Äiti kontrolloi edelleen

Muutin puhelinnumeroni salaiseksi, mutta se ei auttanut. Jouluaattona äiti tunkeutui taloomme väkisin, vaikka emme olisi halunneet mieheni kanssa.

Olen 18-vuotispäivästäni alkaen sanonut äidille täysi-ikäisen itsemääräämisoikeudesta, mutta hän ei ole vielä oppinut sitä tähän päivään mennessä. Kuten mainitset, aikuisen lapsen kontrollointi on sairasta puuhaa. Äitin kuuluisi mennä mielisairaalaan, mutta hän ei myönnä virheitään mistään hinnasta.

Nainen 41v kirjoitti:

Muutin puhelinnumeroni salaiseksi, mutta se ei auttanut. Jouluaattona äiti tunkeutui taloomme väkisin, vaikka emme olisi halunneet mieheni kanssa.

Olen 18-vuotispäivästäni alkaen sanonut äidille täysi-ikäisen itsemääräämisoikeudesta, mutta hän ei ole vielä oppinut sitä tähän päivään mennessä. Kuten mainitset, aikuisen lapsen kontrollointi on sairasta puuhaa. Äitin kuuluisi mennä mielisairaalaan, mutta hän ei myönnä virheitään mistään hinnasta.

Lue lisää

Lähestymiskielto ja olisit soittanut jouluaattona poliisit niin he olisivat oistaneet äitisi kodistanne niin olisit saanut olla rauhassa. Äidilläs ivoi olla läheisriippuvuus eikä osaa irroitta otettaan lapsestaan.

Nainen 41v kirjoitti:

Muutin puhelinnumeroni salaiseksi, mutta se ei auttanut. Jouluaattona äiti tunkeutui taloomme väkisin, vaikka emme olisi halunneet mieheni kanssa.

Olen 18-vuotispäivästäni alkaen sanonut äidille täysi-ikäisen itsemääräämisoikeudesta, mutta hän ei ole vielä oppinut sitä tähän päivään mennessä. Kuten mainitset, aikuisen lapsen kontrollointi on sairasta puuhaa. Äitin kuuluisi mennä mielisairaalaan, mutta hän ei myönnä virheitään mistään hinnasta.

Lue lisää

Miten joku voi tunkeutua kotiisi väkisin? Olisit kutsunut poliisit paikalla, jos niin tapahtui.

Kai se kotonaankin käy vierailemassa??

Täytän tässä keväällä 22 ja minulla on samat ongelmat kuin muillakin täällä. Äitini on ihana ja rakastava, mutta sitten liiankin rakastava. Muutin kohta kaksi vuotta sitten pois kotoa. Asia tuli äidille aika shokkina esille. Olin luokkatovereiden kanssa jutellu siitä, että olis haluaisin muuttaa omaan kämppään. Minua kiusasi kuinka äitini siivosi huoneeni, vaikka pystyin ihan hyvin itsekkin sen siivota. Sanoin siitä monta kertaa, mutta jos olin viikonlopun reissussa, huoneeni oli siivottu lattiasta kattoon. Ihan kiva, mutta ei kiva. Lopulta luokkatoverini kertoi tutun tutun tuttunsa muuttavan yksiöstä pois. Pyysin ihan huviksi vuokraisännän puhelin numeron. Kämppä oli minun hetkessä. En oikein itsekkään tajunnu mitä tapahtui.

Tunnen äitini niin hyvin, etten edes silloin uskaltanut kertoa äidille, että minulle suotui täydellinen tilanne. Kämppä keskustasta ja halvalla. Miksi en olisi sitä ottanut? Kotona alkoi olla jo vähän tukala olla. Isäni yritti myös, että hankittaisiin vaikka auto tai jotain. Hän tiesi miten äiti siihen reakoisi. Pidin pääni. Siitä syntyi vuosisadan sota.

Äitini ei suostunut puhumaan minulle melkein puoleen vuoteen. Hän viskoi tavaroitani huoneeseeni ja käyttäytyi itse kuin mikäkin kakara. Kävin ystäväni kanssa salaa hakemassa tavaroita huoneestani, sillä en uskaltanut kohdata äitiäni. Lopulta tilanne alkoi vähän parantua, mutta kesti reilu puolivuotta, enenkuin äitini suostui käymään kämpälläni. Hankin kaksi jyrsijää joka pehmitti äidin. Hän on eläin rakas. Niiden varjolla hän saattoi käydä luonani välillä, tulla katsomaan pikkuisia.

