Suur-Suomi aate syntyi jo 1800-luvulla, kun Venäjän perustamassa Suomen autonomisessa valtiossa ryhdyttiin saksalaisen romantiikan, nationalismin ja hegeliläisen idealismin henkisessä ilmapiirissä etsimään Suomen kansan kuviteltua suurta menneisyyttä ja mytologiaa. Kun sitä ei - noloa kyllä - oman maan alueelta löydetty, suunnattiin etsintä rajan taakse Venäjän Karjalaan. Sieltä saatiinkin haalittua kokoon ne kansanrunouden ainekset, joita tarvittiin keinotekoisesti luodun suomalaisen myyttisen identiteetin pohjaksi. Samalla kummallisesti myöskin ne alueet, joilta runous oli kerätty, muuttuivat ikäänkuin Suomen ja Suomen kansan omaisuudeksi, vaikka ne olivat ikimuistoisista ajoista lähtien kuuluneet Venäjään ja itäiseen ortodoksiseen kulttuuripiiriin. Suursuomalainen käsitys Suomen "oikeudesta" rajantakaiseen Karjalaan virisi siis jo ennen 1900-lukua.
Venäjä antoi Krimin sodan jälkeen suomenkielisen suomalaisuuden ja suomalaisen identiteetin kasvaa ja voimistua, koska toivoi sen lopullisesti erottavan Suomen vanhasta emämaastaan Ruotsista ja liittävän Suomen tiukemmin Venäjän imperiumin suureen kansojen perheeseen. Venäläiset eivät tarkoittaneet, että suomalaisuudesta kasvaisi uhka valtakunnan yhtenäisyydelle ja että Suomesta tulisi vallankumouksellisuuden ja laittomuuden pesä. Niin kuitenkin kävi 1900-luvun vaihteessa, ja Venäjän oli ryhdyttävä välttämättömiin vastatoimiin - jotka valtakunnan kokonaisetua ymmärtämättömät suomalaiset leimasivat yksioikoisesti "sortotoimiksi". Näin siitä huolimatta, ettei Venäjä pyrkinyt Suomen autonomian lopettamiseen ja että Venäjä antoi Suomelle vuonna 1907 maailman demokraattisimman kansanedustuslaitoksen. Suomi oli joka tapauksessa jo rauhoittumassa, kun ensimmäinen maailmansota puhkesi elokuussa 1914 ja antoi suomalaisille vallankumouksellisille uuden mahdollisuuden maanpetoksellisen toimintansa kiihdyttämiseen Saksan tuella.
Suomen erottamiseen Venäjästä Saksan toimesta johtanutta kehitystä olen tarkastellut aiemmin enkä nyt puutu siihen, koska tahdon pysyä pääaiheessani, Suur-Suomi-aatteen nousussa, tuhossa ja uudessa nousussa. Ei ole liioiteltua väittää, että Suomen "Drang nach Osten" oli määräävä tekijä Suomen suhteissa itäiseen naapuriinsa vuosina 1918-1944. Venäjän Karjala pysyi Suomelle vuoroin avoimena, vuoroin piilevänä tavoitteena, jonka saavuttamiseen pyrittiin eri keinoin, mahdollisuuksien ja suhdanteiden mukaan. Vuonna 1918 Suomi haki Suur-Suomi-hankkeelleen tukea Saksalta, vuosina 1918-1920 länsivalloilta. Suomi ei kuitenkaan saanut toivomaansa vierasta apua ja lupaa suurvalta-Suomen tekemiseen. Yksin Suomi ei kyennyt Venäjää lyömään, joten Suomen oli suostuttava Tarton rauhassa luopumaan Suur-Suomi-unelmista toistaiseksi. Suomi onnistui kuitenkin vuonna 1920 kiristämään Neuvosto-Venäjältä rajat, jotka tarjosivat suomalaisille hyvät hyökkäysasemat mahdollisen tulevan sodan varalta niin Pietaria kuin Muurmannin rataakin vastaan, mitä venäläiset eivät suinkaan unohtaneet vuosina 1920-1939.
