Miten pystyisin auttamaan muita?

ihana toi sun kirjotus. tuli ihan kyyneleet silmiin. muista pitää itsestäsi jatkossakin huolta.

mulla on vähän sama juttu, eli halu auttaa. oon nyt kirjotellu tänne suomi24 palstalle, toivottavasti niistä on ollut apua.
mulla on yks autettava, se on mun perheenjäsen.

jatka vaan auttamista, sä autat tuollakin jo. ainakin ite saan voimii jaksaa auttaa, ja auttamisen halu ehkä leviää muihinkin. ihmisiähän täällä vaan ollaan, sen reilu 100 vuotta maksimissaan.

esim. kaupungille voi pistää ilmotuksii, mummoille kahvi seuraa, kauppa apuu. hoitaa jonkun lapsia, jos se ei itse jaksa tai kerkee, yksinäinen nuori voi tarvita juttuseuraa/peli seuraa.

mut jos tota s.posti auttamista nyt mietit, niin tännehän voi laittaa ilmoituksen. no, sen sä just kai teit. mut uudestaan, muille palstoille.

esim. kopioi toi viesti. laita s.postisi alle.

jos et itse jaksakaan auttaa jossain vaiheessa, niin tarjoa kriisi tms palveluiden puhelin numeroita/sähköpostiosotteita/nettisivuja.

voit myös liittyä johonki vapaaehtoistyöhön.

ja muista, et pidä huolta itsestäsi. ja muista, että sä jo autoit. ja toivon sullekin voimii jatkaa auttamista.


t. 20v nainen. masennus noin 13-18v asti.

varmaan joku muu osaa antaa jotain "asiantuntevampia" neuvoja mut mun mielestä ei välttämättä tarvitse mitään ihmeellistä tehdä. voi olla ihan arkisia juttuja. kenties sulla on tuttavapiirissä jokunen masentunut tai yksinäinen. ei sun niitä heti ensimmäiseks psykologille tarvitse rohkaista tai ite yrittää terapiaa tarjota... joskus (tosi usein?) voi ihan tavallinen "moi, miten sulla on mennyt?" -kaveruuskin olla jo oikein hyväksi. juttelet vaan ja teet mahdollisuuksien mukaan niiden kanssa jotain ihan arkisia asioita. jos sulla on jo ennestään joku kiva kaveri, jonka tiedät masentuneeksi, niin sehän olis ideaalia, koska silloin sun ei tarvitsisi "pakottaa itseäsi" jonkun seuraan (ei itseään kannata kiduttaa olemalla seurassa josta ei ensinkään pidä)... vaan viettäisit vaan sen mukavan ihmisen kanssa pikkasen enemmän aikaa kuin ennen. tai sitten juot teetä yksinäisen naapurinmummon kanssa tai viet sille kukkia tai pääsiäismunia tai kyselet siltä sen lapsenlapsista. tai annat/lähetät joulukortin edes. ja ei sitä mun mielestä kannata ajatella jonain erityisenä "auttamisena" - vaan ihan vaan kaveruutena tai tuttavuutena tai kuulumisten vaihtamisena tai yhdessä harrastamisena. ajan viettämisenä jonkun kanssa.