Pidämme edelleen hyvin paljon yhteyttä ja saatan kaupassa käydessäni soittaa äidille ruoka ohjeita kysellen, ihan myös sen takia että tiedän että hän tykkää, että soitan. Nyt olen alkanut käydä turussa hyvin tiuhaan tahtiin. Poikaystäväni asuu turussa ja olen ollu työttömänä joten minulla on ollut ylimääräistä aikaa. Syksyllä juttelin, että olemme miettineet poikaystäväni kanssa, että muuttaisimme yhteen, että kulut saataisiin puolitettua. Äitini otti sen hyvin eikä sen kummemmin puhunut asiasta.

Nyt olen huomannut, että äitini keksii kummia tekosyitä, etten vaan voisi lähteä turkuun. Ompelukone pitää viedä korjattavaksi, eikö minun pitänyt tehdä sitä ja tätä ja tota ja vaikka mitä. Olen suorastaan yksin tällä paikkakunnalla, sillä kaikki ystäväni ovat muuttaneet turkuun. Äitini syyttää minua siitä, että käyn liian harvoin kotona vanhempien luona. Siellä en viihdy enää niin kovin, sillä aina on joku tappelu tai huomautetaan jostian, että kun en käy tai jotain.

Ostin itselleni iittalan lauttasia ja pyysin äitiltä kanto apua, että saisin ne kotiin. Tai kyyti apua pikemminkin. Puhelimessa hän arvosteli arviointi kykyäni "ovatko lautaset edes kestäviä!?", mikseivät olisi? Iittalan teema sarja. Vastaavanlaisia arvostelua, aliarviointia olen kokenut koko elämäni, mutta nyt ne ovat kokoajan pahentuneet. Se tekee minut surulliseksi ja toisinaan vihaiseksi.

Meillä on taas riita ja olen tosi rikki siitä. Äitini piti tulla luonani käymään, mutta sitten Minun mielestäni sovimme, että joku toinen päivä sittenkin. Sain kyydin turkuun. Seuraavana päivänä äitini soitti ja kysyi, että missä olen. Vastasin, että turussa turussa. Hän huusi minulle hetken, että kun en ikinä ole kotona ynm... ja että hänen piti tulla käymään ja vaikka mitä ja löi luurin. En kerinnyt sanoa mitään puolustukseksi.
Tänään yritin luoda rauhaa ja soitin hänelle. Hän ei vastannut. Soitin lankapuhelimeen johon hänen oli pakko vastata. Hän ilmoitti kylmällä äänellä, että hänellä ei ole aikaa ja löi luurin kiinni.

En haluaisi äidistäni vihamiestä ja nämä riidat raastavat minua. Miten uskallan kertoa äidilleni, että vielä muutan pois paikkakunnalta, kun pelkästään toisessa kaupungissa vierailu saa hänet pois tolaltaan. Nyt olen hyvin rikki ja surullinen tästä tilanteesta ja on taas tullut vuodatettua krokotiilin kyyneliä.. Voi äiti, anna mun elää mun elämää. Mitä minä täällä teen kun ei täällä ole sinun lisäksesi mitään. Ystäväni, poikaystäväni odottavat muuttani turkuun, mutta äiti laittaa kapuloita rattaisiin. Minulla on uusi harrastus turussa, elämäni olisi siellä, miksi äiti tekee asioista niin vaikeaa meille molemmille? Haluaisin muuttaa hyvin mielin, mutta se lienee mahdotonta...

Surullinen tytär kirjoitti:

Täytän tässä keväällä 22 ja minulla on samat ongelmat kuin muillakin täällä. Äitini on ihana ja rakastava, mutta sitten liiankin rakastava. Muutin kohta kaksi vuotta sitten pois kotoa. Asia tuli äidille aika shokkina esille. Olin luokkatovereiden kanssa jutellu siitä, että olis haluaisin muuttaa omaan kämppään. Minua kiusasi kuinka äitini siivosi huoneeni, vaikka pystyin ihan hyvin itsekkin sen siivota. Sanoin siitä monta kertaa, mutta jos olin viikonlopun reissussa, huoneeni oli siivottu lattiasta kattoon. Ihan kiva, mutta ei kiva. Lopulta luokkatoverini kertoi tutun tutun tuttunsa muuttavan yksiöstä pois. Pyysin ihan huviksi vuokraisännän puhelin numeron. Kämppä oli minun hetkessä. En oikein itsekkään tajunnu mitä tapahtui.

