Apua?

Moi.

Edellinen kirjoittaja on ihan oikeassa siina, etta syomishairiossa ei ole mitaan havettavaa, mutta luulen, etta olet liian terve saamaan muuta hoitoa kuin masennuslaakkeet ja jutteluajan psykiatrian sairaanhoitajalle. Vaikutat kuitenkin niin motivoituneelta ja jotenkin kaytannolliselta tyypilta, etta ehka minun tarinastani on jotain hyotya ja kayhan tama terapiasta minullekin.

Olen kolmekympppinen nainen ja olen karsinyt tasta ahmimisjutusta vaihtelevasti teini-iasta naihin paiviin asti. Oksentelu alkoi joskus seitsemisen vuotta sitten, mutta siita olen aika lailla paassyt eroon. Luulin sairastuneeni bulimiaan ja ratkaisukeskeinen ihminen kun olen, etsin kaiken mahdollisen tiedon tasta sairaudesta, mutta esimerkiksi vertaiskertomukset ei vain tuntuneet yhtaan tutulta eivatka saaneet liikkelle yhtaan mitaan. En tietenkaan kertonut asiasta kenellekaan tai hakenut ammattiapua, vaan ajattelin, etta oma paani ei vain kesta ajatusta noin hapeallisesta jutusta, enka sen takia tunnista itseani bulimikoksi. Oksentelu tuntui kuitenkin niin vammaiselta, etta paatin kokeilla mita tapahtuu, jos annan itselleni luvan syoda, mutta en oksentaa. Lihoin noin kymmenen kiloa yhden kevaan aikana ja totesin, etta ehka on parempi oksentaa aina silloin talloin (?). Nain jalkikateen jo vahan hymyilyttaa minkalaisia palavereja olen pitanyt itseni kanssa.

Jatkoin elamaani niin kuin mitaan ei olisi tapahtunut, aika ajoin aika pohjamudissa mutta ulospain kaikki naytti ihan normaalilta. Laihdutuspaineita kuitenkin oli, koska karsin synnynnaisen luustosairauden aiheuttamista jatkuvista kivuista ja jokainen ylimaarainen kilo tarkoittaa lisaa kipuja, joiden hallintaan auttaa vain saannollinen liikunta. Noidankeha oli valmis ja aloitinkin muutaman viikon valein uuden ohjelman mika sisalsi jokaisen suupalan syynaamista ja liikuntaa. Muutaman onnistuneen paivan jalkeen "palkitsin" itseni jollain kielletylla ja usein se meni ahmimisen puolelle eika sitten jaksanut lahtea lenkille tai uimahalliin. Kaikki yritykset paattyivat siihen, etta totesin olevani tuomittu elamaan tassa kelvottomassa kropassa, joka ei anna kuin kipuja, pettymyksia ja oksennusta. Ja sitten lohduttauduin syomalla kaiken minka kaapista loytyi. Nolointa oli tietysti kylassa, kun piti aina jattaa sen verran, ettei kukaan huomaa.

No, jatkoin elamaani niin kuin mitaan ei olisi tapahtunut, kunnes hankala ihmissuhde, kivut ja kaikki paska, jonka olin vain yrittanyt unohtaa, aiheuttivat niin hirvean stressin, etta alempi verenpaine huiteli yli satasessa kuukausikaupalla, sydan tutkittiin ja kaikki oli ok. Omalaakari ei tehnyt Beckin masennustestia ja meni viela yhdeksan kuukautta, ennen kuin tajusin mista vuosikausia jatkunut "puolinainen" ja paha olo on johtunut. Tasta on nyt kolme ja puoli vuotta ja toivottomasta kompuroinnista huolimatta asiat ovat menneet hurjasti parempaan pain. Etsin kasiini kaikki aihetta kasittelevat kirjat, roikuin Tukiasemalla ja kirjoitin satoja sivuja paivakirjaa. Kaikki energia meni ensin yhdesta paivasta, sitten viikosta ja lopulta kuukaudesta selviamiseen. Luin jostain, etta paraneminen kestaa yhta kauan kuin sairastaminen, ja minun "lopputarkastus" on vasta vuonna 2016. Paatin, etta realistinen tavoite on kolme ja puoli vuotta ja se tuli tayteen pari kuukautta sitten. Paatin myos, etta en keskity syomisasiaan ollenkaan, kun se tuntui nyt saavan uuden roolin yhtena masennuksen oireista. Jos paranen masennuksesta, en ehka tunne tarvetta ahmia?

Jatkuu seuraavassa viestissa..

