Onko kukaan teistä filosofoinut hiukan taivas-helvetti-madonsyömä ruumis -linjasta poikkeavia käsityksiään? Jakakaa ihmeessä ajatuksenne.
Itse näin lyhykäisesti selitettynä uskon, että jokaisella on minuus, joka määrittää luonteenpiirteitämme, antaa meille tunteet sekä kyvykkyyden tallettaa muistoja. Minuus muodostuu sieluista, jotka kuollessamme yleensä erkaantuvat ja liikkuvat tässä tilassa, vain omien aistiemme ulkopuolella. Tämä ilmiö on luonnollinen eikä vaadi ulkoisia "jumalan" kaltaisia voimia.
Toisinaan voimakkaat muistot pitävät minuuden yhdessä, mutta kuoleman jälkeen sillä ei ole ruumista johon mennä. Tällöin minuus jää aloilleen "kummittelemaan" ja saattaa jopa osoittaa eläimen aistintasolle siirtyviä fyysisiä merkkejä. Jos yksittäisissä sieluissa on vahvoja muistoja, ne voivat ilmetä uudessa minuudessa reinkarnaationa.
Miksei sitoutunut minuus sitten sellaisenaan leijaile uuteen ruumiiseen? Sielujen siirtymä tapahtuu vähittäin. Vastasyntyneellä vauvalla ei ole kykyä ilmaista itseään kovinkaan monipuolisesti ja tuosta iästä on muistikuvia vain harvalla, kun taas jo muutaman vuoden ikäinen lapsi tallettaa muistoja ja tuntee selvästi.
Uskon myös ikuisuuteen, eli ajalla ei ole alkua eikä loppua. Mikä pakko maailman on pysähtyä, vaikka tietäisimmekin ihmiskunnan väistämättä katoavan? Sielut siirtyvät ehkä johonkin toiseen eläinlajiin tai toiseen galaksiin, muttei niitä kukaan kutsu pilviin.
Minun teoriani kuolemanjälkeisestä elämästä ei ehkä ole jokapäiväisintä sorttia ja voi kuulostaa silkalta haihatukselta. Pahoittelen, etten ole teologiaan tai minkään sortin tutkimuksiin perehtynyt. Olen vain teinityttö, joka jo kauan sitten kyllästyi uskomaan partaveikkoihin.
Itse näin lyhykäisesti selitettynä uskon, että jokaisella on minuus, joka määrittää luonteenpiirteitämme, antaa meille tunteet sekä kyvykkyyden tallettaa muistoja. Minuus muodostuu sieluista, jotka kuollessamme yleensä erkaantuvat ja liikkuvat tässä tilassa, vain omien aistiemme ulkopuolella. Tämä ilmiö on luonnollinen eikä vaadi ulkoisia "jumalan" kaltaisia voimia.
Toisinaan voimakkaat muistot pitävät minuuden yhdessä, mutta kuoleman jälkeen sillä ei ole ruumista johon mennä. Tällöin minuus jää aloilleen "kummittelemaan" ja saattaa jopa osoittaa eläimen aistintasolle siirtyviä fyysisiä merkkejä. Jos yksittäisissä sieluissa on vahvoja muistoja, ne voivat ilmetä uudessa minuudessa reinkarnaationa.
Miksei sitoutunut minuus sitten sellaisenaan leijaile uuteen ruumiiseen? Sielujen siirtymä tapahtuu vähittäin. Vastasyntyneellä vauvalla ei ole kykyä ilmaista itseään kovinkaan monipuolisesti ja tuosta iästä on muistikuvia vain harvalla, kun taas jo muutaman vuoden ikäinen lapsi tallettaa muistoja ja tuntee selvästi.
Uskon myös ikuisuuteen, eli ajalla ei ole alkua eikä loppua. Mikä pakko maailman on pysähtyä, vaikka tietäisimmekin ihmiskunnan väistämättä katoavan? Sielut siirtyvät ehkä johonkin toiseen eläinlajiin tai toiseen galaksiin, muttei niitä kukaan kutsu pilviin.