Tunnen äitini niin hyvin, etten edes silloin uskaltanut kertoa äidille, että minulle suotui täydellinen tilanne. Kämppä keskustasta ja halvalla. Miksi en olisi sitä ottanut? Kotona alkoi olla jo vähän tukala olla. Isäni yritti myös, että hankittaisiin vaikka auto tai jotain. Hän tiesi miten äiti siihen reakoisi. Pidin pääni. Siitä syntyi vuosisadan sota.

Äitini ei suostunut puhumaan minulle melkein puoleen vuoteen. Hän viskoi tavaroitani huoneeseeni ja käyttäytyi itse kuin mikäkin kakara. Kävin ystäväni kanssa salaa hakemassa tavaroita huoneestani, sillä en uskaltanut kohdata äitiäni. Lopulta tilanne alkoi vähän parantua, mutta kesti reilu puolivuotta, enenkuin äitini suostui käymään kämpälläni. Hankin kaksi jyrsijää joka pehmitti äidin. Hän on eläin rakas. Niiden varjolla hän saattoi käydä luonani välillä, tulla katsomaan pikkuisia.

Pidämme edelleen hyvin paljon yhteyttä ja saatan kaupassa käydessäni soittaa äidille ruoka ohjeita kysellen, ihan myös sen takia että tiedän että hän tykkää, että soitan. Nyt olen alkanut käydä turussa hyvin tiuhaan tahtiin. Poikaystäväni asuu turussa ja olen ollu työttömänä joten minulla on ollut ylimääräistä aikaa. Syksyllä juttelin, että olemme miettineet poikaystäväni kanssa, että muuttaisimme yhteen, että kulut saataisiin puolitettua. Äitini otti sen hyvin eikä sen kummemmin puhunut asiasta.

Nyt olen huomannut, että äitini keksii kummia tekosyitä, etten vaan voisi lähteä turkuun. Ompelukone pitää viedä korjattavaksi, eikö minun pitänyt tehdä sitä ja tätä ja tota ja vaikka mitä. Olen suorastaan yksin tällä paikkakunnalla, sillä kaikki ystäväni ovat muuttaneet turkuun. Äitini syyttää minua siitä, että käyn liian harvoin kotona vanhempien luona. Siellä en viihdy enää niin kovin, sillä aina on joku tappelu tai huomautetaan jostian, että kun en käy tai jotain.

Ostin itselleni iittalan lauttasia ja pyysin äitiltä kanto apua, että saisin ne kotiin. Tai kyyti apua pikemminkin. Puhelimessa hän arvosteli arviointi kykyäni "ovatko lautaset edes kestäviä!?", mikseivät olisi? Iittalan teema sarja. Vastaavanlaisia arvostelua, aliarviointia olen kokenut koko elämäni, mutta nyt ne ovat kokoajan pahentuneet. Se tekee minut surulliseksi ja toisinaan vihaiseksi.

Meillä on taas riita ja olen tosi rikki siitä. Äitini piti tulla luonani käymään, mutta sitten Minun mielestäni sovimme, että joku toinen päivä sittenkin. Sain kyydin turkuun. Seuraavana päivänä äitini soitti ja kysyi, että missä olen. Vastasin, että turussa turussa. Hän huusi minulle hetken, että kun en ikinä ole kotona ynm... ja että hänen piti tulla käymään ja vaikka mitä ja löi luurin. En kerinnyt sanoa mitään puolustukseksi.
Tänään yritin luoda rauhaa ja soitin hänelle. Hän ei vastannut. Soitin lankapuhelimeen johon hänen oli pakko vastata. Hän ilmoitti kylmällä äänellä, että hänellä ei ole aikaa ja löi luurin kiinni.

