Muistaisitkohan tiistaina... vai olikse keskiviikkona... kävit tos Sörkas jättämässä mukillisen itsestäs poikas kanssa, siinä nähtiin ohimennen. Istuin siellä odottelemassa loppujen lopuksi en mitään, ja sattui olemaan jo valmiiksikin vähän mieli maassa...Siinä möllötin snadisti bulissa talvitakis miettien et "pitks mun tosiaan kiirehtiä päästäkseni vaan odottamaan kauemmin?", katkerasti hyvin ymmärtäen ettei byrokratiaa tule yrittääkään ymmärtää, ellei ole asiaan erikseen vihkiytynyt, mitä en todella ymmärrä sitten ollenkaan.
Sitten;
Tulitte kuin toiveen täyttymys, kuin itse elämän olisitte tuoneet tullessanne. Olemuksestanne, etenkin äidin jos oli poikakin kuin enkeli, loistanut vaatimaton iloisuus onnestaan saattoi virallisuuden kynnysmatto-raasun häpeään maanpäällisen hävetyksen kauhistuksen suureksi kauhistukseksi! Oli valloittavan ihanaa nähdä teidän ilmeisistä olosuhteista, kenties niistä juuri eroon päässeenäkin, huolimatta hymyilevän lähes koko ajan. Hymy ei ollut vain huulilla, se oli hymyä kasvoilla. Eikä se hymy ollut minulle, se oli teidän. Tulin erittäin myötätuntohyvälletuulelle edellisiä askelkuvioita enää huomioimatta, se oli jotenkin poikkeuksellisen mahtavaa! Toki mieleni ratsasti jo omien kuviensa harjalla täyttä laukkaa, se myönnettäköön, olisin niin kovin mielelläni tullut juttelemaankin... mutta siinä kohtaa itsetunnon kulissi rakoili ja itsesäälin häivähdys sai huudettua solvauksen päähäni; mikä sinä olet nauttimaan toisten onnesta, olisit aikanas hommannu omas. Rikot vielä tuonkin... Niinpä sitten katselin eloisaa kauneuttanne sen aikaa kun siinä odottelitte.
Kun olit lähtenyt toimenpitelle kysellen 'steveä' matkalla, koska se oli aiemminkin telminyt pojan kanssa sen hetken kun kätesi ovat varatut. Lähes tunnin silloin jo istuttuani päätin että vaikka kiirehdinkin ollakseni ajoissa paikalla ei sillä kuitenkaan enempää saa, toiselle tunnille tullakseni saavat hoputtaa kyllä uudestaan. Lähdin enkä sen koommin teitä näe, ja epäilen olemmeko nähneet aiemminkaan...
Jäin kuitenkin jotain kaipaamaan... Ehkä mun olis pitäny... - kuuluisa pettymyksen huokaus - ..sittenkin vaan tulla jotain sanomaan.., enpä tiedä. (???) Nyt kuitenkin jälkeen päin haluaisin sanoa -kiitos!-, silloin se kai olis ollutkin vähän kornia :-)
Yhtä kaikki, jos tunnet itsesi kaikesta edellä mainitusta niin olisin kovasti mielissäni jos laittaisit jotain viestiä tai ottaisit yhteyttäkin, mikäli jaat yhteystietosi niin se onnistuu toki toisinkin päin!