Minun teoriani kuolemanjälkeisestä elämästä ei ehkä ole jokapäiväisintä sorttia ja voi kuulostaa silkalta haihatukselta. Pahoittelen, etten ole teologiaan tai minkään sortin tutkimuksiin perehtynyt. Olen vain teinityttö, joka jo kauan sitten kyllästyi uskomaan partaveikkoihin.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kerroit lapsesta. Se aihe on todella kiinnostava, koska pieni vastasyntynyt lapsi on viaton ja täysin muiden armoilla, kuin itse täydellisyys. Pientä lasta voi hyvin verrata sieluun henkisessä mielessä, hän ei halua pahaa, ei ehkä hyvääkään koska hän vain on. Minun ajatus elämästä ruumiillisen kuolemisen jälkeen tarkoittaa aika lailla juuri tämän pienen vastasyntyneen lapsen elämää, olla vain olemassa, viattomana ja siten täydellisenä. Kirjoitit että olet teinityttö, sinunkin ajatukset kinnostavat, jos minäkin olisin vielä niin nuori niin voisin tietää enemmän, ja jos olisin lapsi niin vosin tietää kaiken. Kirjoita ihmeessä sinunkin näkemyksesi.
Noihin kästyksiisi voine yhtyä, olt oikeassa suunnassa, paitsi tuhon aikahommaan, sillä aika ei ole ikuisata, sillä on alku ja loppu, koska aika ja aine ovat sidoksissa toisiinsa, siten että,jos jompi kumpi päättyy niin päättyy toinenkin
Alkuräjähdys synnytti aineen ja ajan, vain ajaton elämä on ikuista, sillä se ei ole koskaan syntynyt, eikä koskaan kuole, ja kaikki ajassa ilmenevä elämä on, on osa tuota ajatonta
Ajattelija,ego, sielu on taas ajan ja aineen synnyttämä., ja näinollen syyn ja seurauksen lain alainen, joten se ei ole ikuinen
Itesessään aika on pelkkä illuusio, sen voi jo helposti havaita tässä kaikessa materiassa. Sielu ei ole ajasta riippuvainen niin kuin ruumis, madot, ihmiset ja maapallo.
ovat molemmat illuusiota. Kumpaakaan ei ole oikeasti.
Olet oikeassa
...sitten on - mutta mitä ne ovat... :)
Optista illuusia, materiaa joilla ei ole sielua. Kuolevaista.
Ajatusmaailmasi on harhautunutta. Se on hyvin normaalia. Toivotaan että totuus valkenee sinullekin.
Kello käy sähköllä, ei silun voimalla. Ajatus ei ole totuus.
Ihan mielenkiintoista matskua. Ja jos tosiaan olet "teinityttö", niin harvinaisen kypsää ja monisyistä ajattelusi jo on. Tällä palstalla, kuten kaikilla muillakin, saatetaan sanoa aika painokkaasti että asiat ovat niin tai näin tai ne eivät ole noin, mutta pidä kiinni omista ajatuksistasi äläkä välitä hapannaamojen saarnoista ja möläytyksistä!
Olen itsekin joskus miettinyt että mikä sen takaisi ettäkö yksi, sanotaan nyt vaikka ENTITEETTI, lähtisi ehjänä irti fyysisen kehon kuollessa ja ehjänä yksittäisenä kokonaisuutena myöskin läpsähtäisi suoraan uuteen kehoon, vauvaan siis. Voihan entiteetti olla useampien varsin itsenäistenkin osasten kokonaisuus ja osa näistä voi päätyä samaan seuraavaan "astiaan", osa ei. Jotenkin vain tämä epämääräisen irrallisuuden tai paremminkin hajanaisuuden ajatus kammottaa, joten en ole sitä kauheasti miettinyt. Mutta kun kumminkin uskon reinkarnaatioon ja mielessäni väikkyy sirpaleita (olettamistani) menneistä inkarnaatioista, niin selväähän on että en ole kaikkien menneiden elämien kaikkea informaatiota tavoittanut. Onko siis osa minuuksieni aineksista päätynyt jonnekin muualle, kadotettu jonnekin elämän tai energian virtaan niin että se ei ole sellaisenaan tullut "tänne" tähän hetkeen tähän nykyiseen minuuteeni tai sen tavoitettavaksi?
Mielenkiintoinen asiahan tämä kyllä on, vaikka hirvittäisikin!
