Nyt taas tälle palstalle oikein hieno aihe, jossa yksinäisin pääsee kehuskelemaan mahdollista saavutustaan. Iltasanomat heitti lööpin, ettei kukaan kaivannut junan alle jäänyttä parikymppistä naista (tosin vain pariin päivään). Joten miten pitkään sinä luulisit voivasi olla kuollut ennen kuin kukaan huomaisi? Voittajalle luvassa pahaa mieltä.
Itse aloitan, kepeästi ainakin viikon, pari viikkoa kuitenkin maksimi.
Itse aloitan, kepeästi ainakin viikon, pari viikkoa kuitenkin maksimi.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Joskus tuota miettinyt, ja luulen että siinä menisi ehkä pari viikkoa. Sitten voisi joku lähipiiristä ihmetellä, jos en vastaisi puhelimeen, ja jos minua ei näkyisi fb:ssa tai mesessä. Tosin tästä jälkimmäisestä kovin moni ei varmaan edes huolestuisi.
Ja vastaus: viikkoista jopa kuukausiin. Eihän sen ajatteleminen hyvältä tunnu.
Nostat esille tärkeätä puolta tässä(kin) ongelmassa, eli kiivaasti kiellettyn suruun kiintymisen. Ei saa ymmärtää väärin, mutta todella siihenkin voi kiintyä/kiinnittyä, jos positiivista korviketta ei ole: mielihyvä konversoituu, mielipahasta tulee mielihyvä - enkä tarkoita tietoisesti tai jotenkin "omasta syystä", valittuna, vaan koska mielihyvää on irrottava jostakin, se voi tavallaan perversoitua. itse olen myös jonkin verran huolissani täydellisen seksuaalisen yksinäisyyden vaikutuksista eroottisluonteisiin mielikuviin, (ainakin) miehen mielikuvat nyt muutenkin taitavat aika usein olla aika omituisia tällä saralla, eikä suinkaan aina hempeitä.
Aiemmin joku vähän retorisluonteisesti kysyi, mitä vaikutuksi yksinäisyydellä on mielenterveyteen. Sillähän on, keskimäärin ihmistä kun ei todella liene "tarkoitettu" olemaan kovin pitkiä aikoja kontakteitta muihin ihmisiin. Siinä alkaa tavallaan kuin nähdä unta, syntyy jonkinlainen takaisinkytkentä, palautejärjestelmä, jossa itse alkaa luoda maailmaa mielikuvissaan, ja kun olo on mitä on, tulos ei ole mikään erikoisen hilpeä. Todellisuuden kanssa sillä on ja ei ole tekemistä. Tietyistä mielialoista ei pääse ulos ajattelun tietä, tarvitaan jotain tietynlaisen sielullisen jämähtäneisyyden, kaavan rikkovaa: toisinaan alan kävellä asunnossani divergoivasti, tarkoituksellisen ja teatraalisen omituisesti (ministry of silly walking :-) - jos olen umpikujassa, enkä voi muuttua henkisesti, muutun sitten fyysisesti - ja se ihme kyllä tuntuu tehoavan, ainakin joskus - tästä voisi löytää jonkinmoisen arkaaisen tanssin perustaa - tuska muutetaan liikkeeksi, se ulkoistuu, sen saa harteiltaan. Mitä ei voi ilmaista sanoin, se on ilmaistava fyysisesti. Kokeilkaa, vaikka miten oudolta kuulostaisi. Täytyy kai joskus ehtiessä hahmotella hieman selvemmin tätä.
Olisin kuolleena monta kuukautta, ennenkuin kukaan saattaisi ehkä kaivata minua...surullista, mutta totta.
jos lähipiiriä ei lasketa (asun kotona) niin voisin veikata et 1kk-1,5kk päästä joku saattais ihmetellä missä oon...
Kerran en 3 kuukauteen kirjautunut messengeriin tai facebookkiin nii kukaan ei kaivannu eikä soitellut eikä edes kysytty että missä oon ollu. :( On siinäkin kavereita...
Äidin kanssa asun nii melkeinpä heti huomattas.
Yksin jos asuisin nii sit vois olla aika pitkään.
on kyllä aika säälittävän kurja tilanne sinulla
mulla ei menisi varmaan tuntiakaan :DD
no jos perhettä ei lasketa (asun kotona) nii varmaa pari päivää tai viikko
Jos ei oteta huomioon perhettä (asun kotona), niin päivän jälkeen pakosti alettaisiin ihmettelemään poissaoloa koulusta. Kahden kolmen päivän jälkeen tulisi varmaan tekstiviestejä asiasta.