Jos tunnistat etkä sitten muuta, niin haluan edelleen vain kiittää sua siitä, että teidän laisianne vielä on, ja toivottaa erinomaisen hienoa ja onnellista loppuelämää - olkoon se teille suopea ja ilon täyteinen, jaat sitä kuitenkin ympäristöösi niin sen ei pitäis olla keneltäkään pois! Eli hymyile, kaunis, hymyile sinä pikkujantterikin! Jälleen sallin itsenikin hymyillä (älkää lähimmäiseni tykätkö huonoa, se näyttää vaan rivolta mutta lopultakin se ilmaisee vain iloni - toisten onnesta :-)
Sitten;
Tulitte kuin toiveen täyttymys, kuin itse elämän olisitte tuoneet tullessanne. Olemuksestanne, etenkin äidin jos oli poikakin kuin enkeli, loistanut vaatimaton iloisuus onnestaan saattoi virallisuuden kynnysmatto-raasun häpeään maanpäällisen hävetyksen kauhistuksen suureksi kauhistukseksi! Oli valloittavan ihanaa nähdä teidän ilmeisistä olosuhteista, kenties niistä juuri eroon päässeenäkin, huolimatta hymyilevän lähes koko ajan. Hymy ei ollut vain huulilla, se oli hymyä kasvoilla. Eikä se hymy ollut minulle, se oli teidän. Tulin erittäin myötätuntohyvälletuulelle edellisiä askelkuvioita enää huomioimatta, se oli jotenkin poikkeuksellisen mahtavaa! Toki mieleni ratsasti jo omien kuviensa harjalla täyttä laukkaa, se myönnettäköön, olisin niin kovin mielelläni tullut juttelemaankin... mutta siinä kohtaa itsetunnon kulissi rakoili ja itsesäälin häivähdys sai huudettua solvauksen päähäni; mikä sinä olet nauttimaan toisten onnesta, olisit aikanas hommannu omas. Rikot vielä tuonkin... Niinpä sitten katselin eloisaa kauneuttanne sen aikaa kun siinä odottelitte.
Kun olit lähtenyt toimenpitelle kysellen 'steveä' matkalla, koska se oli aiemminkin telminyt pojan kanssa sen hetken kun kätesi ovat varatut. Lähes tunnin silloin jo istuttuani päätin että vaikka kiirehdinkin ollakseni ajoissa paikalla ei sillä kuitenkaan enempää saa, toiselle tunnille tullakseni saavat hoputtaa kyllä uudestaan. Lähdin enkä sen koommin teitä näe, ja epäilen olemmeko nähneet aiemminkaan...
Jäin kuitenkin jotain kaipaamaan... Ehkä mun olis pitäny... - kuuluisa pettymyksen huokaus - ..sittenkin vaan tulla jotain sanomaan.., enpä tiedä. (???) Nyt kuitenkin jälkeen päin haluaisin sanoa -kiitos!-, silloin se kai olis ollutkin vähän kornia :-)
Yhtä kaikki, jos tunnet itsesi kaikesta edellä mainitusta niin olisin kovasti mielissäni jos laittaisit jotain viestiä tai ottaisit yhteyttäkin, mikäli jaat yhteystietosi niin se onnistuu toki toisinkin päin!
Jos tunnistat etkä sitten muuta, niin haluan edelleen vain kiittää sua siitä, että teidän laisianne vielä on, ja toivottaa erinomaisen hienoa ja onnellista loppuelämää - olkoon se teille suopea ja ilon täyteinen, jaat sitä kuitenkin ympäristöösi niin sen ei pitäis olla keneltäkään pois! Eli hymyile, kaunis, hymyile sinä pikkujantterikin! Jälleen sallin itsenikin hymyillä (älkää lähimmäiseni tykätkö huonoa, se näyttää vaan rivolta mutta lopultakin se ilmaisee vain iloni - toisten onnesta :-)
Vastaukset 4
Vanhimmat
En ole hän ketä etsit.. valitettavasti :) Jos olisin, olisin vastannut heti ;) ... Nautin tekstistäsi.
Ikävä ettet ole hän, mutta kiva että nautit, edes hetken :-) On niin mukava kun ihmiset ovat hyvällä tuulella (itseltäni se on ollut vähän hukassa, mutta koitan sitä taas löytää).
Mikään ei kuityenkaan estä sua "vastaamasta" vaikka haku menikin vähän ohi, on kuitenkin aina rikkaus tutustua uusiin ihmisiin.
T''ll' varsinkin.
Hulluus, varsinkin luova hulluus on parasta. Hajotkaa te muut tylsyyteenne, kirjoitustaidottomat tiukkapipot! :D