Hei,
olen kolmikymppinen nainen, ja tulen äärimmäisen läheisriippuvaisesta perheestä. Nyt siis asunut jo 10 vuotta itsekseni, mutta läheisriippuvuuslonkerot ovat ulottuneet minuun vahvoina näihin päiviin saakka. Tänä syksynä tilanne alkoi kohdallani mennä täysin kestämättömäksi. Terapian myötä olen saanut pienen pienin askelin vähitellen kiinni omista tunteistani, ja sitä kautta huomannut, miten äärettömän vähän tunteillani (ja myös kaikkien muiden perheenjäsenten tunteilla) on ollut tilaa perhepiirissä.
Joulukuun alussa sitten tuntui kuin olisin ollut pieni nurkkaan ajettu eläin, ja niinpä aikamoisessa tunnekuohussa menin täräyttämään vanhemmilleni, että tarvitsen nyt taukoa heistä. Viime kuukausien aikana olen havainnut hyvin hyvin selkeästi, kuinka paljon erityisesti äitini hyvinvointi on minun tunteistani ja oloistani kiinni. Kun äiti esimerkiksi onnistuu jossain, hän pienen lapsen tavoin haluaa näyttää tämän onnistumisensa minulle. Ja jos minä olen vihainen (jota olen siis TODELLA harvoin koko elämäni aikana ollut), äitini heittäytyy itkeväksi marttyyriksi, ja saattaa sitten huutaa siinä tunteidensa keskellä minulle minkälaisia syytössanoja tahansa. Joista totta kai pahoitan pahasti mieleni (vähemmän tosin nykyään, sillä olen alkanut ymmärtää, että hän on kuin pieni lapsi).
Pari viikkoa sitten lähetin vanhemmilleni kirjeen, jossa sanoin aika kovin sanoin, että tarvitsen nyt etäisyyttä heihin. En ole koskaan sanonut heille varmaan niin pahasti.
Nyt sitten mieleni täyttää kauhea pelko siitä, entä jos äitini tämän vuoksi tekee vaikkapa itselleen tai jollekin muulle jotain? Tai jos hän vaikka masentuu täysin työkyvyttömäksi? Tiedän, että nämä reaktiot eivät ole minun vastuullani, mutta silti tuntuu NIIN pahalta juuri nyt. Niin syylliseltä!!!
Onko joku tehnyt samankaltaisen eron? Mitä tapahtui? Kaipaisin niin kovin vertaistukea muilta läheisriippuvuuden kokeneilta. Kiitos jo etukäteen.
olen kolmikymppinen nainen, ja tulen äärimmäisen läheisriippuvaisesta perheestä. Nyt siis asunut jo 10 vuotta itsekseni, mutta läheisriippuvuuslonkerot ovat ulottuneet minuun vahvoina näihin päiviin saakka. Tänä syksynä tilanne alkoi kohdallani mennä täysin kestämättömäksi. Terapian myötä olen saanut pienen pienin askelin vähitellen kiinni omista tunteistani, ja sitä kautta huomannut, miten äärettömän vähän tunteillani (ja myös kaikkien muiden perheenjäsenten tunteilla) on ollut tilaa perhepiirissä.
Joulukuun alussa sitten tuntui kuin olisin ollut pieni nurkkaan ajettu eläin, ja niinpä aikamoisessa tunnekuohussa menin täräyttämään vanhemmilleni, että tarvitsen nyt taukoa heistä. Viime kuukausien aikana olen havainnut hyvin hyvin selkeästi, kuinka paljon erityisesti äitini hyvinvointi on minun tunteistani ja oloistani kiinni. Kun äiti esimerkiksi onnistuu jossain, hän pienen lapsen tavoin haluaa näyttää tämän onnistumisensa minulle. Ja jos minä olen vihainen (jota olen siis TODELLA harvoin koko elämäni aikana ollut), äitini heittäytyy itkeväksi marttyyriksi, ja saattaa sitten huutaa siinä tunteidensa keskellä minulle minkälaisia syytössanoja tahansa. Joista totta kai pahoitan pahasti mieleni (vähemmän tosin nykyään, sillä olen alkanut ymmärtää, että hän on kuin pieni lapsi).
