olen lukenut tälle palstalle lähetettyjä viestejä nyt tunnin verran ja koen suunnatonta helpotusta. En olekaan ainut ihminen joka kärsii ahdistuksesta (itkettää koko ajan), paniikkikohtauksista ja varmaan vähän myös masennuksesta. Pahimmat oireet ilmenivät kuutisen viikkoa sitten ja sen jälkeen ahdistusta ja kyyneleitä on riittänyt. Oli alusta asti sellainen olo että tarvitsen apua ja haluan tietää mistä kaikki johtuu. On ollut myös hetkiä jolloin tuntuu että kaikki hyvin ja selviän kyllä ilman ammattiauttajaa mutta niin ei ollut.
Opiskelut on loppusuoralla ja toukokuussa oli tarkoitus valmistua ammattiin. Kesätöitä on tiedossa ja töitä riittää jatkossakin eli siinä mielin kaikki hyvin. Nyt opiskelu on katkolla sairasloman ajan vaikka koulua on jäljellä vain muutaman kurssin verran. Kova paikka luovuttaa tässä vaiheessa. Oireiden takia en ole parin viime viikon aikana pystynyt käymään koulussa ja tuntuu että en voi enää mennä edes käymään kaupassa kun paniikki iskee aina. Elämä tuntuu todella rankalta ja olo on todella paha melkein koko ajan.
Vaikeinta tilanteessa on se että vanhemmat eivät ymmärrä tai ei ainakaan äiti jolle olen asiasta kerran puhunut. Äidistä oli kauheaa että olen käynyt psykologin juttusilla. Ei ymmärtänyt alkuunkaan ja oli heti sitä mieltä että vika on avopuolisossani jonka tuki tilanteessa on ollut kerrassaan pelastus. Äiti on sellanen ihminen jolle on tärkeintä että kulissit on kunnossa. Nuorenpanakaan vaivoista ja vaikeista tilanteista puhumisen se jotenkin tyrmäs heti jollain hömppäkommentilla että kyllä se on vaan jaksettava. Se ei voi hyväksyä sitä että sen lapsella on jonkin asteinen mielenterveysongelma ja syyllisen se etsii heti jostain muualta kuten nyt puolisostani. Se ahdistaa entistäkin enemmän kun tietää että ymmärrystä ei tule taholta joka on rakas ja jonka kokee turvalliseksi ja tärkeäksi. Mitähän pitäs tehdä????
Opiskelut on loppusuoralla ja toukokuussa oli tarkoitus valmistua ammattiin. Kesätöitä on tiedossa ja töitä riittää jatkossakin eli siinä mielin kaikki hyvin. Nyt opiskelu on katkolla sairasloman ajan vaikka koulua on jäljellä vain muutaman kurssin verran. Kova paikka luovuttaa tässä vaiheessa. Oireiden takia en ole parin viime viikon aikana pystynyt käymään koulussa ja tuntuu että en voi enää mennä edes käymään kaupassa kun paniikki iskee aina. Elämä tuntuu todella rankalta ja olo on todella paha melkein koko ajan.
Vaikeinta tilanteessa on se että vanhemmat eivät ymmärrä tai ei ainakaan äiti jolle olen asiasta kerran puhunut. Äidistä oli kauheaa että olen käynyt psykologin juttusilla. Ei ymmärtänyt alkuunkaan ja oli heti sitä mieltä että vika on avopuolisossani jonka tuki tilanteessa on ollut kerrassaan pelastus. Äiti on sellanen ihminen jolle on tärkeintä että kulissit on kunnossa. Nuorenpanakaan vaivoista ja vaikeista tilanteista puhumisen se jotenkin tyrmäs heti jollain hömppäkommentilla että kyllä se on vaan jaksettava. Se ei voi hyväksyä sitä että sen lapsella on jonkin asteinen mielenterveysongelma ja syyllisen se etsii heti jostain muualta kuten nyt puolisostani. Se ahdistaa entistäkin enemmän kun tietää että ymmärrystä ei tule taholta joka on rakas ja jonka kokee turvalliseksi ja tärkeäksi. Mitähän pitäs tehdä????
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoittele tänne vaan, täällä varsin moni ymmärtää ja useat haluavat myös auttaa. Tosin joukossa on niitäkin, joiden kommentit voivat aiheuttaa jopa vahinkoa.
Ehkä äidin reaktioon on osittain syynä se, että on kyseessä asia, josta hän ei tiedä mitään. Voipa olla, että samasta syystä mielenterveysongelmilla on ikävä leima. Siis asiat, joita ei ymmärretä, luokitellaan tosi pahoiksi ja siksi niistä on pysyteltävä etäällä.
Meistä, jotka täällä keskustelevat, varsin monet ovat kokeneet itse, kuka vaikeampia kuka vähäisempiä, mielenterveysongelmia.
Heitän tähän nyt yhden arvauksen, mutta en voi tietenkään tietää, meneekö oikein. Sinua pelottaa joko tutun opiskelun loppuminen tai sitten paineita syntyy siitä, että viimeiset tentit pitäisi onnistua, kun niiden onnistuminen vaikuttaa niin moniin asioihin. On tärkeää itse ymmärtää, mikä mieltä painaa, koska vain siten voi miettiä ratkaisua paineen helpottamiseen. Avun hakeminen ammattilaisilta on toki ihan oikea tapa käsitellä vaikeuksiaan.
Toivon sinulle ensin pienen pieniä auringonsäteitä synkkyyden keskelle, sitten vähän isompia ja lopulta pelkkää päivänpaistetta.
MOi! Jos susta siltä tuntuu ettet pysty jatkamaan opintojasi, niin tauko tekee ihan hyvää ainakin mulle teki. Kun olin töissä ja sairastuin masennukseen. Mutta periaattessa olisi hyvä tehdä "jotain", ettei vaipuisi syvempään masennukseen. Itse kävin psykologilla josta en saanut aluksi mitään apua, mutta toisella kerralla vaihdoin auttajaa ja se auttoi. ei missään tapauksessa kannata jäädä yksin miettimään ja murehtimaan asioita, se vaan pahentaa asiaa. Jos sulla on joku kiinnostava harrastus, kannattaisi kokeilla jos voimia riittää. Itse aloitin saliharrastuksen, ja olen jo vuoden käynyt säännöllisesti. Oikeastaan mut lopullisesti auttoi yli kun otin kaksi kissanpentua, ei jää enää aikaa turhiin murheisiin. Jos sulle kaupassa käynti tuottaa ongelmia, niin kannattaa käydä aluksi pienemmissä kaupoissa ja totuttautua ihmisten joukkoon. Paniikkihäiriöt lähtevät itsestään kun olet paljon ihmisten kanssa tekemisissä etkä ajattele aina mitä muut ajattelevat sinusta:). Ei munkaan vanhemmat ymmärtäneet mun masennusta, en ainakaan tuntenut saavani apua heiltä. Pääosin mun avomies on jaksanu olla positiivinen ja jaksanu aina kuunnella mua vaikka saman asian selittäs sata kertaa:). Nää oli mun omista kokemuksista. Toivon sulle aurinkoista kevättä ja jaksamisia. Kyllä sä sen ahdistuksen voitat!:)