En haluaisi äidistäni vihamiestä ja nämä riidat raastavat minua. Miten uskallan kertoa äidilleni, että vielä muutan pois paikkakunnalta, kun pelkästään toisessa kaupungissa vierailu saa hänet pois tolaltaan. Nyt olen hyvin rikki ja surullinen tästä tilanteesta ja on taas tullut vuodatettua krokotiilin kyyneliä.. Voi äiti, anna mun elää mun elämää. Mitä minä täällä teen kun ei täällä ole sinun lisäksesi mitään. Ystäväni, poikaystäväni odottavat muuttani turkuun, mutta äiti laittaa kapuloita rattaisiin. Minulla on uusi harrastus turussa, elämäni olisi siellä, miksi äiti tekee asioista niin vaikeaa meille molemmille? Haluaisin muuttaa hyvin mielin, mutta se lienee mahdotonta...

Lue lisää

Aikanaan minunkin äiti hyväksyi yhteenmuuttamisen silloisen poikakaverin kanssa, mutta ei eri paikkakunnalle. Hän meni täysin shokkiin, kun en etukäteen ilmoittanut mitään muutostani. Silti hän kontrolloi minua, kunnes löin luurin korvaan edellisvuonna tai jätin kokonaan vastaamatta hänen puheluihin.

Äiti jätti minulle pysyvät traumat. Riita tulee jatkumaan elinikäisesti. Minäkään en olisi saanut nuoruudessani tehdä edes lomamatkaa itsenäisesti. Tuli vastaavia shokkeja kuin pikaisesta muutosta. Itsenäistyminen ja itsemääräämisoikeus ovat kiellettyjen listalla äitiemme mielestä.

Ehdotan, että muutat Turkuun mainitsematta asiasta äidillesi. Siellä saisit elää omaa elämää haluamallasi tavalla.

Samoja kokenut... Äitini on erittäin dominoiva ihminen ja olen koko aikuistumiseni opetellut pitämään puoliani, vaikka joskus on vaan helpompaa mennä äidin pillin mukaan. Jos kuitenkin jossain asiassa puolustaudun niin olen "oman napani kaivaja, en välitä kenestäkään muusta kuin itsestäni" ym.

Olen tosi väsynyt tähän tilanteeseen... Olen joutunut hakemaan ulkopuolista keskusteluapua. Itselleni. Voimat vaan niin vähissä. Äiti perustelee kaiken sillä, että ei halua minulle pahaa vaan rakastaa niin paljon... Olen kuitenkin asunut jo kahdeksan vuotta toisella paikkakunnalla ja hän olettaa että tulen edelleen lähes viikoittain käymään. Jos tulee pitkä väli, etten käy, en kuulemma välitä vanhemmistani ja "he joutaisivat saunan taakse"...

Eilen olin kaksi tuntia tavoittamattomissa, kun hän oli yrittänyt soittaa ja riitahan sitä tuli. Hän oli laittanut monta viestiä että vastaa nyt puhelimeen ja hätä, että minulle sattunut jotain ym. Minä suutuin siitä, kun mielestäni se on kontrollointia. Aina pitäisi olla tavoitettavissa ja selittää miksi joskus minua ei saa puhelimella kiinni... Tämä nyt on ehkä pientä, mutta tapahtuu viikoittain, joten ärsyttäähän se... Myös paljonpaljon muuta kismaa välillämme on, eikä puhuminen auta...

kontrolloitava kirjoitti:

Samoja kokenut... Äitini on erittäin dominoiva ihminen ja olen koko aikuistumiseni opetellut pitämään puoliani, vaikka joskus on vaan helpompaa mennä äidin pillin mukaan. Jos kuitenkin jossain asiassa puolustaudun niin olen "oman napani kaivaja, en välitä kenestäkään muusta kuin itsestäni" ym.

Olen tosi väsynyt tähän tilanteeseen... Olen joutunut hakemaan ulkopuolista keskusteluapua. Itselleni. Voimat vaan niin vähissä. Äiti perustelee kaiken sillä, että ei halua minulle pahaa vaan rakastaa niin paljon... Olen kuitenkin asunut jo kahdeksan vuotta toisella paikkakunnalla ja hän olettaa että tulen edelleen lähes viikoittain käymään. Jos tulee pitkä väli, etten käy, en kuulemma välitä vanhemmistani ja "he joutaisivat saunan taakse"...