Suomi oli etsinyt suurvaltojen apua Venäjän kimppuun tehtävälle hyökkäykselle vuosina 1918-1920. Vuonna 1941 Suomi tekisi sen uudelleen ja myös ensi kertaa saisi rikoskumppanin rosvoretkelleen. Neuvostohallituksen pelot syksyllä 1939 olivat erittäin perusteltuja. Suomi oli suurvallan armeijan mentävä aukko Neuvostoliiton kyljessä. NL luotti Suomeen syksyllä 1939 yhtä vähän kuin Saksaan huolimatta molempien maiden kanssa tehdyistä sopimuksista. Kesällä 1941 nämä kaksi maata sitten hyökkäsivät NL:oon sotaliitossa keskenään. Onneksi sillä välin oli Moskovan rauhassa 13.3.1940 Suomen rajaa korjattu edullisemmaksi NL:n kannalta. Se pelasti NL:n raskaana vuonna 1941, ja sen myötä Venäjän kansan, jonka saksalaiset ja suomalaiset tahtoivat orjuuttaa ja tuhota, kuten saksalaisten ja suomalaisten terrori miehittämillään neuvostoalueilla osoittaa. Leningradin asukkaat ja Neuvosto-Karjalan venäläiset joutuivat kokemaan kaikki saksalais-suomalaisen kansanmurha- ja rotupolitiikan kauhut. Saksalaisten ja suomalaisten silmissä heillä ei ollut ihmisarvoa eikä ihmisoikeuksia.
Suomalaisten venäläisvastainen rasismi, jonka nostattamisen suomalainen "sivistyneistö" aloitti jo 1800-luvun puolella, johti kahdesti suomalaisten käsiin joutuneiden syyttömien venäläisten kansanmurhaan: vuonna 1918 ja vuosina 1941-1944. Eikä venäläisvihan myrkky ole suinkaan kadonnut Suomesta, päin vastoin. YYA-aikana se joutui viettämään maanalaista elämää, mutta on noussut EU-Suomessa jälleen pintaan, ja Suomea Venäjän vastaiseen sotaliitto Natoon halajavat kyyniset manipuloijat käyttävät sitä taitavasti hyväkseen. Onko Suomi unohtamassa vuosien 1939-1944 verellä ostetut opetukset? Nostaako suursuomalaisuus jälleen rumaa päätään, onko vanha AKS:n henki vahvistumassa, natottajien tuella?
Venäjä antoi Krimin sodan jälkeen suomenkielisen suomalaisuuden ja suomalaisen identiteetin kasvaa ja voimistua, koska toivoi sen lopullisesti erottavan Suomen vanhasta emämaastaan Ruotsista ja liittävän Suomen tiukemmin Venäjän imperiumin suureen kansojen perheeseen. Venäläiset eivät tarkoittaneet, että suomalaisuudesta kasvaisi uhka valtakunnan yhtenäisyydelle ja että Suomesta tulisi vallankumouksellisuuden ja laittomuuden pesä. Niin kuitenkin kävi 1900-luvun vaihteessa, ja Venäjän oli ryhdyttävä välttämättömiin vastatoimiin - jotka valtakunnan kokonaisetua ymmärtämättömät suomalaiset leimasivat yksioikoisesti "sortotoimiksi". Näin siitä huolimatta, ettei Venäjä pyrkinyt Suomen autonomian lopettamiseen ja että Venäjä antoi Suomelle vuonna 1907 maailman demokraattisimman kansanedustuslaitoksen. Suomi oli joka tapauksessa jo rauhoittumassa, kun ensimmäinen maailmansota puhkesi elokuussa 1914 ja antoi suomalaisille vallankumouksellisille uuden mahdollisuuden maanpetoksellisen toimintansa kiihdyttämiseen Saksan tuella.
