Jankuttaminen, takertuminen yksityiskohtiin?

Toisilla erilainen tapa jutella, sanot. Justiinsa niin, minunkin on vaikea nähdä tapaani varsinaisesti vikana. Tämmöisiä ihmisiä ei vain ole kauhean paljon, mutta joku ystävistäni kyllä. Loputtomasti tarkkaa kertomista ja yksityiskohtia, mä tykkään siitä. Myös toista kuullessani.

Minulla taas on niin, että en tykkää suuripiirteisistä ihmisistä; epämielenkiintoisia, eikä heistä saa ns. otetta, eikä heitä opi tuntemaan; joskus ihmettelen kuinka pärjäävät töissään, kaik' vähä sinnepäin. Myöskään en tykkää vähäpuheisista ihmisistä; useinhan yksityiskohtaisuus ja tarkkuus myös tuottaa puhetta, ilmaisua.

Siis me olemme erittäin OK :-)

Kiitos sullekin, äitee kolmelle. Sinun eka kappale on hieno, juuri mulle; noin koen ja jankutan itselleni, että olenhan mä hyvä tyyppi !

Mä olen yksinelävä. Mun lähisuvussani pari ihmistä on koko ajan ärsyyntyneitä, puhuttiin mistä tahansa. Keskeyttävät, huokailevat, aina mulla on tunne, että justiinsa haluavat lopettaa ja että toisessa päässä esim. puhelua kiire, tuska, stressi. Noin ei ole, mutta mun kanssa puhuessa sävy-tapa ärsyttää heitä, ja mun rauhallista kuuntelua eivät alkuunkaan osaa. Tuntuu pahalta.
En tiedä miten mistäkin saisin puhuttua, kun minusta tuntuu, että mikään tyyli ei kelpaa. Oikeasti asioia välillämme kuitenkin on ja välit kunnossa. Varsinaisesti ystäväthän sietävät enemmän persoonallista erilaisuutta ihmisissä (onhan kaikenlaisia puhetapoja!), eivät he ole noin epäkohteliaita ja mitätöiviä kuin mitä lähisukulainen kehtaa olla. Saan tästä jatkuvasti pahaa mieltä. Siis en millään käsitä, miksi asia niin suuri rasitus olisi, minun puhetapa siis. Yksityiskohtainen ja usein analyyttinen, tiedonhaluinen ja tietoa jakava elämäntapa. Enko minä ole rikas persoona, ja sinä ?! Ymmärrän kauhean hyvin, jos miehesi samanmoinen, ja samassa taloudessa, että se pitää sinua pahalla mielellä. On tunne, ettei saa olla oma itsensä.

Täysi työhän meillä on jokaisella saavuttaa tila, että hyväksyy itsensä, mutta minkäs teet, kun jotkin lähimpänä olevat eivät!

Vastaan sulle tähän: "Onko sulla muuten sellaista, että jos sinua ahdistaa jokin aihe, niin haluat keskustella siitä jonkun kanssa toivoen keskustelun auttavan ahdistuneisuuteesi? Ja vaikka toinen yrittää kuinka kertoa asian oikean laidan, en pysty täysin uskomaan häntä, vaan vaadin jatkuvia vakuutteluja... "
Ei mulla mitään ahdistavaa, haluan vain jutella! Kertoa ja/tai keskustella, mutta tyylini ei käy lähisukulaiselle. Vaikeaa. Tuota piirrettä minulla on myös, että kuin 'vaadin toistoa', teen tarkentavan kysymyksen, että niinkö?, ja toinen ei tiedä, mitä jään asian tiimoilta miettimään, mitä erittelemään. - Kärsin siitä, että ihmisillä kuin jatkuvasti kauhea kiire, ei voi pysähtyä. Mä taas haluan olla rauhallinen ja paneutua. Siinä se ero. Keskustelu on mielestäni elämän eliksiiriä.

Kypsyä tahdon kirjoitti:

Kiitos sullekin, äitee kolmelle. Sinun eka kappale on hieno, juuri mulle; noin koen ja jankutan itselleni, että olenhan mä hyvä tyyppi !

Mä olen yksinelävä. Mun lähisuvussani pari ihmistä on koko ajan ärsyyntyneitä, puhuttiin mistä tahansa. Keskeyttävät, huokailevat, aina mulla on tunne, että justiinsa haluavat lopettaa ja että toisessa päässä esim. puhelua kiire, tuska, stressi. Noin ei ole, mutta mun kanssa puhuessa sävy-tapa ärsyttää heitä, ja mun rauhallista kuuntelua eivät alkuunkaan osaa. Tuntuu pahalta.
En tiedä miten mistäkin saisin puhuttua, kun minusta tuntuu, että mikään tyyli ei kelpaa. Oikeasti asioia välillämme kuitenkin on ja välit kunnossa. Varsinaisesti ystäväthän sietävät enemmän persoonallista erilaisuutta ihmisissä (onhan kaikenlaisia puhetapoja!), eivät he ole noin epäkohteliaita ja mitätöiviä kuin mitä lähisukulainen kehtaa olla. Saan tästä jatkuvasti pahaa mieltä. Siis en millään käsitä, miksi asia niin suuri rasitus olisi, minun puhetapa siis. Yksityiskohtainen ja usein analyyttinen, tiedonhaluinen ja tietoa jakava elämäntapa. Enko minä ole rikas persoona, ja sinä ?! Ymmärrän kauhean hyvin, jos miehesi samanmoinen, ja samassa taloudessa, että se pitää sinua pahalla mielellä. On tunne, ettei saa olla oma itsensä.

