Tässä uskontojen, ateismin ja agnostiikan suossa aikani räpellettyäni, olen tehnyt mielestäni merkittävän oivalluksen - ainoa kestävä totuus löytyy itämaisesta (buddalais-taolaisesta) viisaudesta. Siinä totuus (käsitys oikeasta elämästä) löydetään oman kokemuksen kautta ja usko - sanan älyllisessä merkityksessä - siirretään kokonaan syjään.
Ihmisen yritys hahmottaa elämä ja kuolema omalla (rationaalisella) järjellään on tuomittu epäonnistumaan, koska järki on aina vajavaisempi kuin sen luonut todellisuus, ja siten ainoa kestävä tie on luopua uskomuksista ja uskosta kokonaan elämän mielekkyyttä etsiessä - ja sitä kai me kaikki etsimme.
Ei siis ole merkitystä, uskooko Jumalan tai jumalien olemassaoloon tai niiden puuttumiseen, vaan ainoa millä merkitystä on miten tämän nykyisen elämän elämme. Tähän taas itämaiset viisaudet antavat ainoan kestävän tien, joka ei riipu lainkaan siitä uskotko niihin vaan vain siitä haluatko harjoittaa niitä hyvän elämän oppeina. Jos haluat harjoittaa, saat oman kokemuksen kautta rohkaisua jatkaa, koska elämäsi muuttuu paremmaksi.
Niin kauan kun usko on älyllistä laatua, se johtaa ihmistä auttamatta harhaan (romanttiseen kuvitelmaan onnesta joko tämän- tai tuonpuoleisessa) ja kun siitä tulee ei-älyllistä (kokemuksellista) laatua, sitä (uskoa) ei enää tarvita.
Hyvä elämä ei siis tarvitse tietoisuutta siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen tai onko joku meidät luonut. Se tarvitsee vain oikeita ja epäitsekkäitä tekoja itseään ja kanssaihmisiä kohtaan. Vain rationaalinen äly kaipaa vastauksia, ei elämä sinänsä. Usko on siis vain älyn nimilappu yhden sortin ajanvietepelille, jota ilman tulee hyvin toimeen.
Viisaus on sitä, ettei tarvitse enää uskoa, vaan näkee sen harhan läpi.
Ihmisen yritys hahmottaa elämä ja kuolema omalla (rationaalisella) järjellään on tuomittu epäonnistumaan, koska järki on aina vajavaisempi kuin sen luonut todellisuus, ja siten ainoa kestävä tie on luopua uskomuksista ja uskosta kokonaan elämän mielekkyyttä etsiessä - ja sitä kai me kaikki etsimme.
Ei siis ole merkitystä, uskooko Jumalan tai jumalien olemassaoloon tai niiden puuttumiseen, vaan ainoa millä merkitystä on miten tämän nykyisen elämän elämme. Tähän taas itämaiset viisaudet antavat ainoan kestävän tien, joka ei riipu lainkaan siitä uskotko niihin vaan vain siitä haluatko harjoittaa niitä hyvän elämän oppeina. Jos haluat harjoittaa, saat oman kokemuksen kautta rohkaisua jatkaa, koska elämäsi muuttuu paremmaksi.
Niin kauan kun usko on älyllistä laatua, se johtaa ihmistä auttamatta harhaan (romanttiseen kuvitelmaan onnesta joko tämän- tai tuonpuoleisessa) ja kun siitä tulee ei-älyllistä (kokemuksellista) laatua, sitä (uskoa) ei enää tarvita.
Hyvä elämä ei siis tarvitse tietoisuutta siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen tai onko joku meidät luonut. Se tarvitsee vain oikeita ja epäitsekkäitä tekoja itseään ja kanssaihmisiä kohtaan. Vain rationaalinen äly kaipaa vastauksia, ei elämä sinänsä. Usko on siis vain älyn nimilappu yhden sortin ajanvietepelille, jota ilman tulee hyvin toimeen.
Viisaus on sitä, ettei tarvitse enää uskoa, vaan näkee sen harhan läpi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuinkahan moni tällä palstalla turhautuu ja päättä etsiä jotakin Jumalan korviketta, jos ei nöyrry Herran eteen?
Juu, ei riittänyt ateismi, mutta ei uskokaan. Molemmat ovat hakoteillä, kun äly ei löydä sitä, mitä sydän etsii. Usko, niin kuin ateismikin on älyn vakuuttamista jostain, ja siis jo lähtökohtaisesti harhateillä.
Jos Jumala on sama kuin itämaan Tao, niin sen hyväksyn, mutta siitä puhuminen on turhaa, koska sen voi vain kokea, ja silloin se ei tarvitse nimeä, eikä edes uskoa siihen.
Buddhalaisuus ei olekaan varsinaisesti uskonto. Siinä ei uskota ihmisen ulkopuolisen jumalan pelastavaan voimaan. Ihminen pelastuu/valaistuu oman ajattelun voimin, ei jumalan vuoksi. Siksipä se varmaan onkin ihan järkijuttu.
...vaikkei uskonto olekaan. Pointti on juuri siinä, että oivaltaa, ettei elämäntarkoitus ole järjellä löydettävissä, vaan se on järjen ulottumattomissa. Kansanomaisemmin sanottuna järki on elämässä hyvä renki, mutta huono isäntä.
Ja juuri järki on se, joka vaatii vakuuttelua ja uskoa, joko jumaliin tai niiden puutumiseen (ateismiin), mutta uskoa kaikki tyynni. Käsittääkseni jo Aristoteles määritteli tiedon hyvin perustelluksi tosi uskomukseksi, eli siis tietokin perustuu viime kädessä uskoon. Mutta kun näkee tämän tiedon ja uskon yhteyden - saman asian eriasteisiksi ilmaisuiksi - oivaltaa, ettei kummallakaan saavuteta elämälle kestävää merkitystä, koska elämäntarkoitus ei ole rationaalinen asia.
Otan seuraavan esimerkin: Ajatelkaa koiraa, joka näkee lentokoneen. Nyt miettikää, mitä koira pohtii nähdessään tuon tekniikan ihmeen. Tullette siihen lopputulokseen, ettei se pohdi ainakaan sen aerodynamiikkaa tai lento-ominaisuuksia. Koiran järki on siis varsin rajallinen reaalimaailman ilmiön selittämisessä. Nyt herää kysymys, että miksi ihmisen järki ei olisi rajallinen? Onko olemassa yhtään osoitusta, ettei ihmisen järki olisi saman rajallisuuden vaivaama, mitä tulee todellisuuden oivaltamiseen? Kuten tuo esimerkin koira, mekään emme näe omia rajojamme ja siksi pidämme järkeilyämme täydellisenä, epäilemättä niin kuin tuo koirakin.
Vasta kun oivallamme järkemme rajallisuuden, alamme oivaltaa, että ainoa tapamme löytää jokin "selitys" on kokemuksellinen tapa, josta monet henkisen tien kulkijat puhuvat sisäisenä oivalluksena. Sanoiksi, järjen kielelle sitä on mahdoton pukea.
VIISAUTTA!