varmasti tunnet joitakuita (eiköhän melkein jokainen suomessa tunne jonkun masentuneen). mutta jos nyt jostain kumman syystä et ketään vielä tunne, niin täällä foorumillahan niitä riittää. ja esimerkiks minä, jos nyt saan "avuksi tarjoutua" :p eli jos sulla mahtuis vielä 1 potentiaalinen kaveri lisää nykyiseen tuttavapiiriisi, niin voit halutessasi oikein mielellään harkita mua. mut mulla on just se homma että en mä kaipaa ketään, joka "keskustelis ja kuuntelis mun huolia ja olis tukena ja apuna ja terapeuttina" vaan ihan tavallisia kavereita olen vailla. en tahdo ketään joka sanoo ensimmäiseks "voihan, miksi olet masentunut?", vaan "hei, käyn huomenna kirppareilla, haluuks tulla mukaan?". onhan mulla toisinaan ehkä jokunen arkinen tuttava tai pari, mutta niiden kanssa mua harmittaa viettää aikaa just se, että kun oon aina synkkä, niin ne sitten vähän väliä kysyä möläyttävät "miksi sä oot aina tollanen?!". en mä tahdo keskenkaiken leffankatselun alkaa selittelemään "no kun oon masentunut ja ajattelen itsemurhaa", ja suuri osa ihmisistä ei edes ymmärtäisi eikä reagois kovin mukavasti. ai niin, ja sit vielä, että pelkistä virtuaali/maili/etäkaveruuksista en välitä, vaan olisihan se kivointa mahdollisesti ihan oikeasti tavatakin joskus vaikkapa, ties vaikka. kun en oikein edes aivan hirveän kauheasti mailittelusta sun muusta virtuaaliviestinnästä välitä. ja esim juttuja mitä mä ehkä tykkään/tykkäisin tehdä, vois olla esim frisbeen heittely, pyöräily, kaupungilla hengailu, kirppareilla kierteleminen, kävelyt, leffat, teellä käynti, jne, tai ihan mitä vaan. jos nyt kiinnostuit ja jos asut/liikut pääkaupunkiseudulla-päijäthämeessä tai muualla lähistöllä (osittain itäuusimaa & kymenlaakso & kantahäme) niin pistäthän mailia: [email protected]
ja jos tässä nyt joku muu tätä lukee ja sattumalta kiinnostuu ehdotuksestani niin saa muutkin mulle kirjoittaa tarvitsematta kysyä lupaa erikseen. eli oon siis 24v M.

mut jos kuiteskin (myös) haluat "oikeesti tehdä jotain - auttaa!", vaikkapa järjestön vapaaehtoisena tai jotain, niin sithän on kaikenmaailman...
- auttavia puhelimia (mut niihin ei kai ihan ketä vaan oteta)
- spr:n ja vastaavien kaveritoiminta tms (se on yksinkertasimmillaan sitä että käydään säännöllisesti jonkun mummun luona kyselemässä kuulumisia)
- ehkä pelastakaa lapset ry:llä jotain, ainakin niillä oli se lasten & nuorten jouluchat (mantelichat?), johon pääsi vapaaehtoiseksi juttukaveriksi... oli koulutuspäivä helsingissä ja kaikki
- "keharille kaveri" toiminta yms eli tavallista, arkista kaveria kehitysvammaiselle
- mm. mannerheimin lastensuojeluliitto ja varmasti kaikenmaailman mielenterveysseurat etc etc etc tarjoavat myös kaikenmaailman mahdollisuuksia, kenties voisit päästä joksikin vertaistueksi tai ties miksi.

ja sen sellaista.

Ihmisten auttaminen on kovin vaikeaa, valtaosa ei halua apua, tai tehdä mitään oireittensa poistamiseksi.

Mitä sitä kiertämään, sehän on rapauttanut elämäni yhteiskunnan laitapuolella eläjäksi. Perimmäinen syy omaan masennustaipumukseen, sittemmin depis asteelle löytyy geneettisistä tekijöistä.
Suurperheen ainoana perin syntymähetkellä aspergersyndrooman (as).

Tämä tarkoittaa aivojen laaja-alaista kehityshäiriötä. Jos mikä fiba niin as henkilö, joita Suomessakin on tuhansia on kouluttamattomana usein tuuliajolla.

As ei sinänsä ole sairaus vaan ominaisuus. Suuri prosentti edes näistä autismikirjon kevyemmistä oireilijoista on henkilöitä, jotka eivät pärjää yhteiskunnassa omillaan.

Nyt tänä vuonna luin tiedotusvälineistä, että jopa alle 30v ihmisille kirjoitetaan eläkepaperit diagnoosilla masennustila. Kuitenkin tiedetään, että masennuksen takana on mielen kemia.
Näillä ihmisillä on syystä tai toisesta vajentunut aivojen välittäaineineiden toiminta.

Olen itsekin 'hoitanut' mielialaani alkon tuotteilla. Sehän on kuin omaa puussakököttäjän oksaansa poikki sahaisi. Masennusta voi lievittää, depisvaiheessa tuskin enää kokonaan parantaa yksinkertaisesti
elämällä mahdollisimman luonnonmukaisesti, jos mahdollista.

Ehkä masentuneen tulisi myöntää olevansa enemmän tai vähemmän pohjoisten kansojen kansantaudin 'uhri'. Sille pitäisi jolistaa henk. koht. elämänikäinen sota, harmageton.