SiljaMarianna kirjoitti:

Moi.

Edellinen kirjoittaja on ihan oikeassa siina, etta syomishairiossa ei ole mitaan havettavaa, mutta luulen, etta olet liian terve saamaan muuta hoitoa kuin masennuslaakkeet ja jutteluajan psykiatrian sairaanhoitajalle. Vaikutat kuitenkin niin motivoituneelta ja jotenkin kaytannolliselta tyypilta, etta ehka minun tarinastani on jotain hyotya ja kayhan tama terapiasta minullekin.

Olen kolmekympppinen nainen ja olen karsinyt tasta ahmimisjutusta vaihtelevasti teini-iasta naihin paiviin asti. Oksentelu alkoi joskus seitsemisen vuotta sitten, mutta siita olen aika lailla paassyt eroon. Luulin sairastuneeni bulimiaan ja ratkaisukeskeinen ihminen kun olen, etsin kaiken mahdollisen tiedon tasta sairaudesta, mutta esimerkiksi vertaiskertomukset ei vain tuntuneet yhtaan tutulta eivatka saaneet liikkelle yhtaan mitaan. En tietenkaan kertonut asiasta kenellekaan tai hakenut ammattiapua, vaan ajattelin, etta oma paani ei vain kesta ajatusta noin hapeallisesta jutusta, enka sen takia tunnista itseani bulimikoksi. Oksentelu tuntui kuitenkin niin vammaiselta, etta paatin kokeilla mita tapahtuu, jos annan itselleni luvan syoda, mutta en oksentaa. Lihoin noin kymmenen kiloa yhden kevaan aikana ja totesin, etta ehka on parempi oksentaa aina silloin talloin (?). Nain jalkikateen jo vahan hymyilyttaa minkalaisia palavereja olen pitanyt itseni kanssa.

Jatkoin elamaani niin kuin mitaan ei olisi tapahtunut, aika ajoin aika pohjamudissa mutta ulospain kaikki naytti ihan normaalilta. Laihdutuspaineita kuitenkin oli, koska karsin synnynnaisen luustosairauden aiheuttamista jatkuvista kivuista ja jokainen ylimaarainen kilo tarkoittaa lisaa kipuja, joiden hallintaan auttaa vain saannollinen liikunta. Noidankeha oli valmis ja aloitinkin muutaman viikon valein uuden ohjelman mika sisalsi jokaisen suupalan syynaamista ja liikuntaa. Muutaman onnistuneen paivan jalkeen "palkitsin" itseni jollain kielletylla ja usein se meni ahmimisen puolelle eika sitten jaksanut lahtea lenkille tai uimahalliin. Kaikki yritykset paattyivat siihen, etta totesin olevani tuomittu elamaan tassa kelvottomassa kropassa, joka ei anna kuin kipuja, pettymyksia ja oksennusta. Ja sitten lohduttauduin syomalla kaiken minka kaapista loytyi. Nolointa oli tietysti kylassa, kun piti aina jattaa sen verran, ettei kukaan huomaa.

No, jatkoin elamaani niin kuin mitaan ei olisi tapahtunut, kunnes hankala ihmissuhde, kivut ja kaikki paska, jonka olin vain yrittanyt unohtaa, aiheuttivat niin hirvean stressin, etta alempi verenpaine huiteli yli satasessa kuukausikaupalla, sydan tutkittiin ja kaikki oli ok. Omalaakari ei tehnyt Beckin masennustestia ja meni viela yhdeksan kuukautta, ennen kuin tajusin mista vuosikausia jatkunut "puolinainen" ja paha olo on johtunut. Tasta on nyt kolme ja puoli vuotta ja toivottomasta kompuroinnista huolimatta asiat ovat menneet hurjasti parempaan pain. Etsin kasiini kaikki aihetta kasittelevat kirjat, roikuin Tukiasemalla ja kirjoitin satoja sivuja paivakirjaa. Kaikki energia meni ensin yhdesta paivasta, sitten viikosta ja lopulta kuukaudesta selviamiseen. Luin jostain, etta paraneminen kestaa yhta kauan kuin sairastaminen, ja minun "lopputarkastus" on vasta vuonna 2016. Paatin, etta realistinen tavoite on kolme ja puoli vuotta ja se tuli tayteen pari kuukautta sitten. Paatin myos, etta en keskity syomisasiaan ollenkaan, kun se tuntui nyt saavan uuden roolin yhtena masennuksen oireista. Jos paranen masennuksesta, en ehka tunne tarvetta ahmia?

