Muutama ajatus nuorena miehenä olemisesta 2000-luvun Suomessa.
Rytmi on rankka ja vauhtia on liikaa. Pidän tauon, mutta kauhukseni huomaan että liikkuvaan junaan on vaikea nousta. Hetken olen jo vaipumassa itsesääliin ja syvään katkeruuden kierteeseen. Sitten herään taisteluun, sillä tiedän etten kuoppaan vajotessani sieltä enää jaksa nousta.
Ei minulla ole oikeutta itsesääliin, sillä olen etuoikeutetussa asemassa. Olen nuori valkoinen heteroseksuaalinen mies. Tämä yhteiskuntahan on rakennettu minunlaisiani varten, oikeuksineen ja velvoitteineen.
Jos epäonnistun, eli en saavuta arvostettua asema yhteiskunnassa, olen yksinkertaisesti häviäjä. Jos horjahdan, niin kaadun saman tien selälleni, sillä takanani ei ole ketään vastassa. Siinä vaiheessa ei selittelyt auta, sillä taustani huomioden minusta pitää tulla vastuun ottaja eikä taakka.
Vaihtoehtoista mallia ei minunlaisilla ole, eikä minun kuuluisi sitä kaivata. Minun ei pidä kuvitella että kukaan elättäisi minut ja mahdollisen jälkikasvuni.
En voisi syyttää ketään muuta kuin itseäni tilastani. Jos joku vie työpaikan nenäni edestä, niin tiedän sen johtuvan kyseisen henkilön pätevyydestä, sillä itsehän olen normi.
Tiedän että minun kuuluu olla metsästäjä, eikä minun pidä ottaa siitä paineita. Pettymyksien kanssa pitää oppia elämään ja siirtyä toiselle kohteelle. Kaikkia kohteita tulisi käsitellä ja kohdella hyvin, vaikka vastakaikua ei olisi. En voi kuvitella että olisin jossain vaiheessa objektin asemassa. Käyttäytymiseni on oltava sen mukaista.
Todella äärimmäisissä tilanteissa minun kuuluu olla se ei-egocentrinen joka uhrautuu yhteishyvän puolesta.
Tiedän että monet "laiseni" käyttävät asemaansa väärin, sortaen ja alistaen heikompiaan. Sitä minun kuuluu vastustaa. Sorretut minun kuuluu luokitella objekteiksi, mutta sitä en tietenkään saa sanoa ääneen. Se pitää tiedostaa salaa. Koska olen itse subjekti, niin minä voin vaikuttaa asioihin. Minulla pitäisi myös olla ainakin pieniä syyllisyydentunteita asemastani johtuen ja minun pitäisi myöntää että oma elämäni on tanssia ruusuilla sorretuihin ja alistettuihin verrattuna.
Oma tunteiluni kannattaa jättää suosiolla väliin, sillä omat ongelmani eivät ole edes samalla mittakaavalla kuin sorrettujen ongelmat. Jos kertoisin niistä, olisin ruikuttaja.
Pelisäännöt ovat siis selvät. Hauskaa loppuelämää!
Rytmi on rankka ja vauhtia on liikaa. Pidän tauon, mutta kauhukseni huomaan että liikkuvaan junaan on vaikea nousta. Hetken olen jo vaipumassa itsesääliin ja syvään katkeruuden kierteeseen. Sitten herään taisteluun, sillä tiedän etten kuoppaan vajotessani sieltä enää jaksa nousta.
Ei minulla ole oikeutta itsesääliin, sillä olen etuoikeutetussa asemassa. Olen nuori valkoinen heteroseksuaalinen mies. Tämä yhteiskuntahan on rakennettu minunlaisiani varten, oikeuksineen ja velvoitteineen.
Jos epäonnistun, eli en saavuta arvostettua asema yhteiskunnassa, olen yksinkertaisesti häviäjä. Jos horjahdan, niin kaadun saman tien selälleni, sillä takanani ei ole ketään vastassa. Siinä vaiheessa ei selittelyt auta, sillä taustani huomioden minusta pitää tulla vastuun ottaja eikä taakka.
Vaihtoehtoista mallia ei minunlaisilla ole, eikä minun kuuluisi sitä kaivata. Minun ei pidä kuvitella että kukaan elättäisi minut ja mahdollisen jälkikasvuni.
En voisi syyttää ketään muuta kuin itseäni tilastani. Jos joku vie työpaikan nenäni edestä, niin tiedän sen johtuvan kyseisen henkilön pätevyydestä, sillä itsehän olen normi.
Tiedän että minun kuuluu olla metsästäjä, eikä minun pidä ottaa siitä paineita. Pettymyksien kanssa pitää oppia elämään ja siirtyä toiselle kohteelle. Kaikkia kohteita tulisi käsitellä ja kohdella hyvin, vaikka vastakaikua ei olisi. En voi kuvitella että olisin jossain vaiheessa objektin asemassa. Käyttäytymiseni on oltava sen mukaista.
