Olen kotoisin helluntalaisperheestä, jossa seksuaalisuudelle ja siitä puhumiselle ei paljon tilaa annettu, eikä suvaittu. Murrosiän itsetyydytys, seurustelu, ym. kaikki oli äidille vastenmielistä ja hän jaksoi vahti/muistuttaa tekemisistäni jatkuvasti. En olisi ilmeisesti hänen mukaansa saanut harrastaa itsetyydytystä, en serustella, enkä katsoa mitään lehtiä, joiss oli "rivoja kuvia" noihin aikoihin tietysti suosikkikin oli hänen mukaansa sellainen. Isä taas ei pahemmin puuttunut asiaan, hän kun oli mielisairas ja vietti pitkiä aikoja sairaalassa, välillä tietysti kotonakin. Lapsuudesta on jäänyt monia ikäviä muistoja, yksi niistä on isän väkivaltaisuus äitiä kohtaan. Muistan lapsuudesta erään illan tai yön, jolloin heräsin siihen, kun isä hakkasi äitiäni olohuoneessa. En koskaan unohda sitä, muistan vain, että huusin ja itkin häntä lopettamaan. Jouduin elämään aina enemmän tai vähemmän vanhempien mielen mukaan. En saanut valehdella, en kiroilla, seurustelunikin johti riitoihin, sillä äitini ei olisi hyväksynyt sitäkään. Olin vain ja olen edelleenkin "kiltti poika ja hiljainen poika". Olen jo yli 40-vuotias ja takanani on eroon johtanut seurustelusuhde. isän sairaus, tiukkapipoinen uskonnollisuus, äidin vaatimukset, tämä kaikki on jättänyt minuun jälkensä. Olen yrittänyt aloittaa seurustelua, mutta ei siitä ole tullut oikein mitään. Koen, että olen saanut vammoja minuuteeni, liian tiukasta kasvatuksesta johtuen. Seksuaalisuus on minulle vaikea alue, en ole kokenut seksuaalista kanssakäymistä toisen ihmisen (naisen kanssa) kuin vain muutaman kerran elämässäni. Ei ole oikeastaan ketään kenelle puhua näistä asioista, välillä tuntuu, että en koskaan löydä itselleni sopivaa kumppania ja välillä tuntuu, etten osaisi edes elää toisen ihmisen kanssa. Vaikka itse uskonkin on sen kanssa eläminen tehnyt minusta jollain tavalla tunneköyhän ja vammaisen :( Onko muilla samantapaisia kokemuksia?
Olenko uskonnon uhri?
Liian outo...
10738
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kuullostaa enemmän että olet vanhoillisen kasvatuksen uhri. Et niin uskonnon
Häpeä typerää vastaustasi. Vanhoillista tai ei uskonto on uskontoa.
Hei.
Ymmärrän sinua. Olen 27-v tyttö helluntaiperheestä myös. Meilläkin oli tosi tiukkaa ja ahdistavaa.
Näihin päiviin asti olen jotenkin ollut mukana kuvioissa, mutta nyt, kun haluaisi jo seurustella ja saada toisen ihmisen läheisyyttä, tuntuu tämä "seksikielto" jo aikamoiselta taakalta.
Tuntuu että olen tuhlannut elämääni jo nyt liian monta vuotta. Syy on ollut kyllä aikalailla seurakunnassa kohtaamissani pojissa, jotka eivät ole haluneet kanssani mitään, eivätkä kenenkään muunkaan kanssa koska eivät vain pysty jostain syystä,ehkä syyt samat kuin sinulla? Olen tähän asti ajatellut että kuitenkin kumppanini pitäisi olla näistä piireistä, mutta en tiedä enää mitä ajatella..
. . *Tuntuu että olen tuhlannut elämääni jo nyt liian monta vuotta. Syy on ollut kyllä aikalailla seurakunnassa kohtaamissani pojissa, jotka eivät ole haluneet kanssani mitään, eivätkä kenenkään muunkaan kanssa *
- - - -
Täytyy sanoa, että harvinaisen fiksuja poikia! Voisit itsekin olla fiksu (varsinkin, kun olet jopa seurakunnassa) ja pyrkiä noudattamaan Raamatun ohjetta: seksi on tarkoitettu VAIN avioliittoon EI avioliiton ulkopuolisiin ja vapaisiin suhteisiin. Pitäisi sinun se tietää.
Jos antautuisit vapaisiin suhteisiin, tulisit katumaan sitä lopun ikäsi. Se olisi tahra elämässäsi ja rikos itseäsi ja Jumalaakin kohtaan.
"Jos antautuisit vapaisiin suhteisiin, tulisit katumaan sitä lopun ikäsi. Se olisi tahra elämässäsi ja rikos itseäsi ja Jumalaakin kohtaan."
Miten niin?? Jos vapaa mies ja vapaa nainen tapaillessaan toisiaan tässä yksinäisessä maailmassa harrrastavat seksiä koska tykkäävät aidosti toisistaan.
Sehän on hyväntekeväisyyttä eikä pahuutta.
Minä en ainakaan halua mummona muistella elämätöntä elämää.