Jatkuu seuraavassa viestissa..

Lue lisää

Edessa oli nyt kolmen vuoden savotta, jonka aikana elin koko elamani tavallaan "uudestaan". Jokainen kivi tuli kaannettya, vaikka alussa olisi ollut helpompi turvautua vanhoihin konsteihin: kieltaa, karata ja yrittaa vasta sitten rauhoittua syomalla jotain. Kun pystyin entista paremmin huomaamaan masennuskohtausten aiheuttajan, alun ja lopun, huomasin miten nopeasti ahmishimokin alkoi ja loppui. Asia tuntui selvalta kunnes huomasin ahmivani myos positiivisten ja oikeastaan kaikkien voimakkaiden tunteiden seuraksena. Sain uuden tyopaikan ja ahmin iloon. Mietin muuttaako vai ei ja ahmin. Havisin tietokoneelle jossain yhdentekevassa pelissa ja ahmin. Mita kovemmat kivut, sita enemman ahmin. Syominen naytti olevan hallitsematon, jollain tavalla primitiivinen reaktio kaikkiin tunteisiin. Usein reagoin johonkin, soin ja kirjasin sitten paivakirjaani mita soin, ja miksi. Sitten opettelin jattamaan tuon syomisen valiin ja siirryin suoraan kirjoittamiseen, ja nyt en enaa edes kirjoita, tunnen vain.

Itsetuntemus on parantunut ihan hillittomasti ja tuon reissun jalkeen en oikeasti usko, etta putoan tuohon sudenkuoppaan uudelleen. Itselleni oli hyodyllista tunnistaa ja hyvaksya, etta olen riippuvainen ruuasta mutta en varsinaisesti sairastunut syomishairioon. Erityisti Amerikkalaisen psykiatri Stanton Peelen kirja (en muista nimea) antoi ajattelemisen aihetta. Miksi kaytan tata nautintoainetta vaarin? Jos alkoholi olisi heikko kohtani, olisin todennakoisesti palkinnut itseni vaatimusten tayttamisesta muutamalla kaljalla ja siinahan olisi sitten mennyt koko viikonloppu. Mietin missa kohtaa olen mennyt vikaan, ja vinksahtanut suhtautumiseni on monen asian summa. Kotona pakotettiin syomaan kaikki ruoka, mutta sitten esimerkiksi sairaana ja sairaalassa ollessani sain syoda niin paljon karkkia kuin halusin, kun muuten sokeri oli kielletty. Muistan aitini nayttaneen jonkun anoreksiadokumentin ja sanoneen, etta tollaisia on sellaset holmot tytot, jotka haluaa vain laihduttaa. Sitten kaikki ruuat oli kuitenkin rasvattomia ja nain ollen "vaarattomia". Samanikainen sisareni sairasti ihan oikean bulimian, mutta se on perheen kesken asiasta ei olla koskaan puhuttu. Nyt syon mita haluan, milloin haluan ja yritan NAUTTIA jokaisesta suupalasta.

Tarkeinta oli kuitenkin oppia olemaan ystavallinen itseani ja kroppaani kohtaan. Pyyhin sanavarastostani kokonaan sanan "pitaisi" ja keskityin tekemaan asioita, jotka oikeasti TUNTUVAT hyvalta. Jos en halua tanaan menna kaelylle, kroppani haluaa viimeistaan huomenna tai ylihuomenna. Paatan itse ajattelenko ruumiini olevan kelvoton romukasa, jonka taytan aika ajoin ties milla paskalla VAI ikaisekseen vahan tavallista rapistuneenpi ihana ystava, jonka ansiosta saan kavella, pulahtaa avannossa, pyorailla, harrastaa joogaa, rakastella...

Kiva, jos jaksoit lukea koko jutun. Viela parempi, jos siita oli jotain hyotya, sittenhan kaikella on ollut tarkoitus. Pida hyvaa huolta itseltasi!