Pari viikkoa sitten lähetin vanhemmilleni kirjeen, jossa sanoin aika kovin sanoin, että tarvitsen nyt etäisyyttä heihin. En ole koskaan sanonut heille varmaan niin pahasti.
Nyt sitten mieleni täyttää kauhea pelko siitä, entä jos äitini tämän vuoksi tekee vaikkapa itselleen tai jollekin muulle jotain? Tai jos hän vaikka masentuu täysin työkyvyttömäksi? Tiedän, että nämä reaktiot eivät ole minun vastuullani, mutta silti tuntuu NIIN pahalta juuri nyt. Niin syylliseltä!!!
Onko joku tehnyt samankaltaisen eron? Mitä tapahtui? Kaipaisin niin kovin vertaistukea muilta läheisriippuvuuden kokeneilta. Kiitos jo etukäteen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
pelleileminen ja ala arvostamaan omia vanhempiasi ,käyttäynyt kun pikku kakara
Olet passattu pilalle ,et osaa itsenäistyä oikealla tavalla, ´syytät siitäkin omia vahempiasi ,jotka ovat varmaan toivoneet sinulle pelkkää hyvää ,tekeneet työtä että olet saanut hyvän kodin ja lämpöisiä vaatteita , leipää ja puhdasta juoma vettä ,siis missä sun arvostus läheiseen ja vanhempaan ihmiseen on??
Jos heittäisit pelkän itsesi ajattelemisen ,minä minä minä...katselisit ympärille ,mistä kaikesta voisit kiittää isääsi ja äitiäsi ,milloin olet viimeksi pyytänyt heitä syömään ja tarjonnut päivällisen ,käynyt kävelyllä ,auttanut kauppareisussa ,tai muuten vaan muistanut,saisit muuta ajateltavaa ja tulisi hyvä mieli siitä.
Omaan perheeseen on aina sidoksissa tavalla tai toisella ,ei siinä mistään läheiriipuvuudesta ole kysmys
vaain itsekyydestä ,miten asiat näkee!!
toiseen vanhempaan vähäksi aikaa ja se teki hyvää silloin aikoinaan n. 10 vuotta sitten. Samoin nyt pidän etäisyyttä muihin lähisukulaisiin, koska en jaksa olla koko ajan tilittämässä asioita ja vatvomassa menneitä.
En tiedä, mitä riippuvaisuutta olen potenut, mutta mielestäni tekee hyvää pitää riittävää etäisyyttä. Toki vanhempien kanssa kannattaa olla tekemisissä, mutta jos toinen on hyvin hallitseva ja vie kaiken tilan, niin huonosti käy.
Turhaa syyllisyyttä. Minä niinkuin varmaan sinäkin on varmasti todella helposti syyllistettävä ihminen, että tunteilla on helppo vaikuttaa. Täytyy olla vahva, myös vanhempien kanssa.
voin sinulle kertoa että olen kärsinyt tismalleen samasta asiasta. Aloin huomaamaan sen parikymppisenä ja pistämään vastaan vanhempani marttyyrikohtauksille,.minunkaan tunteilleni ei ole koskaan ollut tilaa ja vanhempani on tismalleen samanlainen kuin sinun..niin moni asia on ollut tämän vuoksi vaikeaa omassa elämässäni, etenkin se että ajattelen kaiken itseni kautta tms ajatteleeko joku minusta pahaa, syyllistääkö joku nyt minua jostain. Ahdistuin asiasta lopulta niin että oli pakko hakea apua. Olen jossain määrin pystynyt korjaamaan välejä katkeroitumatta ja ottamatta enää vastaan samaa tavaraa, omat rajat on vain haettava omien tuntemusten pohjalta. Myös vihaani olen purkanut ja jotain ehkä ymmärretty toisessakin päässä mutta helppoa ei ole ollut. Asiat ei kuitenkaan häviä sillä että ahdistusta ei ajattele vaan sillä että ne selvitellään. Ota nyt aikaa itsellesi sinulla on siihen täysi oikeus...