M,
yös sielu on aikaa, ei kronologista, vaan psykologista, koska se on ainetta,vain elämä on ajaton ja ikuinen,
ja ihminenkin on osa tuota ikuista elämää, mutta sielu on aineellisuudensa ansiosta syyn ja seurauksen lain alainen, joten se joutuu vaeltamaan elämästä toiseen
Se, että sielu olisi ajasta riippuvainen olen eri mieltä. Ihminen voi laittaa herätyskellon soimaan, eli sitoa omat unensa aikaan, mutta uni ei kysy sitä aikaa. On ikävää herätä kesken unien rasittavaan kelloon.
Nyt et ymmärtänyt tarkoitustani, sillä sielu ei ole kellon näyttämästä ajasta kiinni , vaan itse luomastaan,
psykologisesta ajasta, joka ei pääty kuolemassa, vaan jatkaa niinkauan kuin syyt ja seurauket vaativat.
Kun syyt ja seuraukset päättyvät, niin psykologinen aika päättyy, ja sielun se osa joka ei tarvitse aikaa,
liittyy ajattomaan elämään, eikä se ole kuolema vaan ajattoman ikuisen elämän alku
Minun mielestäni on olemassa ylisielu, joka on sirpaloitunut moneen osaan eri aikakausille. Näiden persoonallisuuksien suhde voidaan käsittää reinkarnaatioksi. Ei voi sanoa, että tuo oli minun edellinen elämäni, koska sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani vaan ainoastaan ylisielun kanssa, joka imee kaiken mahdollisen kokemuksen itseensä noista sirpaleistaan. Tässä mallissa ei tietenkään ole karmaa. Teot eivät voi seurata seuraaviin elämiin, koska eri persoonallisuuksien suhde on pelkästään informatiivinen, ei toiminnallinen. Tietoa voi vaihtaa eri sirpaleiden kanssa, mutta niiden teoilla ei ole mitään vaikutusta aikajanalla seuraavaan ylisielun sirpaleeseen. Kun persoonallisuus kuolee, se sulautuu ylisieluun, jota voidaan nimittää myös kausaalikehoksi. Uskon, että tuossa vaiheessa tapahtuu suuri sulautuminen. Kaikki sirpaleet voivat tulla kausaalikehoon "samaan aikaan". Inhaa puhua ajasta tällaisissa kysymyksissä, kun sitä ei ole "rajan tuolla puolen".
Tieteellisesti on mitattu sielun paino kuolevalla.
Synti on pimentänyt ihmisen ymmärrystä, olen ajatellut oliko Aatamilla aistit koiran luokkaa.
Ihmisen on kerran kuoltava ja sitten tulee tuomio, taivas tai helvetti on loputön iäti kestävä síelun paikka
Itse uskon karmaan pitkälti sen vuoksi että visioina näkemissäni inkarnaatioissa on ollut yhtäläisyyksiä sillä tavalla että yhdessä olen aiheuttanut kärsimystä ja toisessa kokenut vastaavaa itse. En viitsi niitä alkaa sen kummemmin (taas) selostamaan, mutta yhteydet ovat itselleni ilmiselviä.
Koen reinkarnaation vähän siten kuin meillä olisi puu johon tulee joka vuosi uudet lehdet. Puu on entiteetti ja lehdet ovat keho/persoona-kombinaatio. On myös muita puita lehtineen, eivätkä yhden puun lehdet voi olla toisen puun lehtiä, koska kaikki ne kuuluvat eri puihin. Toisaalta puu voi olla samasta juuresta versonut metsä, eli ne kaikki kuitenkin yhdistyvät toisiinsa tietyssä pisteessä - tuota pistettä kun entiteeteistä on kyse nimitän itse Hengeksi. Se vastaa ylisielua jota sanaa käytät.
Voihan sitä tietysti nähdä mitä vain ja vaikkapa elämiä joissa on samankaltaisuuksia, mutta itse samaistun niin vahvasti niihin informaatiopaketteihin joita olen saanut (syystä mistä hyvänsä) etten voisi pitää niitä "kenen tahansa eläminä" vaikka kirveellä uhattaisiin että nyt muutat mielesi. Onko kyseessä voimakas usko vai todellinen sisäinen tieto tahi intuitio tai mikä lie - ehkä se selviää sitten joskus jossakin tuonpuoleisessa. Ehkä ei. Mutta kuitenkin uskon niin kuin tunnen, ajattelen ja sisälläni koen.