SiljaMarianna kirjoitti:

Edessa oli nyt kolmen vuoden savotta, jonka aikana elin koko elamani tavallaan "uudestaan". Jokainen kivi tuli kaannettya, vaikka alussa olisi ollut helpompi turvautua vanhoihin konsteihin: kieltaa, karata ja yrittaa vasta sitten rauhoittua syomalla jotain. Kun pystyin entista paremmin huomaamaan masennuskohtausten aiheuttajan, alun ja lopun, huomasin miten nopeasti ahmishimokin alkoi ja loppui. Asia tuntui selvalta kunnes huomasin ahmivani myos positiivisten ja oikeastaan kaikkien voimakkaiden tunteiden seuraksena. Sain uuden tyopaikan ja ahmin iloon. Mietin muuttaako vai ei ja ahmin. Havisin tietokoneelle jossain yhdentekevassa pelissa ja ahmin. Mita kovemmat kivut, sita enemman ahmin. Syominen naytti olevan hallitsematon, jollain tavalla primitiivinen reaktio kaikkiin tunteisiin. Usein reagoin johonkin, soin ja kirjasin sitten paivakirjaani mita soin, ja miksi. Sitten opettelin jattamaan tuon syomisen valiin ja siirryin suoraan kirjoittamiseen, ja nyt en enaa edes kirjoita, tunnen vain.

Itsetuntemus on parantunut ihan hillittomasti ja tuon reissun jalkeen en oikeasti usko, etta putoan tuohon sudenkuoppaan uudelleen. Itselleni oli hyodyllista tunnistaa ja hyvaksya, etta olen riippuvainen ruuasta mutta en varsinaisesti sairastunut syomishairioon. Erityisti Amerikkalaisen psykiatri Stanton Peelen kirja (en muista nimea) antoi ajattelemisen aihetta. Miksi kaytan tata nautintoainetta vaarin? Jos alkoholi olisi heikko kohtani, olisin todennakoisesti palkinnut itseni vaatimusten tayttamisesta muutamalla kaljalla ja siinahan olisi sitten mennyt koko viikonloppu. Mietin missa kohtaa olen mennyt vikaan, ja vinksahtanut suhtautumiseni on monen asian summa. Kotona pakotettiin syomaan kaikki ruoka, mutta sitten esimerkiksi sairaana ja sairaalassa ollessani sain syoda niin paljon karkkia kuin halusin, kun muuten sokeri oli kielletty. Muistan aitini nayttaneen jonkun anoreksiadokumentin ja sanoneen, etta tollaisia on sellaset holmot tytot, jotka haluaa vain laihduttaa. Sitten kaikki ruuat oli kuitenkin rasvattomia ja nain ollen "vaarattomia". Samanikainen sisareni sairasti ihan oikean bulimian, mutta se on perheen kesken asiasta ei olla koskaan puhuttu. Nyt syon mita haluan, milloin haluan ja yritan NAUTTIA jokaisesta suupalasta.

Tarkeinta oli kuitenkin oppia olemaan ystavallinen itseani ja kroppaani kohtaan. Pyyhin sanavarastostani kokonaan sanan "pitaisi" ja keskityin tekemaan asioita, jotka oikeasti TUNTUVAT hyvalta. Jos en halua tanaan menna kaelylle, kroppani haluaa viimeistaan huomenna tai ylihuomenna. Paatan itse ajattelenko ruumiini olevan kelvoton romukasa, jonka taytan aika ajoin ties milla paskalla VAI ikaisekseen vahan tavallista rapistuneenpi ihana ystava, jonka ansiosta saan kavella, pulahtaa avannossa, pyorailla, harrastaa joogaa, rakastella...

Kiva, jos jaksoit lukea koko jutun. Viela parempi, jos siita oli jotain hyotya, sittenhan kaikella on ollut tarkoitus. Pida hyvaa huolta itseltasi!

Lue lisää

Kiitos, kun kirjoitit tarinasi! En ole alkuperäinen kirjoittaja, ja olen jo nousenut onnistumaan syvimmästä syömishäiriökuopastani, mutten todellakaan ole terve. Kirjoituksesi antoi jotenkin voimaa, varsinkin tuon tunteiden käsittelyn kannalta. Pitää koittaa itsekin tuota tunteiden kirjoittamista jonnekin ylös ja käsitellä niitä sitä kautta syömisen sijaan.

Kiitti vielä kerran, olit oikeasti avuksi :)

marjut574 kirjoitti:

Kiitos, kun kirjoitit tarinasi! En ole alkuperäinen kirjoittaja, ja olen jo nousenut onnistumaan syvimmästä syömishäiriökuopastani, mutten todellakaan ole terve. Kirjoituksesi antoi jotenkin voimaa, varsinkin tuon tunteiden käsittelyn kannalta. Pitää koittaa itsekin tuota tunteiden kirjoittamista jonnekin ylös ja käsitellä niitä sitä kautta syömisen sijaan.

Kiitti vielä kerran, olit oikeasti avuksi :)

Lue lisää

Olipa mukava kuulla, etta jutustani oli apua. Tsemppia ja onnea vuodelle 2010!