Täysi työhän meillä on jokaisella saavuttaa tila, että hyväksyy itsensä, mutta minkäs teet, kun jotkin lähimpänä olevat eivät!

Vastaan sulle tähän: "Onko sulla muuten sellaista, että jos sinua ahdistaa jokin aihe, niin haluat keskustella siitä jonkun kanssa toivoen keskustelun auttavan ahdistuneisuuteesi? Ja vaikka toinen yrittää kuinka kertoa asian oikean laidan, en pysty täysin uskomaan häntä, vaan vaadin jatkuvia vakuutteluja... "
Ei mulla mitään ahdistavaa, haluan vain jutella! Kertoa ja/tai keskustella, mutta tyylini ei käy lähisukulaiselle. Vaikeaa. Tuota piirrettä minulla on myös, että kuin 'vaadin toistoa', teen tarkentavan kysymyksen, että niinkö?, ja toinen ei tiedä, mitä jään asian tiimoilta miettimään, mitä erittelemään. - Kärsin siitä, että ihmisillä kuin jatkuvasti kauhea kiire, ei voi pysähtyä. Mä taas haluan olla rauhallinen ja paneutua. Siinä se ero. Keskustelu on mielestäni elämän eliksiiriä.

Lue lisää

olen kärsinyt aina tästä ja mullahan on kerran se pakkoneuroosi. tulee väkisin mieleen että johtuuko se tästä. musta ketään ei silti saa väheksyä sen tähden. jos ihmisellä on tarve puhua niin antaa sen puhua. esim. uudenvuoden aattona sain pahimmat haukut vähään aikaan. olenhan sentään 4 seinän vanki. kun kerran pääsee ihmisten ilmoille niin suuri tarve purkaa sisintänsä. ja nauttia yhdestäolosta eikä yksinäisyydeestä. Tuntuu että aika harva tajuaa tätä. Tajuaisi jos itse olis pakkoneurootikko. turha edes selittää niille kun eivät ymmärrä. se että esim. saa purkaa mielipahaa täällä netis , niin on henkireikä. mä pahoitan mieleni kun mä yritän vilpittömästi auttaa.olkoon nainen tai mies. ja etenkin jos kyseessä nainen niin eikös joku pöllö kirjoita että treffipalsta on eri henkilöitä varten. ihan kuin mä huvikseni täällä kirjoittaisin. se loukkaa. mä olin itse itsemurhaa lähellä ja tiedän että vertaistuki on äärimmäisen tärkeätä. parempi kuin lääkärin apu. ei se 45 min vastaanotto vastaa sitä mitä toinen on kokenut koko elämänsä, sitä tuskaa.

mies vaan kirjoitti:

olen kärsinyt aina tästä ja mullahan on kerran se pakkoneuroosi. tulee väkisin mieleen että johtuuko se tästä. musta ketään ei silti saa väheksyä sen tähden. jos ihmisellä on tarve puhua niin antaa sen puhua. esim. uudenvuoden aattona sain pahimmat haukut vähään aikaan. olenhan sentään 4 seinän vanki. kun kerran pääsee ihmisten ilmoille niin suuri tarve purkaa sisintänsä. ja nauttia yhdestäolosta eikä yksinäisyydeestä. Tuntuu että aika harva tajuaa tätä. Tajuaisi jos itse olis pakkoneurootikko. turha edes selittää niille kun eivät ymmärrä. se että esim. saa purkaa mielipahaa täällä netis , niin on henkireikä. mä pahoitan mieleni kun mä yritän vilpittömästi auttaa.olkoon nainen tai mies. ja etenkin jos kyseessä nainen niin eikös joku pöllö kirjoita että treffipalsta on eri henkilöitä varten. ihan kuin mä huvikseni täällä kirjoittaisin. se loukkaa. mä olin itse itsemurhaa lähellä ja tiedän että vertaistuki on äärimmäisen tärkeätä. parempi kuin lääkärin apu. ei se 45 min vastaanotto vastaa sitä mitä toinen on kokenut koko elämänsä, sitä tuskaa.

Lue lisää

Heips sinä 'mies vaan' ja yhtälailla 'äiti kolmelle'. Aih, miten vertaistuki on upee juttu, vaikka emme tunne. Okay, vaikka emme tunne toisiamme, emme näe naamaa, emme persoonaa, niin tämäpä asia itsessään vaihtuu upeasti. Ja eikös pointtimme nyt olekin siinä, asiassa.

Mulle on joskus psyk. yhteyksissä kirjattu, että on pakkoneuroottisuutta. Mutta se on mulla sillei, etten oikeastaan tajua missä ja mitenkin kohdin sitä sitten on. Siksi kirjoitin tämän aloituksen tälle palstalle, kun mietin, että olisiko asiani "tätä lajia".