Suomen erottamiseen Venäjästä Saksan toimesta johtanutta kehitystä olen tarkastellut aiemmin enkä nyt puutu siihen, koska tahdon pysyä pääaiheessani, Suur-Suomi-aatteen nousussa, tuhossa ja uudessa nousussa. Ei ole liioiteltua väittää, että Suomen "Drang nach Osten" oli määräävä tekijä Suomen suhteissa itäiseen naapuriinsa vuosina 1918-1944. Venäjän Karjala pysyi Suomelle vuoroin avoimena, vuoroin piilevänä tavoitteena, jonka saavuttamiseen pyrittiin eri keinoin, mahdollisuuksien ja suhdanteiden mukaan. Vuonna 1918 Suomi haki Suur-Suomi-hankkeelleen tukea Saksalta, vuosina 1918-1920 länsivalloilta. Suomi ei kuitenkaan saanut toivomaansa vierasta apua ja lupaa suurvalta-Suomen tekemiseen. Yksin Suomi ei kyennyt Venäjää lyömään, joten Suomen oli suostuttava Tarton rauhassa luopumaan Suur-Suomi-unelmista toistaiseksi. Suomi onnistui kuitenkin vuonna 1920 kiristämään Neuvosto-Venäjältä rajat, jotka tarjosivat suomalaisille hyvät hyökkäysasemat mahdollisen tulevan sodan varalta niin Pietaria kuin Muurmannin rataakin vastaan, mitä venäläiset eivät suinkaan unohtaneet vuosina 1920-1939.
Suomi oli etsinyt suurvaltojen apua Venäjän kimppuun tehtävälle hyökkäykselle vuosina 1918-1920. Vuonna 1941 Suomi tekisi sen uudelleen ja myös ensi kertaa saisi rikoskumppanin rosvoretkelleen. Neuvostohallituksen pelot syksyllä 1939 olivat erittäin perusteltuja. Suomi oli suurvallan armeijan mentävä aukko Neuvostoliiton kyljessä. NL luotti Suomeen syksyllä 1939 yhtä vähän kuin Saksaan huolimatta molempien maiden kanssa tehdyistä sopimuksista. Kesällä 1941 nämä kaksi maata sitten hyökkäsivät NL:oon sotaliitossa keskenään. Onneksi sillä välin oli Moskovan rauhassa 13.3.1940 Suomen rajaa korjattu edullisemmaksi NL:n kannalta. Se pelasti NL:n raskaana vuonna 1941, ja sen myötä Venäjän kansan, jonka saksalaiset ja suomalaiset tahtoivat orjuuttaa ja tuhota, kuten saksalaisten ja suomalaisten terrori miehittämillään neuvostoalueilla osoittaa. Leningradin asukkaat ja Neuvosto-Karjalan venäläiset joutuivat kokemaan kaikki saksalais-suomalaisen kansanmurha- ja rotupolitiikan kauhut. Saksalaisten ja suomalaisten silmissä heillä ei ollut ihmisarvoa eikä ihmisoikeuksia.
Suomalaisten venäläisvastainen rasismi, jonka nostattamisen suomalainen "sivistyneistö" aloitti jo 1800-luvun puolella, johti kahdesti suomalaisten käsiin joutuneiden syyttömien venäläisten kansanmurhaan: vuonna 1918 ja vuosina 1941-1944. Eikä venäläisvihan myrkky ole suinkaan kadonnut Suomesta, päin vastoin. YYA-aikana se joutui viettämään maanalaista elämää, mutta on noussut EU-Suomessa jälleen pintaan, ja Suomea Venäjän vastaiseen sotaliitto Natoon halajavat kyyniset manipuloijat käyttävät sitä taitavasti hyväkseen. Onko Suomi unohtamassa vuosien 1939-1944 verellä ostetut opetukset? Nostaako suursuomalaisuus jälleen rumaa päätään, onko vanha AKS:n henki vahvistumassa, natottajien tuella?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Venäläisvihan kylväjä oli jo aikaisemmin Suomen Holocaustin toteuttanut Pietari I, joka järkyttävällä suomalaisten massamurhaamisella kirjoitti itsensä historian julmimpien hallitsijoiden joukkoon. Pietarin kaupunki onkin rakennettu ainutlaatuisella julmuudella ja suomalaisten verellä.
Koroljov kirjoittaa paljon asiaa. Nyt hän on jo oppinut että 1941 raja oli Viipurin länsipuolella. Hyvä hyvä.