Vanhemmat ehkä ihmettelis viikon kuluttua ja töistä etsittäis tietty n. kolmen päivän päästä.
Näitä jos ei lasketa niin kuukausi varmaankin menis.
Tässä vaiheessa töistä ruvettais kyselemään jo aamulla klo 10 mennessä. Viikonloppuna jos en olis yhteydessä vanhempiin niin päivä-pari vois mennä.
Mut sitten kun vanhemmat on menneet manan majoille ja ite oon eläkkeellä niin heaven knows.
Koska en enää ole töissäkään ja asun yksin, niin uskoisin että viikkoja voisin olla kuolleena ennekuin kukaan ihmettelisi yhtään mitään. Vielä kun oli töitä, uskon, että siellä olisi huolestuttu jo muutamasta myöhästyneestä tunnista.
Jos kävisi tosi köpelösti niin viimevuoden perusteella pisin aika kuolleena olisi neljä viikkoa. Jos olisin kuollut esimerkiksi eilen niin en olisi ollut kadoksissa.
Seurustelen joten se vähän rajoittaa tämän kyseenalaisen kunnian saavuttamista. Jos taas en seurustelisi niin silloin voisin olla kuolleena helposti useita kuukausia, helposti jopa puoli vuotta ennenkuin kukaan alkaa kyselemään.
olen eläkeellä ja maksupalvelu hoitaa suoraveloituksena juoksevat maksut. Jos ei tulisi haju ongelmaa menisi joku 2-3 vuotta. On mulla aikuisia lapsia, mutta en ole huoltovelvollinen ja lopetin ostamasta heidän aikaansa jo aikoja sitten. Ihan kyllä käytännön sanelemana, kerroin syyn (netto 600€/kk)
vuokran kerran kuussa, niin parissa kuukaudessa saattaisi talkkari saada kyselyn onko minua näkynyt.
Huono puoli siinä, ettei talkkarilla ole avaimia tähän asuntoon, koska edellinen asukas, joka myös oli talkkari oli hukannut tämän asunnon avaimista kaikki muut paitsi yhden.
Viimeistään kolmen päivän päästä rupeis pomot soittelee perään... mutta alalla on totuttu työntekijöiden parin viikonkin 'tolkun kadotus´-reissuihin, joita pidempien aikojen jälkeen vain todettu että: "henkilö ei ole enää palkkalistoilla," niin vaikea sanoa missä vaiheessa isännöitsijä (vuokrarästit)/työnantaja/joku lähisukulainen ottaisi asiakseen laittaa viranomaiset todella selvittämään missä olen...
jos kotiväkeä ei lasketa niin varmaan menisi 2-3 viikkoa. Viimeistään siinä vaiheessa kun joku tarvitsisi apua jossain. Töissä varmaan ihmeteltäisiin aluksi, mutta tuskimpa ne mun perään häiriköisi.
Töistä varmaan alettas kysellä 2-3 pv päästä, koska en ole koskaan ilmoittamatta poissa.
Jos kohdalle sattuis loma-aika, niin varmaan heittämällä 3-4 vk, tutut vaan ihmettelis kun en vastaa textareihin, mut tuskin sen kummempaa.
Mutsin kans puhun puhelimessa velvollisuuden tunteesta tuon 3-4 vk välein ja siskoni ei pidä mitään yhteyttä, mitä nyt kesäsin tai jouluna nähdään taas olosuhteiden pakosta siellä mutsin luona.
olisin muumioasteella kun minut löydettäisiin, ehkä hajun perusteella voisi joku jossain vaiheessa
kiinnittää huomiota. tosin kämppäni haisee muutenkin paskalle rappukäytävään asti joten tuskin kukaan
mitään huomaisi.
itse olen ollut kuolleena nelisen vuotta eikä kukaan ole kysellyt.
Päivän parin päästä alkaisi viranomaiset kaivata, johtuen siitä että lapseni ei ilmestyisi kouluun ja minä työpaikalle.
Viikon päästä sisko alkaisi kaivata. Ilman näitä saisin alkaa mätänee rauhassa.
Ja oscari menee: http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/168366.shtml
enemmän ihmisiä, joiden HUOMIONKIPEYTTÄ ei tyydytetä ja se on aivan eri asia kuin yksinäisyys.
Lapsuuskodissa asuva parisuhtesa elävä "yksinäinen" on karkea vitsi kyseesä on itsekeskeinen henkilö joka ei saa tarpeeksi huomiota.