Mielestäni tuo yliminä on yhteisminä joka on syntynyt,ihmisen ajattelijan,egon, sielun syntymisen jälkeen, ja sielu palaa kuoleman jälkeen tuohon yhteisminään, josta sen teot ja vaikutukset, siirtyvät välttämättömyyden pakosta seuraavaan elämään, niin kauan kuin tuo ketjun kantaja on ymmärtänyt koko tuon systeemin henkilökohtaisesti
Yhteisminästä, alitajunnan kautta vaikuttavat meihin oppaat,enkelit, kanavoinnit, jumalan puheet, ym.
Persoona on jokaisessa elämässä eri, mutta perimä sama, joka sitten alitajuisesti ohjaa tuota uutta persoonaa
[q]En viitsi niitä alkaa sen kummemmin (taas) selostamaan, mutta yhteydet ovat itselleni ilmiselviä.[/q]
Kiinnostaisi tietää, mistä ja miten nuo visiot tulevat. Meillähän on samanlaisia kokemuksia. On videofilmiä sielun silmin ja tajuntaan kenties latautuvia kuvia. Vai nousevatko ne vain alitajunnasta? Mitä merkitystä sellaisilla kuvilla voi olla? Miksi kaikesta mahdollisesta kuvastosta, mihin ihmismieli pystyy, tietoisuuteen pompahtaa kuvia joistakuista menneistä, joskus hyvin kauan sitten eläneistä, henkilöistä?
Minä en pidä niitä unikuvina, koska olen saanut vahvistusta joillekin niistä muualtakin. Laittaneeko joku henkiopas - vähän tämä naurattaakin - moisia kuvia päähämme, jotta alkaisimme muistaa asemaamme kuolemattomina sieluina maailmankaikkeudessa.
Noita kuvia tulee silloin tällöin. Viimeksi näin kookkaan goottisoturin täydessä sotisovassa. Uljaan näköinen villi täyspartoineen ja melko pitkine hiuksineen. Tässä lähiaikoina kerran unta odottaessani näin yhtäkkiä kaupungin ja mielessäni kävi: "Tikal!". Tikal oli muinainen Mayojen kaupunki. Se oli asutettu visiossani. Kiinnostavaa on, että nuo visiot ottavat joskus ihan sydämestä, niin että noihin kuviin on jonkinlainen tunneside. Kolmas lähiaikoina nähty visio oli hyvin korkea-arvoisesta henkilöstä, joka oli ilmeisesti jossakin juhlassa naisensa kanssa. Tuo miekkonen vastasi kuvaa miehestä, josta opettajani oli kertonut minulle kuukausia aiemmin. Hän piti sitä yhtenä edellisistä elämistäni. En haluaisi ottaa sellaista vastuuta, että olen ollut vastuussa miljoonien ihmisten elämästä. Jos karma siis on totta. Sirpalemallissani sellaista vastuuta ei ole.
Miten sinä sitten käsität karman? Onko se rikos ja rangaistus -tason moraaliopetusta? Antaako herrajumala sielullemme uusia läksyjä vai teemmekö ne itsellemme? Olen jo aiemmin sanonut, että karma ei ole kovin todennäköistä ajatellen sitä, jos sielu poistuessaan kehosta puhdistautuu kokonaan menneestä: mitään jälkitahraa ei voi jäädä pyyhittäväksi. Minä näet olin täysin tietoisena irti kehostani, ja elämä alkoi haihtua unen tavalla, kuten useimmat rajakokeneet myös kertovat. En usko, että kahdessa täysin eri systeemissä toimivilla olioilla voi olla toiminnallista suhdetta. Sielu (tai henki) on puhdas, mutta ruumiissa on perimän ja ympäristön jännite, joka häviää, kun sielu on vapaa ruumiistaan. Miten tuohon saa ympättyä karman?