Kuten tässä ketjun aloittaja; itse masennusvaiheen käynyt nuori nainen, haluaisi auttaa muita masentuneita, tietää mitä masennus on ja auttaa toisiakin.

Uskotaan, että lääkehoito olisi tehokkain masiksen hoitokeino. Pitäisin esim. hypnoterapiaa OIKEANA hoitokeinona. Esim. meidän kaupungissa on yksityisen lääkärikeskuksen tarjoamana
lääkärin suorittamaa hypnoterapiaa.

Kaikki paraneminen alkaa solutasolla. Esim. yksinäisyydestä kauan kärsinyt ihminen löytää sopivan kumppanin. Hän voi parantua näin luonnonmukaisella tavalla.

Vapaaehtoistyötä voi tehdä monella saralla, esim. SPR:llä tai seurakunnan kautta. Tällä palstallakin voi vastata ihmisten kirjoituksiin. Sitten on tuo Taimin vertaistuki- ja keskustelupalsta. Siellä voi antaa vertaistukea. Siellä on myös kirjeenvaihtoilmoituspalsta. Sieltä voi löytyä joku sopiva henkilö, jonka kanssa alkaa sähköpostikirjeenvaihtoon esim. jonkun masentuneen tai yksinäisen kanssa.

...mutta katsokin ettet väsytä itseäsi muiden huolilla vaan osaat pitää ne erillisinä omista tunteista.
Muuten saattaa olla että sairastut itse uudelleen. Masennuksessa auttaa kun on joku joka kuuntelee,
on hädän hetkellä olkapäänä.
Itsekin kaipaisen ihan vaan juttu kaveria, sillä asun ulkomailla eikä ystäviä juuri ole, sosiaaliset kontaktit on melkeinpä täällä netissä. Vakavan masennuksen olen sairastanut kahdesti ja kärsin paniikki- ja ahdistuskohtauksista.
Olen 42-vuotias kolmen ison lapsen äiti ja mieheni jätti minut juuri muutama viikko sitten masennukseni takia. Eli kun en pystynyt lähes kahteen vuoteen hänen kanssaan minkäänlaiseen henkiseen enkä fyysiseen kosketukseen.
Koville ottaa, mutta yritän selvitä päivä kerrallaan eteenpäin.
Ihana kun löytyy ihmisiä, jotka jaksavat ja haluavat auttaa.

Itse sairastan kaksisuuntaista ja nykyään olen jo varsin hyväkuntoinen mies. Myös minua kiinostaa tuo auttaminen. Erityisesti mielenterveyskuntoutujien. Olen tehnyt sitä jo jonkin verran..3v puhelimessa tapahtuvaa työtä. Olen ollut tukihenkilönä henkilölle jonka äiti on tehnyt itsemurhan. Lisäksi hiukan muitakin hommia. Sanoisin että muistakaa se tehdessänne tätä arvokasta työtä että, älkää missään nimessä ryhtykö leikkimään jotain besser/wisseriä jolla on vastaus joka kysymykseen. Jos toinen kertoo teille huolistaan älkää vaan alkako mitätöimään hänen ongelmaansa. Kertomalla että, "mutta kun minulla meni vielä huonommin". Muistakaa myös se että te ette ole hänen terapeutinsa..ei..sitä varten on ammatilaiset. Muistakaa että te olette vertaistukihenkilöitä...usein paras apu on niinkin yksinkertainen että menette käymään kylässä tämän kaverin kotona, menette lenkille tai puuhaatte jotain ihan pientä juttua. Olkoon se vaikka yhdessä kaupungilla kahvilassa käynti. Näyttäkää se että haluatte olla hänen kaverinsa...ottakaa hänet vastaan ihmisenä. Älkää tivatko häneltä hänen sairauskertomustaan, hän kyllä kertoo itse ajallaan, jos niin haluaa ja kokee että ystävyytenne on aitoa. Vertaistukihenkilönä toimiminen on todella arvokasta ja tarpeellista työtä. Samalla siitä saa aikapaljon myös itselleen. Saa mielekästä tekemistä ja sen hyvän mielen mikä tulee kun on voinut olla avuksi....edes tällä pienellä tavalla. Vielä sanoisin että älkää vaan ryhtykö neuvomaan häntä lääkitykseen liityvissä asioissa....se homma kuuluu aina ammatilaisille ja lähinnä lääkäreille.