Minusta tämän hetkisen vihanpidon ainoa syy Suomen puolella on talvisota ja menetetty Karjala. En välttämättä edes halua Karjalaa takaisin, mutta on inhottavaa Venäjän ystävien valehtelu, historian vääristely, uuden vihan nostatus Suomea kohtaan. On inhottavaa kun suurvallan ystävät ilkkuvat evakoita ja karjalaisia kuten pahaiset rakkikoirat. Jos Venäjä tekisi tiliä menneisyytensä kanssa kuten Saksa on tehnyt, ystävyys kansojemme välille palautuisi nopeasti. Miksi pitää jatkuvasti osoittaa halveksuntaa ja vihaa suomalaisia kohtaan? Kohta rupean käyttämään Venäjän ystävistä ärrällä alkavaa sanaa. Tätäkö haluatte? Siitä tietysti saatte lisää vettä myllyyn vihan lietsomiseen naapureita kohtaan.
Ryssävihan kehitti RUOTSI!
"Heissä eli viha Venäjää vastaan, ja viha taas oli, Tegnérin käsityksen mukaan, liikkeellepanevia voimia kansan elämässä. 'Ainoa mikä meitä nyt pitää koossa ja on kansallistunne, on venäläisviha', hän kirjoitti."
Me ruotsalaiset kaipaamme alituiseen Suomea... kovaapa oli kaipuu Itämaahan
"Ruotsin yleisen mielipiteen kehityksen suhteenkaan ei näyttänyt olevan suuria epäilyksiä. Vireitä voimia tuntui olevan jatkuvasti sekä Skandinavian yhdistymisen puolella että kannattamassa kostosotaa Venäjää vastaan. Ruotsinmieliset saattoivat Suomen vastaisuutta suunnitellessaan luottaa melko vakiintuneeseen mielipiteeseen Ruotsissa. Erikoisen kiinteältä tuntui tässä suhteessa Ruotsin kansallismielisten kanta. Heissä eli viha Venäjää vastaan, ja viha taas oli, Tegnérin käsityksen mukaan, liikkeellepanevia voimia kansan elämässä. 'Ainoa mikä meitä nyt pitää koossa ja on kansallistunne, on venäläisviha', hän kirjoitti. Jos se voitiin uhkaillen kansasta hävittää, Ruotsi vajosi 'täydelliseen mitättömyyteen'. Vuosikymmenien kuluessa ilmenee julkisessa sanassa ja muissa ruotsalaisten mielipiteen ilmaisuissa, että 1808-09 lyödyt haavat vuotivat jatkuvasti verta. Ei voitu uskoa todeksi, kuten muuan ruotsalainen lehti 1856 kirjoitti, että Suomen puolitoista miljoonaa ihmistä, joilla oli ruotsalaiset tavat ja laitokset ja sivistys, jotka olivat vuosisatojen aikana jakaneet Ruotsin kanssa kohtalon iskut ja onnen vaihtelut ja jotka olivat taistelleet tuhat taistelua yhteisen asian puolesta, olisi ikuisiksi ajoiksi Ruotsista erotettu. 'Me ruotsalaiset kaipaamme alituiseen Suomea', muuan tyyneksi tunnettu ruotsalainen kirjailija kirjoittaa 1863 Topeliukselle, 'ja tunnemme ehkä syvemmin kuin Suomi itse, mitä olemme menettäneet.'"
L. A. Puntila, 1944, Ruotsalaisuus Suomessa, Otava, s. 201-202
Ehkä niin, mutta ei Suomessa tarvinnut ketään muistuttamaan 1700-luvun hirvittävästä vainosta. Pietari I:n käskystä pikkulapset seivästettiin perästä suuhun näytteeksi siitä kuinka venäläiset sotilaat olivat karaisseet itsensä. Naiset tuhottiin raiskaamalla ja silpomalla järjettömän vihan vallassa. Suomettumisen ajan propaganda vain kielsi tästä puhumisen. Meidän on muistettava kuinka uusi rasismi on noussut Venäjällä ja kiatsottava ettei sama toistu.
isovenäläisen provokaattorin, oikean panslavistin ja slavofiilin - kommunistisen imperistin litsomaan ärtymystä ja vihaa suomalaisten keskuudessa.
