisuuttamme, mutta kokeiluna tuo oli jännittävä, kun sivistyneet ja lukutaitoiset suomalaiset esittivät kyvykkyydellään heille esimerkkiä. Kenties juuri tämä sai Aleksanteri II:n lakkauttamaan maaorjuuden. Kieltämättä kaupassamme oli siirtomaakaupan maku, kun myimme heille upeasti jalostettua paperia ja he toivat meille raaka-ainetta eli viljaa, sillä viljellä he osasivat, vaikka tässä oli myöhemmin vaikeuksia.
Varsinaiseksi tuhlaajapojaksi voimme lastamme sanoa 1900-luvulla. Tällöin Venäjä koki omituisimmat seikkailunsa. Valitettavasti heillä korostui mongooleilta opittu raaka hallintomalli, jolta heidät olimme aikanaan pelastaneet. Jouduimme opettamaan heille myöskin sodankäyntitaitoja 1939-40, jotta he ymmärtäisivät omat heikkoutensa. Oppia annoimme silloin ankarasti, kuten myöhemminkin ja kaipa tuo köriläs jotain siitä oppi.
Myöhemminkin olemme rakastaneet naapuriamme paljon. 1980-luvun aikana aloitimme laajan kehitysavun naapurimme olojen kohottamiseksi. Olemme lähettäneet suunnattomasti vaatteita ja ruokaa lähialueillemme. Ympäristönsuojelussa olemme myös kasvattaneet heitä ja rakentaneet suuren Pietarin kaupungin vedenpuhdistusjärjestelmän. Ehkäpä rakastava suhtautumisemme tässäkin asiassa luo heille yritystä pyrkiä eteenpäin ja kehittyä.
Kun jatkamme samalla mallilla niin uskon, että voimme jonain päivänä kohottaa naapurimme sivistyskansojen joukkoon.
Jo aikanaan havaitsimme, että nuo meitä viisitoista senttiä lyhyemmät ihmiset olivat muodostaneet heimoja, joiden pitäisi pystyä organisoimaan hallintonsa tavalla tai toisella. Avuliaina ihmisinä lähetimme heille ruotsalaisia viikinkejä organisoimaan asian Rurik suomalaisen johdolla. Näin vähitellen venäläiset saivat valtionsa muodostettua, mutta vuosisatoja Rurik suomalaisen jälkeläiset joutuivat huolehtimaan maan johdosta.
Lopulta, kun maa oli riittävän edistynyt hakeuduimme itsekin sen kanssa tekemisiin. Anjalan liiton miehet tunsivat suurta rakkautta tuota kömpelöä jättiläistä kohtaan. Emme tietenkään voineet olla täysin tasavertaisessa asemassa heidän kanssaan, emmekä myöntäneet heille kansalaisuuttamme, mutta kokeiluna tuo oli jännittävä, kun sivistyneet ja lukutaitoiset suomalaiset esittivät kyvykkyydellään heille esimerkkiä. Kenties juuri tämä sai Aleksanteri II:n lakkauttamaan maaorjuuden. Kieltämättä kaupassamme oli siirtomaakaupan maku, kun myimme heille upeasti jalostettua paperia ja he toivat meille raaka-ainetta eli viljaa, sillä viljellä he osasivat, vaikka tässä oli myöhemmin vaikeuksia.
Varsinaiseksi tuhlaajapojaksi voimme lastamme sanoa 1900-luvulla. Tällöin Venäjä koki omituisimmat seikkailunsa. Valitettavasti heillä korostui mongooleilta opittu raaka hallintomalli, jolta heidät olimme aikanaan pelastaneet. Jouduimme opettamaan heille myöskin sodankäyntitaitoja 1939-40, jotta he ymmärtäisivät omat heikkoutensa. Oppia annoimme silloin ankarasti, kuten myöhemminkin ja kaipa tuo köriläs jotain siitä oppi.
Myöhemminkin olemme rakastaneet naapuriamme paljon. 1980-luvun aikana aloitimme laajan kehitysavun naapurimme olojen kohottamiseksi. Olemme lähettäneet suunnattomasti vaatteita ja ruokaa lähialueillemme. Ympäristönsuojelussa olemme myös kasvattaneet heitä ja rakentaneet suuren Pietarin kaupungin vedenpuhdistusjärjestelmän. Ehkäpä rakastava suhtautumisemme tässäkin asiassa luo heille yritystä pyrkiä eteenpäin ja kehittyä.
Kun jatkamme samalla mallilla niin uskon, että voimme jonain päivänä kohottaa naapurimme sivistyskansojen joukkoon.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Suomi on hoitanut Venäjää kuin äiti suurta, autistista lastaan, rakastaen, hoivaten, neuvoen ja auttaen, tarvittaessa oikealle tielle ohjaten. Myöskään Viipurin kulkukoiria ei ole unohdettu.
"Kai loastas ylenet sinäkin kerran
itsestäs riippuu minkä verran."
Aaro Hellaakoski
Monet suomalaiset tuntevat myötätuntoista rakkautta tuota lasta kohtaan. Se on tosin vammainen, mutta äidin rakkaus on pyyteetöntä. Me suomalaiset rakastamme Venäjää ja tunnemme myötätuntoa sen kansalaisia kohtaan. jotka elävät keskiaikaisessa pimeydessä ja tuon tuostakin joutuvat villin puhdistuksen kohteeksi.
Se on toisenlaista rakkautta kuin antifasisteilla. Heidän rakkautensa on rakkikoiran rakkautta naapurin isäntää kohtaan. He toivovat, että isäntä heittäisi heille jonkun luun, kun he nuolevat hänen kenkänsä. Antifasistista on tullut tuollainen, koska hänen elämänsä on ollut rakkaudeton.
Unohtaa ei sovi, että tuolle koulukiusaajamaiselle lapselle järjestimmev suuren sosiaaliviranomaisten tapaamisen. Ei se käytös paljon parantunut, mutta yritettiinhän kuitenkin. Helsinki-prosessissa myös Neuvostoliitto joputui sitoutumaan ainakin näennäisesti ihmisoikeuksiin. Ehkäpä he jonain päivänä kiittävät meitä siitä.