Leninin testamentti

Lenin luki 2.1.1923, noin vuosi ennen kuolemaansa, viimeisen testamenttinsa kokoon kutsutuille kommunistitovereille.

Vilho Tahvanainen kertoo kirjassaan Miksi Suomi ei käyttänyt etsikkoaikaansa? (Gummerus, 1973) venäläisen ruhtinaan Dimitri Dimitrejeffin huikean elämäntarinan ensin tsaarin hovissa ja sitten kommunismia rakentamassa Leninin ja Stalinin luottohenkilönä. Sen tähden ruhtinas oli paikalla myös 2.1.1923, kun Lenin, kommunismin käytäntöön täydellisesti pettynyt, mutta äärimmäisen rehellinen mies, ripittäytyi omista ja kommunismin synneistä muiden kommunistijohtajien edessä.

”Tietäessäni, että minun aikani Sosialistisen Venäjän luomistyössä on kulunut loppuun ja tuntiessani, että minun on luovuttava kaikesta siitä voitosta, mikä minulla on nyt käsissäni, on minun sanottava teille, hyvät toverit, ettei se hinta, minkä maksoimme tästä saavutuksestamme, tule milloinkaan takaisin maksetuksi. Voittopalkkiomme hinta: kymmenet miljoonat syyttömästi kuolleet ja tapetut, miljoonien kotien rauniot, miljoonat sotaorvot, kyynelehtivät lesket, raajarikot, invalidit, puute, kurjuus, maasta karkotukset, epäoikeus, ahdistus ja lukemattomat muut hädän ja surun aiheet ovat tuhonneet Venäjän pyhän sielun ja kaiken sen, on aina ollut Venäjän omaa, itsellistä ja aitoa.

Kommunismin tulo Venäjälle kaiken tämän tapahtuneen menetyksen jälkeen on ollut suuri onnettomuus juuri siksi, että se oli tuotava tänne sodan ja kärsimyksen kautta. Ja siitä ikuisesti, nyt ja aina, historian lehdillä kautta vuosituhansien nimellisesti osoitetaan meitä sen täytäntöönpanijoita, ajattelemattomia vallantavoittelijoita, vain omia etujamme ajaneita, vähäistä, pientä joukkoa.

Minun on pakko tunnustaen sanoa se teille kaikille, että kaikki se minkä olen tehnyt kommunismin eteen väkivallalla, viekkaudella ja voimalla, on ollut pahasta. Ajattelemattomasti ja virheellisesti olen menetellyt uskoessani, että ainoastaan omat näkemykseni yhdessä marxilaisen ideologian kanssa olisivat ne yksinomaiset ja oikeaan johtavat periaatteet, jotka voivat olla ihmiskunnan avuksi ja hyväksi.

Kun pakolaisvuosinani itkien uneksin kommunistisesta vallankumouksesta, rukoilin voimaa kestämään väkivaltaa ja kestämään veren vuodatuksen, kuoleman ja hävityksen riehumista, niin kaikki ne olen saanut nähdä ja kokea, nauttiakin niistä, mutta minun on sitä jälleen kerran itkien kaduttava ja tunnustettava, että olen ollut mieletön. Nyt minä tiedän, että kaikki väkivalta koituu ihmiselle itselleen vahingoksi ja kansakunnalle tuhoksi.”

Sen jälkeen Lenin alkoi puhua eri kansojen vapauksien puolesta. On erityisen huomattavaa, mitä Lenin puhui Suomesta.
”Suomen asioihin ei pidä millään tavalla riistonomaisesti sotkeutua eikä sallia, että kostonhaluiset suomalaiskommunistit puuhaavat Venäjältä käsin isänmaataan vastaan. On muistettava, että ken vihaa ja halveksii sekä hautoo kostoa isänmaataan ja synnyinkansaansa vastaan, ei ole koskaan sen arvoinen, että ansaitsisi toisenkaan kansan luottamuksen. Ken kansansa pettää, hän pettää myös toisen kansan, josta on hakenut turvapaikkaa. Tämän haluan sanoa erityisesti sinulle, toveri Otto Wille Kuusinen, joka niin paljon puuhaat ja puhut kansaasi vastaan ja samalla siitä saatte kaikki te muutkin ulkomaiset vieraamme. Sinusta, Otto Wilhelmovits, ei ole omavaltaiseksi kansanjohtajaksi enempää Suomi – kuin Karjala –nimisessä itsenäisessä valtiossa. Sinussa piilee vihan ja koston siemen, mikä ei ole oikein kansanjohtajalle.”

Lopuksi Lenin kehotti:
”Vapauttakaa kaikki poliittiset vangit. Vankileirien ovet ja portit on avattava heti. Tehkää niin kuin olen sitä teiltä tässä pyytänyt ja sen pyyntöni ja vakaumukseni vakuudeksi tähän kirjoittanut nimeni Moskovassa, toisena päivänä tammikuuta 1923. Vladimir Iljits Uljanov – Lenin.”

Tähän loppui Leninin puhe ja hänen testamenttinsa. Miten tähän järisyttävän rehelliseen ja kommunismia perin juurin arvostelevaan puheeseen suhtauduttiin?

”Kukaan läsnä olleista ei sanonut mitään. Oli kuin ukkossalama olisi moukaroinut kaikkia ja tyrmistyttänyt heidät nukuksiin.
Lenin ojensi yhden testamentin Trotskille, toisen Stalinille ja kolmannen yhteisesti Buharinille ja hänen vieressään istuville. Neljäs kappale jäi Leninille itselleen hänen eteensä pöydälle. Otin sen siitä hetkeä myöhemmin käteeni ja luin sen moneen kertaan. Lenin ei estellyt, vaikka kirjoitin siitä asioita paperille itseäni varten.”

Sitten kaikki toverit lähtivät pois, ensin Kamenev, sitten Stalin ja sen jälkeen kaikki muut. Lopulta Dimitrejeff lähti pois jäljennettyään Leninin testamentin.

Valitettavasti Leninin testamenttia ei noudatettu, vaan Neuvostoliitto ajautui Stalinin aikana yhä syvemmälle mielivaltaisen raakuuden ja vainoharhaisen poliisivaltion tielle. Kesti joulukuuhun 1991 asti, ennen kuin Neuvostoliitto romahti ja kommunismin pakkovalta loppui.

Jouko Piho