Eilen olin kaksi tuntia tavoittamattomissa, kun hän oli yrittänyt soittaa ja riitahan sitä tuli. Hän oli laittanut monta viestiä että vastaa nyt puhelimeen ja hätä, että minulle sattunut jotain ym. Minä suutuin siitä, kun mielestäni se on kontrollointia. Aina pitäisi olla tavoitettavissa ja selittää miksi joskus minua ei saa puhelimella kiinni... Tämä nyt on ehkä pientä, mutta tapahtuu viikoittain, joten ärsyttäähän se... Myös paljonpaljon muuta kismaa välillämme on, eikä puhuminen auta...

Lue lisää

Minulla vanhemman kontrollointi, manipulointi ja syyllistäminen meni niin pitkälle että väsyin siinä määrin että oli pakko viilentää välit tuntuvasti. Sanoin että tarvitsen omaa aikaa ajatella asioita että soitellaan myöhemmin. Tietysti vanhempi loukkaantui asiasta, mutta kun on lähes koko muunkin ajan loukkaantunut jostain niin nyt pitäydyin ajattelemaan etten välitä, en nyt tällä kertaa. Että nyt vihdoin minun on välillä ajateltava ensin itseäni.

Nyt kun olen saanut etäisyyttä, alkoivat asiat loksahdella paikoilleen.

Luin Karyl McBriden kirjan "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?" ja sain siitä paljon apua.

Kirjassa puhutaan narsistisesta äidistä. Oikeastaan sama itselleni onko vanhempani sitä vai ei, enkä aio häntä siitä syyttääkään mutta itse sain kirjasta paljon apua.

Nyt olen taas ollut jonkin verran tekemisissä vaikean vanhempani kanssa, mutta pitänyt välit etäiset kohteliaina ja ystävällisinä, tapaamiset säännöllisinä mutta harvoina. En kerro asioistani vaan puhun yleisistä asioista tai vanhemmastani ja vältän mielipiteitä tai neuvoja hänenkin suuntaansa. Välimme ovat parantuneet, joskin olen sitä mieltä ettemme enää ole kovinkaan läheisiä. Mutta tämä on itselleni helpotus.

Nyt olen saanut oman elämäni tasapainoon, olo on levollinen ja parisuhteeni voi paremmin kuin koskaan. Olen alkanut pohtia omia unelmiani ja sitä kuka itse olen. Ja etsiä omaa sisäistä ääntäni. Nyt kun vanhempani ei ole enää painostamassa minua tai kertomassa (kysymättä) mitä minun tulee milloinkin tehdä, olen alkanut huomata kuinka ihanaa ja leppoisaa elämä on, ilman kaikenlaisia "pakkoja" ja velvollisuuksia ja asioita jotka vaan on tehtävä kun niin kuuluu tehdä huvitti tai ei. Oppii jopa luottamaan itseensä ja omiin valintoihinsa enemmän.

Suosittelen kirjan lukemista ja etäisyyden ottamista kontrolloivaan vanhempaan. Yhtäkkiä sitä tajuaa mitä tarkoittaa että onni löytyy ihmisestä itsestään.

Ja että onni on tila, ei jonkin asian tai tapahtuman tulos tai toisen ihmisen aikaansaannos tai ihmisen ulkopuolelta tuleva asia.

Olen sitä mieltä että vanhemman on osattava päästää irti lapsensa henkisestä napanuorasta jo murrosiässä pikku hiljaa. Toiset vaan eivät osaa päästää napanuorasta irti vielä silloinkaan kun lapsi muuttaa pois kotoa. Jos vanhempi ei osaa päästää irti, on lapsen leikattava henkinen napanuora itse poikki. Kokonaan. Muuten ei pysty selviytymään täysipainoisena ja onnellisena ihmisenä. Tämä oli ainakin oman henkisen hyvinvointini edellytys lopulta.

KontrollinuoraKatki! kirjoitti:

Minulla vanhemman kontrollointi, manipulointi ja syyllistäminen meni niin pitkälle että väsyin siinä määrin että oli pakko viilentää välit tuntuvasti. Sanoin että tarvitsen omaa aikaa ajatella asioita että soitellaan myöhemmin. Tietysti vanhempi loukkaantui asiasta, mutta kun on lähes koko muunkin ajan loukkaantunut jostain niin nyt pitäydyin ajattelemaan etten välitä, en nyt tällä kertaa. Että nyt vihdoin minun on välillä ajateltava ensin itseäni.