Ei ole kokemusta tuollaisesta. Oletko ajatellut kokonaan erkaantua vanhasta? Siis, muuttaisit eri paikkakunnalle, aloittaisit oman elämän, johon ei uskonto kuulu! Menisit ammattiauttajan luo keskustelemaan ongelmistasi. Lähin terveyskeskus auttaa, sieltä löydät psykologin. jos et kokonaan voi erota vanhemmistasi, voithan tietysti joskus heidän luonaan vierailla.
Kyllä sinun on hyvä hakeutua ammattiauttajan luo keskustelemaan lapsuuden traumaattisista kokemuksista. On hyvä kun voit menneisyyttä purkaa mm. keskustelu palstalla, mutta kasvotusten keskustelu on aina vastaavassa tilanteessa ensisijaisen tärkeä. Se mitä kirjoitit, osoittaa sinun kypsyydestä asian käsittelyyn, joten nyt se on hedelmällistä sinun päästä puhumaan ammatin omaavalle henkilölle. Toivon myös, että saan jossakin vaiheessa lukea sinusta, kun olet päässyt keskustelun alkuun... :)
Voimia ja enkeleitä sinulle!
Yritin "terapiaa" 15 vuotta sitten. Tunne sen jälkeen oli se, että oli ikään kuin tullut raiskatuksia henkisesti, joten, ei kiitos enää. Itsemurha olisi ratkaisu ongelmaan lopullisesti, mutta en halua tehdä sitä, olen liian vahva antaakseni periksi, vaikka välillä tuntuukin, että mitä järkeä elämässä oikein on? Välillä koen hyvin voimakasta jumalan läsnäoloa mennessäni nukkumaan, on kuin jokin puhdasta rakkautta täynnä oleva voima pitelisi minua sylissään. Huonoina hetkinä tunne olevani mitätön luuseri, jonka elämässä on mennyt kaikki pieleen ainakin ihmis-suhteissa. Mikä tarkoitus kärsimyksellä on elämässä? Jalostaa meistä parempia ihmisiä, jos kertoisin kaiken mitä minulle on tapahtunut, luulisin, että alkaisit itkeä sitä lukiessasi. En vain aio tehdä sitä, avauduin kerran ammattiauttajalle, eikä hän osannut tehdä mitään auttaakseen minua, joten kiitos, tässä ei voi auttaa kukaan muu kuin jumala. Ihminen ei voi minua auttaa. Ei ehkä kannattaisi enää ajatella mennyttä vaan unohtaa se, mikään ihmis-suhde (varsinkaan naisen kanssa) ei tule toimimaan, ellen saa menneisyyttä pois mielestäni. Kiitos ajatuksitanne ja kommenteistanne.
tämä kirjoittamasi kohta oli kuin minä olisin sen kirjoittanut:
"Seksuaalisuus on minulle vaikea alue, en ole kokenut seksuaalista kanssakäymistä toisen ihmisen (naisen kanssa) kuin vain muutaman kerran elämässäni. Ei ole oikeastaan ketään kenelle puhua näistä asioista, välillä tuntuu, että en koskaan löydä itselleni sopivaa kumppania ja välillä tuntuu, etten osaisi edes elää toisen ihmisen kanssa. Vaikka itse uskonkin on sen kanssa eläminen tehnyt minusta jollain tavalla tunneköyhän ja vammaisen :("
Olen 30 vuotias nainen ja yksin yritän päästä jaloilleni.
Toivottavasti pian saisin elää tavallista ja tasapainoista normaalielämää jonkun mukavan miehen kanssa.
Minun isäni on alkoholisti ja äitdilläni on jotain narsismia kai?? Molemmat ovat uskonnollisista kodeista lähtöisin joten kasvatukseni on ollut vanhoillista...
Oikean kumppanin löytäminen on todella vaikeaa. En ole luonteeltani mitenkään tiukkapipoinen, mutta tuntuu, että ei koskaan löydä sopivaa. Elämänarvot minulla ovat sellaiset, etten pidä rahaa kaikista tärkeimpänä asina elämässä, vaikka töissä käynkin. En ole ehdoton absolutisti eli hyväksyn alkoholin kohtuullisen käytön esim. viinin juomisen. En polta, enkä toivo sitä mahdolliselta kumppaniltakaan. Luen raamattua ja rukoilen. En tosin tällä hetkellä käy missään "seuroissa" tuntuu vain lähinnä pahalta käydä siellä yksin, minun ikäisenä, kun pitäisi olla jo vähintäänkin naimisissa. Mistä siis löytää sopiva elämänkumppani? Siinäpä tuo kysymys onkin, monet ovat eronneita ja heillä on lapsia. En haluaisi seurustella jo lapsia itselleen hankkineen kanssa. Hankala minäkin olen, en minä sitä kiellä ja rima nousee, mitä enemmän ikää tulee, pitäisi löytää suurin piirtein omaa taustaa vasten sopiva ihminen, jotta ei tulisi liikaa ongelmia eroavien taustojen vuoksi. Rukoilen kumppania, ehkä minä jonain päivänä sellaisen löydän.