Todella äärimmäisissä tilanteissa minun kuuluu olla se ei-egocentrinen joka uhrautuu yhteishyvän puolesta.
Tiedän että monet "laiseni" käyttävät asemaansa väärin, sortaen ja alistaen heikompiaan. Sitä minun kuuluu vastustaa. Sorretut minun kuuluu luokitella objekteiksi, mutta sitä en tietenkään saa sanoa ääneen. Se pitää tiedostaa salaa. Koska olen itse subjekti, niin minä voin vaikuttaa asioihin. Minulla pitäisi myös olla ainakin pieniä syyllisyydentunteita asemastani johtuen ja minun pitäisi myöntää että oma elämäni on tanssia ruusuilla sorretuihin ja alistettuihin verrattuna.
Oma tunteiluni kannattaa jättää suosiolla väliin, sillä omat ongelmani eivät ole edes samalla mittakaavalla kuin sorrettujen ongelmat. Jos kertoisin niistä, olisin ruikuttaja.
Pelisäännöt ovat siis selvät. Hauskaa loppuelämää!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sun juttus oli niin tylsä, ettei sitä maksanut vaivaa lukea kokonaan.
Hyvin olet sisäistänyt (valkoisena hetero-)miehenä elämisen ytimen. Allekirjoitan.
tämä maa ei ole enää KÄYTÄNNÖSSÄ rakennettu miehille vaan feministeille!
Mutta muuten erittäin hyvin määritelty.
Mies on aina syyllinen tässä maassa omaan onnettomuuteensa joten se saa tuhoutua ihan rauhassa oman onnensa nojassa mutta nainen on aina uhri (tavalla tai toisella syylliseksi osoitetaan aina mies) jota tulee tukea ja ymmärtää yhteiskunnan rahoja säästelemättä...
...ei jalosta ketään.
Itse olen päättänyt, että ensisijassa olen vastuussa perheestäni, ja pistän toimeni ja toimeliaisuuteni siihen suuntaan.
"Systeemin" en ole havainnut pitävän minusta pahemmin huolta - velvoitteiden täyttämiseni se osaa seurata.
Miehen ainut todellinen turvaverkko ovat oikeat ystävät - usein hyvät ystävät auttavat eteenpäin, kun on vaikeaa (noin henkisesti). Joissakin tapauksissa asia menee näin myös työelämän suhteen - luotettavaa verkostoa tarvitaan (tosin verkostossa on pidettävä huoli siitä, ettei ole itse pelkästään ottamassa, vaan että tuottaa myös toisille arvonlisää omalla olemassaolollaan - kaikki eivät ole "verkostoituessaan" tajunneet tätä, ja jäävät ajan myötä ulkopuolelle).
Yhteishyvän puolesta ei koskaan kannata uhrautua - vain silloin voi auttaa toista, jos omat asiat ovat kunnossa... ja niitä ei kukaan sinun puolestasi tule laittamaan kuntoon.
Itse olen havainnut kristillisen miestyön ja hyvät ystävät hyväksi paikaksi kertoa myös ongelmista ja negatiivisista asioista elämässä - ja saada toisilta miehiltä arvokkaita kokemuksia elämän eväiksi. Usein mies pystyy kertomaan tunteistaan, kun naisia ei ole paikalla - jostain syystä - paremmin. Ja jakamaan kokemuksiaan. Uskon, että myös naiset tarvitsevat vastaavanlaista verkostoitumista sitten.
Eli - kun ahdistaa, älä jää yksin. Ja mieluummin, älä jää yksin, jo ennen kuin alkaa ahdistaa. Kun ahdistaa, niin silloin on myös tärkeää olla rakentavassa ja ymmärtävässä ilmapiirissä - ei esim. purkaa ahdistustaan mm. tämmöisillä destruktiivisilla keskustelupalstoilla. Siitä ei tule kuin paha mieli.
tuomitsee itse itsensä. Mutta kehoittaisin,että suhtautuisit itseesi inhimillisenä ihmisenä,etkä vaipuisi epätoivoon.
Vaikka asumme länsimaassa,olemme valkoihoisia muka ideaali-ihmisiä,me emme ole koneita. Jos sinusta tuntuu vaikealta,sinulla on vaikeaa,sinun täytyy hyväksyä se. Käyt ne tunteet läpi. Mutta sen jälkeen, hyvä ihminen, get a grip! Sinä olet arvokas,kuten kaikki ihmiset maan päällä. Tuomitset itsesi ja valitset kohtalosi itse. Jos päätät olla yhteiskunnan uhraamaton uhri,sitten olet,vaikka tiedät,ettet ole.
Voit vaikuttaa huonovointisten ihmisten oloihin jo ihan ajattelemalla heistä positiivisesti. Ei sinun tarvitse uhrata itseäsi muiden eteen,Jeesus teki sen jo. Voit kyllä muuten tehdä hyviä asioita ihmisille,mutta et itsesäälin varjostamana ja omalla kustannuksellasi. Menee pieleen.
Auta nyt ensin itseäsi.