Nyt kun olen saanut etäisyyttä, alkoivat asiat loksahdella paikoilleen.

Luin Karyl McBriden kirjan "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?" ja sain siitä paljon apua.

Kirjassa puhutaan narsistisesta äidistä. Oikeastaan sama itselleni onko vanhempani sitä vai ei, enkä aio häntä siitä syyttääkään mutta itse sain kirjasta paljon apua.

Nyt olen taas ollut jonkin verran tekemisissä vaikean vanhempani kanssa, mutta pitänyt välit etäiset kohteliaina ja ystävällisinä, tapaamiset säännöllisinä mutta harvoina. En kerro asioistani vaan puhun yleisistä asioista tai vanhemmastani ja vältän mielipiteitä tai neuvoja hänenkin suuntaansa. Välimme ovat parantuneet, joskin olen sitä mieltä ettemme enää ole kovinkaan läheisiä. Mutta tämä on itselleni helpotus.

Nyt olen saanut oman elämäni tasapainoon, olo on levollinen ja parisuhteeni voi paremmin kuin koskaan. Olen alkanut pohtia omia unelmiani ja sitä kuka itse olen. Ja etsiä omaa sisäistä ääntäni. Nyt kun vanhempani ei ole enää painostamassa minua tai kertomassa (kysymättä) mitä minun tulee milloinkin tehdä, olen alkanut huomata kuinka ihanaa ja leppoisaa elämä on, ilman kaikenlaisia "pakkoja" ja velvollisuuksia ja asioita jotka vaan on tehtävä kun niin kuuluu tehdä huvitti tai ei. Oppii jopa luottamaan itseensä ja omiin valintoihinsa enemmän.

Suosittelen kirjan lukemista ja etäisyyden ottamista kontrolloivaan vanhempaan. Yhtäkkiä sitä tajuaa mitä tarkoittaa että onni löytyy ihmisestä itsestään.

Ja että onni on tila, ei jonkin asian tai tapahtuman tulos tai toisen ihmisen aikaansaannos tai ihmisen ulkopuolelta tuleva asia.

Olen sitä mieltä että vanhemman on osattava päästää irti lapsensa henkisestä napanuorasta jo murrosiässä pikku hiljaa. Toiset vaan eivät osaa päästää napanuorasta irti vielä silloinkaan kun lapsi muuttaa pois kotoa. Jos vanhempi ei osaa päästää irti, on lapsen leikattava henkinen napanuora itse poikki. Kokonaan. Muuten ei pysty selviytymään täysipainoisena ja onnellisena ihmisenä. Tämä oli ainakin oman henkisen hyvinvointini edellytys lopulta.

Lue lisää

Olen aivan samaa mieltä että osa ei osaa katkaista henkistä napanuoraansa. Olen kamalan ahdistunut siitä että äitini soittelee minulle koko ajan ja haluaa tietää asioitani liikaa. Tämä voi kuulostaa suhteellisen normaalilta asialta minkä kanssa monet kamppailevat mutta välillä koen että hän on kuin pikku lapsi. Hänen pitää aina roikkua ja riippua jossain ihmisessä. Ennen se oli isäni, ja kun he erosivat niin hän on keskittynyt lapsiinsa erityisesti minuun koska olen ollut läheinen hänen kanssaan. Hän ei kuitenkaan jotenkin ymmärrä että minulla saa ja pitää olla oma elämä, että minun ei tarvitse kertoa kaikkia asioitani hänelle ja että pärjään omillani. Mielestäni jatkuva soittelu ja yhteydenottaminen lapselleen voi olla todella ahdistavaa. Kyllä aikuinen ihminen pärjää omillaan, ei hän tarvitse jatkuvaa huolenpitoa kuin pikku lapsi. Taitaa olla kuitenkin enemmänkin niin että tälläinen vanhempi ei itse pärjää omillaan vaan hän tarvitsee sen lapsen vierelleen koko ajan _itseään varten_, eikä osaa päästää sitä lasta kasvamaan oikeasti itsenäiseksi.

ahdistaa kirjoitti:

Olen aivan samaa mieltä että osa ei osaa katkaista henkistä napanuoraansa. Olen kamalan ahdistunut siitä että äitini soittelee minulle koko ajan ja haluaa tietää asioitani liikaa. Tämä voi kuulostaa suhteellisen normaalilta asialta minkä kanssa monet kamppailevat mutta välillä koen että hän on kuin pikku lapsi. Hänen pitää aina roikkua ja riippua jossain ihmisessä. Ennen se oli isäni, ja kun he erosivat niin hän on keskittynyt lapsiinsa erityisesti minuun koska olen ollut läheinen hänen kanssaan. Hän ei kuitenkaan jotenkin ymmärrä että minulla saa ja pitää olla oma elämä, että minun ei tarvitse kertoa kaikkia asioitani hänelle ja että pärjään omillani. Mielestäni jatkuva soittelu ja yhteydenottaminen lapselleen voi olla todella ahdistavaa. Kyllä aikuinen ihminen pärjää omillaan, ei hän tarvitse jatkuvaa huolenpitoa kuin pikku lapsi. Taitaa olla kuitenkin enemmänkin niin että tälläinen vanhempi ei itse pärjää omillaan vaan hän tarvitsee sen lapsen vierelleen koko ajan _itseään varten_, eikä osaa päästää sitä lasta kasvamaan oikeasti itsenäiseksi.

Lue lisää

Minusta on väärin että aikuinen ihminen joutuu laittamaan rajoja äidilleen tai vanhemmalleen. Luulisi toisen aikuisen ihmisen ymmärtävän missä menee itsen ja toisen ihmisen välinen raja. Mistä alkaa minä ja mihin loppuu minä ja toinen ihminen. Ja ymmärtää myös se miten ahdistavaa se on kun toinen roikkuu sussa kuin pelastuslautassa.

keskustele terkkarin kanssa.

nnnnnnnnnnnnn kirjoitti:

keskustele terkkarin kanssa.

Kuulostaa tutulta. Oman äitini kanssa sama lapsena.

Nyt olen aikuinen ja oli pakko ottaa etäisyyttä äitiini. Paljastui että hän oli narsisti, todennäköisesti, sillä mitään apua tai terapiaa hän ei halua vaikka ihmiset hänen lähellään voivat huonosti. Häntä en voi auttaa mutta en ole siitä vastuussakaan, aikuisesta ihmisestä. Itseään voi auttaa jo lapsena uskaltamalla puhua hankalasta tilanteesta ulkopuoliselle, vaikka koulupsykologi tai terveydenhoitaja, he ovat siellä sinua varten. Aina voi heiltä ainakin kysyä.

Äidille ei tarvitse kertoa, koska jos kyseessä on ihminen jolla on vaikka lievästikin narsistisia piirteitä, jotka vaikuttavat sinuun pahalla tavalla, hän ei voi ymmärtää sinun hätääsi ja tilanne vain vaikeutuu jos yrität puhua asioista hänen kanssaan tai saada tilanteeseen muutosta. Parempi puhua ulkopuoliselle aikuiselle kuten terveydenhoitaja, ulkopuoliselta ainakin saat tukea omiin huoliisi jos äitisi ei voi sitä antaa.

Itse en tiennyt tätä lapsena. En osannut pyytää apua omaan pahoinvointiini. Selvisin aikuiseksi ja nyt olen onnellisesti omillani, mutta itseluottamus, luottamus toisiin ihmisiin ja itsetunto eivät todellakaan ole aina olleet kovinkaan hyvät vaikean äiti-suhteeni takia.

Jos kotona menee äitisi kanssa vaikeaksi, puhu koulupsykologin tai kouluterveydenhoitajan kanssa tai mene terveyskeskukseen ja pyydä aika lääkärille, joka voi auttaa. Henkinen pahoinpitelykin on tuomittavaa eikä sitä tarvitse kenenkään sietää, lastenkaan. Samoin kaltoinkohtelu tai välinpitämätön suhtautuminen lapseen tai hänen hyvinvointiinsa. Aikuinen on vastuussa omasta käytöksestään ja vastuussa lapsen hyvinvoinnista ja siitä että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi.

Kannattaa ottaa reilusti etäisyyttä äitiin jos tuollaista on, itsellä se oli viimein ainoa vaihtoehto oman henkisen jaksamisen turvaamiseksi.