Ja kaikki vain tämän ruotsalaisen Eniron palstoillaan kaupitteleman roskan markkinoimiseksi ja myymiseksi yksinkertaislle ihmisille.
Huomattakoon, että Eniron palstan suurin mainostaja ja rahoittaja on entinen ruotsalainen stallari ja nykyinen suurpankkiiri Wahlroos.
Varokaa suomalaiset ja karjalaiset hurrien ja ryssien provosointeja!
Kunnioituksesta Aleksanteria kohtaan jaksan puuttua näkemykseesi.
Vastavalmistunut filosofian kandidaatti Lönnrot teki ensimmäisen keruuretken Hämeeseen vuonna 1828. Hänellä oli myös Sakari Topelius vanhemman runot ja muuta aineistoa. Keruu oli silti taas vaihteeksi alkutekijöissä, sillä Turun akatemian kirjasto paloi syksyllä 1827 ja suomalaisten menneisyys (Porthanin aikalaisten työ) paljolti sen mukana. Mutta Väinämöisestä kertovia runoja löytyi vielä 1800-luvulla jopa Pohjanmaalta.
Kalevalakieli oli muistikoodi, joka katosi lukutaidon myötä. Kun Lönnrot valmistui vielä lääkäriksi (nyt vastaperustetusta yliopistosta Helsingistä), hänet määrättiin Kajaaniin. Tehdessään rokotusmatkoja hän laulatti Vuonnisen ja Vuokkiniemen ukkoja. Ei tuolloin mietitty mitään kansallisvaltiorajoja. Mutta aineistoa Lönnrotilla oli valtavasti. Siitä kuormasta tekisi vieläkin sen seitsemän erilaista Kalevalaa. Älä sotke rauhantahtoista konttiukkoa sotapolitiikkaasi ja suur-Suomi-hihhuleihin.
Eivätkä kieli ja kulttuuri ole asioita, joita "viedään" ja "varastetaan". Tuollaista ajattelua edusti viimeksi Ortjo Stepanov, partisaani, kirjailija ja Punalipun toimittaja. 1800-luvulla hädin tuskin haaveiltiin omasta maasta. Ei ollut kunnollista suomenkielistä kirjakieltä, ei opiskeluun tarvittavia suomenkielisiä käsitteitä, siten ei myöskään ei suomenkielisiä kirjastoja, ei kouluja, ei teatteria, ei oikeutta käyttää suomea virkakielenä. Lönnrot loi käsitteet ja kielen. Sen jälkeen eläkepäivinään kuului asiantuntijana "Forsmanin komiteaan", joka ehdotti keisarille suomen kielen ottamista tasaveroisena ruotsin rinnalle. Keisari hyväksyi.
Bergbom perusti teatterin, johon Aleksis Kivi teki tekstejä. Syntyi suomenkielinen kirjallisuus. Kaikki tapahtui muutamassa kymmenessä vuodessa. Eniten jarruteltiin kouluja. Ruotsinkielinen virkamies Kothen asettui tykkänään poikittain. Ei saatu niitä aikaan, vain pieni suomenkielinen osasto Jyväskylään. Lönnrot ehdotti: "Perustakaa yksityisiä kouluja." Niitä alkoikin syntyä sitten vasta 1870-1880-luvuilla. Minna Canthin ja Lucina Hagmanin perustama Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu lienee vuodelta 1886. Sitä ennen ainakin Viipuriin ja muistaakseni Poriin perustettiin yksityinen koulu.
Venäläissympatiat Suomessa karisivat vasta vuoden 1899 manifestin jälkeen.
Erittäin tasapainoinen kuvaus 1800-luvun kielityöstä on Väinö Kuukan "Konttiukko kielimiehenä" (Kuukka et al: "Elias Lönnrot. Taitaja, tarkkailija, tiedemies" (SKS 2002).
1800-luvun Suomalaisissa lähteissä sensuroitiin Pietari I:n suorittama Suomen holocaust. Tämä johtui siitä, että Venäjän tiukka sensuuri ja poliisivaltio jossain määrin ujutettiin Suomeenkin. Näin Suomessa sai moittia Ruotsia, mutta ei Pietari I.stä, tuota kaikkien aikojen pyöveliä.