Erittäin mielenkiintoisia kysymyksiähän nämä ovat. Teosofia muistaakseni puhuu jostain tietystä installaatiosta johon ihmisen menneessä elämässä kehittämät taipumukset jäävät talteen, ja sitten kun otetaan uusi ruumis, niin se taipumusvarastopaketti tulee väkisinkin siihen mukaan. En enää muista 20 - 30 v sitten niitä juttuja luettuani että miten niitä tarkalleen ottaen seliteltiin, eikä se välttämättä noin mene, mutta se on yksi selitys. Joku taho puhuu "syyruumiista" - mikäköhän sekin sitten on?
Itsekin uskon että ei tuonpuoleisessa tai välitilassa kauhean kauaa jaksa omaa vanhaa persoonallisuuttaan elää, luulen että se lähtee haihtumaan kuin uni josta on herätty. Mutta missä tosiaan se vanha ja mennyt säilyy, jos kerta voi nähdä menneitä elämiä ja varsinkin jos ne voivat vaikuttaa ihmiseen taipumuksina ja sanoisinko _alttiutena_ kohdata nimenomaan tietyt kokemukset?
En pysty kuvittelemaan mitään muuta kuin että ne ovat omassa itsessä kuitenkin läsnä. En usko että mikään ulkopuolinen taho panee meidän päihimme mielikuvia menneestä, saati nuorena näkemiäni tv-kuvan tapaisia tarkkoja kuvia jotka väläyksen ajan näkyivät sisäisille silmilleni keskellä päivää tai useimmiten kun olin menossa nukkumaan. Oletan että tietyissä tietoisuudentiloissa tämä tässä ja nyt oleva egomme hivenen hellittää hirmuhallintoaan, irrottaa otteensa ja tietoisuus voi nähdä pätkittäin kaikkea sitä mihin yksi entiteetti eli yksittäinen henki on ollut yhteydessä lukemattomien Maan piirissä vietettyjen elämiensä varrella.
Voisi ajatella että kokonaisuutena yksi ihminen on vähän kuin yksi galaksi. Yksi elämä on yksi tähti, ihminen käy läpi useita tähtiä, välillä hän viettää aikaa tähtien välisessä avaruudessa jossa ei ole mitään, mutta tähdet säilyvät silti. Eli siis elämät pysyvät kokoajan kaikki olemassa, niitä ei vain kokoaika käydä läpi tai havaita. (Planeetat voisivat sitten olla vaikka niitä yksittäisiä taipumuksia tai luonteenpiirteitä ynnä muuta sälää tässä vertauskuvamallissa.)
En kauheammin viehäty ajatuksesta että karma on rangaistus, vaikka käytännössä se siltä tietysti tuntuukin. Toistan itseäni netissä, mutta koen että karma on vaje. Vajetta jostain tietysti, vaje mikä on jäänyt koska on tehty jokin tietty merkitsevä asia. Jos lyöt kirveellä toiselta pään poikki, olet murhaaja, mutta sinulle jää vaje kokea uhrin osa, se että sinulta lyödään kirveellä pää poikki. Tai jotain vastaavaa, ei sen aina ihan noin kirjaimellisesti yksiin tarvitse mennä.
Voin valottaa omia käsityksiäni vaikka sillä tavalla että mielikuvieni/muistojeni perusteella olen päätellyt olleeni mm. ihmissyöjä, ja toisesta elämästä minulla on mielikuva että hai syö minut meressä. Katsoisin että tuossa karma toteutui, vaikkakaan ei yksi yhteen eli minua ei syönyt ihminen (mikä on tietenkin siinä mielessä hyvä että kukaan ei tullut minun karmani tasapainoon palauttamisen vuoksi ihmissyöjäksi - eläimillä en usko karmaa olevan olemassa, ei ainakaan siten että olisi "väärin" tai "pahaa" että syö toisen olennon).
Eihän se mikään kiva tietysti ole noita menneitä tai sanotaan _toisessa ajassa ja paikassa sijaitsevia_ inkarnaatioita nähdä jos niissä on jotain tuollaista että on tehnyt ällöttäviä asioita. Mutta minkäs teet, pääasia ettei tee niitä nyt eikä enää vastaisuudessa...?
Loppujen lopuksi minulla ei ole kovin kummoisia selityksiä sille miksi on tai olisi olemassa reinkarnaatio, karma jne. Turha kai niitä ihan puhki on pähkäilläkään, koska eihän yksi ihminen voi koko maailmankaikkeuden toimintoja ja salaisuuksia tietää ja selvitellä. :P