Ylimpänä kommentoivalle voin kertoa, että lapsi ei ole vastuussa vanhemmastaan henkisesti (ehkä jotin velvolliosuuksia on kun välit ovat lämpimät) vaan ja ainoastaan vanhempi on vastuussa lapsesta ja tuo vastuu on elinikäinen. Lapsi ei ole vanhemman "kaveri", vanhemmuus on ennenkaikkea henkistä turvaa ja tukea, niistä muista tarpeista (ruoka ym) puhumattakaan...mikä siinä on niin vaikea ymmärtää. Lapsi ei ole katkeruuden purun väline eikä huomion hakemisen väylä!!!!!!! On surullista kun ihmiset tekevät lapsia omaksi turvakseen ja seurakseen ja vain ottavat eivätkä anna mitään. Minkälainen on siinä kuviossa lapsen elämä??
Sinulla ap. on vielä mahdollisuus irtaantua syyllisyydestäsi ja on hyvä että käsittelet asiaa terapiassa. Sinun elämäsi on tärkein asia sinulle ja niin pitäisi olla vanhemmillesikin. Sinulla on oikeus tuntesiin. Pidä lippu korkealla, ole ylpeä itsestäsi, koet vielä vapauden ja ilon.
Ensimmäiselle vastaajalle voisin kommentoida lauseella "Hei, olen Iiris_ ja olen läheisriippuva." Kuten kirjoitinkin ensimmäisessä viestissäni, en ole ainoa, jonka tunteilla ei ole ollut tilaa. Läheisriippuvaisessa perheessä kaikki riippuvat toisissaan monimutkaisten verkostojen kautta. Myös minä, ja se onkin varmasti toipumisen ja onnellisen elämän saavuttamisen tiellä se kaikkein vaikein tehtävä. Sen takia läheisriippuvuudesta kärsivät ihmiset riippuvatkin niin lujasti kiinni toisissaan: kenelläkään ei ole ollut tilaa kasvaa itsenäiseksi, vaan joka ikinen perheenjäsen tarvitsee muita oman olemassaolonsa ankkureiksi. Kaikki pelkäävät syvällä sisimmässään kaikkein eniten hylätyksitulemista, siksi sitten riiputaan. Jos et tiedä näistä asioista vielä kovin paljoa, lue vaikkapa Tommy Hellstenin "Virtahepo olohuoneessa" niin ehkä ymmärrät. Tai sitten et, aivan sama lopulta minulle.
Kiitos teille seuraavien kommenttien kirjoittajat. Oloni helpottui paljon, lukiessani kokemuksistanne. Olen itse asiassa harkinnut menemistä terapian ohessa tai sen päättymisen jälkeen johonkin läheisriippuvaisten vertaistukiryhmään. Onko teillä muuten kokemusta sellaisesta?
Läheisriippuvaisessa perheessä on kovin monenlaisia riippuvuussuhteita. Minulle peräeron tekeminen on ollut juuri siksi niin uskomattoman hankalaa, koska olen saanut vanhemmiltani aina hyvin paljon materiaalista apua. Olen saanut milloin rahaa, milloin jotain tavaraa, jota olen tarvinnut. Siis aivan näin 30-vuotiaaksi saakka. Puhelinlaskunikin vanhemmat maksoivat siihen asti, kun täytin 28. (!!!) Henkisellä puolella tilanne onkin sitten ollut täysin toinen. Jos olen ollut jostain asiasta vihainen tai pahoittanut mieleni, tämä ei enää olekaan ollut sallittua. Tällaisissa tilanteissa vanhempani heittäytyivät täysin marttyyreiksi ja saattoivat uhkailla ties millä. Esim, että ei tarvitse enää koskaan sitten tulla tänne käymään. (No, nythän itse teen tuota eroa heihin, tosin hieman eri tilanteesta käsin.)
Hyvää mieltä ja hyväksyntää ei koskaan pitäisi ostaa toiselta.
Joskus kun katson ympärilleni tuntuu, että näkee läheisriippuvuutta vähän joka puolella. Toivon kaiken tämän keskellä, että esimerkiksi juuri Tommy Hellstenin kaltaisten kirjoittajien sanat olisivat jonain päivänä totta. Eli että ihminen voi olla vapaa olemaan vastuussa vain omista tunteistaan, oman mielensä sisällä. Eikä tarvitse hirvittävien syyllisyydentunteiden vallassa kannatella kenenkään toisen hyvinvointia.