Sinä 'mies' sanot justiinsa sen, mistä minullakin kyse. Okay, kysyi tuo 'äitikin' ahdistuneisuudesta.
Siis sehän menee niin, että on patoutunutta tarvetta puhumiseen ja keskusteluun. Sitäpä kertyy, kun itsekseen asuu! On hyviä puolia saada asua rauhassa ja yksinään, varmasti ''äiti kolmelle' meitä saattaa "kahdehtiakin"... mutta toisaaltahan, kyllähän siis 'äidillekin' patoutuu kauheasti aikuisen puhetta ja asioiden vaihtoa. Samassa veneessä ollaan.

Mulle oli aikoinaan hyötyä lääkärin kirjauksesta, kun mainitsi, että "on patoutunutta, ahdistunutta puhetta". Joo, tajuankin tämän, että puheeni, asioiden mieleeni tuleminen on kuin hallitsematon virta, joskus. Ei aina, jokainenhan meistä on välillä ihan tyyni ja rauhallinenkin. Minä kyllä muilta ihmisiltä olen saanut selkeää palautetta, että olen valpas kuuntelemaan (lue: kuulemaan!) ja he yleensäkin sanovat (elämäni aikana olen monesti kuullut tämän), että olen tosi-hyvä keskustelija. Sinäkin varmaan.
Eikö tämmöinen olisi arvostettava asia?! Puhetaito, toisen ihmisen kohtaamisen taito. Noh, jos se toinen ei tykkää paljosta puheesta tai ei vain kykene vastaanottamaan, niin hänhän jää toiseksi helposti (tätä yritän valvoakin kyllä, estää). Joskus käy niinkin, että toinen putoaa kärryiltä. Myöskin mulle on 'ongelma' liian hitaasti (kannaltani, mun sukkelaan älliini nähden?) reagoivat ja tajuavat ihmiset; tuolloin minä pyrin pistämään jarruja päälle tyyliin odottelen rauhassa toisen lauseita ja lauseiden muodostusta, vaikka tuo odottaminen tuntuu ikuisuudelta. Pakko harjoitella ja ottaa huomioon erilaisuus; ainakaan en halua tuomita ja mitätöidä, jos/kun toinen ihminen on ihan toisenlainen.

Kuten olemme havainneet, meitä 'tarkkaan ja laajasti' puhuvia, kokevia, näkeviä on! Mitä enemmän yksin, sitä enemmän 'asiaakin' kertyy! Just noin. Nykyään on ihana, kun voi kirjoittaa, se vähän tasaa(?). Olenkin ajatellut, että jos milloin koneeni hajoaa, niin uusi on pakko saada, oli siihen raha varattu tai ei. Jos joutuisin taloudellisiin vaikeuksiin, niin viimeisenä poistaisin laajakaistani ja tietsikkani, SILLÄ nämä ovat elinehto minulle, kuin ruokaa psykologisesti siis. Saada kohdata tämänkin verran teidänlaisia, wau. En minä ns. liika surffaile, käytän nettiä asenteella 'hyvä renki, mutta huono olisi isännäksi'. (Millä puh.nro-alueella sinä 'mies' ja 'äiti' asutte? Mä 09, vanha lankasuuntanro. Se siitä.) Nyt lauantaihommiin (itseä purkamaan!) ja ulos myös, puiston puille puhelemaan. Heips!

Kypsyä tahdon kirjoitti:

Heips sinä 'mies vaan' ja yhtälailla 'äiti kolmelle'. Aih, miten vertaistuki on upee juttu, vaikka emme tunne. Okay, vaikka emme tunne toisiamme, emme näe naamaa, emme persoonaa, niin tämäpä asia itsessään vaihtuu upeasti. Ja eikös pointtimme nyt olekin siinä, asiassa.

Mulle on joskus psyk. yhteyksissä kirjattu, että on pakkoneuroottisuutta. Mutta se on mulla sillei, etten oikeastaan tajua missä ja mitenkin kohdin sitä sitten on. Siksi kirjoitin tämän aloituksen tälle palstalle, kun mietin, että olisiko asiani "tätä lajia".

Sinä 'mies' sanot justiinsa sen, mistä minullakin kyse. Okay, kysyi tuo 'äitikin' ahdistuneisuudesta.
Siis sehän menee niin, että on patoutunutta tarvetta puhumiseen ja keskusteluun. Sitäpä kertyy, kun itsekseen asuu! On hyviä puolia saada asua rauhassa ja yksinään, varmasti ''äiti kolmelle' meitä saattaa "kahdehtiakin"... mutta toisaaltahan, kyllähän siis 'äidillekin' patoutuu kauheasti aikuisen puhetta ja asioiden vaihtoa. Samassa veneessä ollaan.

Mulle oli aikoinaan hyötyä lääkärin kirjauksesta, kun mainitsi, että "on patoutunutta, ahdistunutta puhetta". Joo, tajuankin tämän, että puheeni, asioiden mieleeni tuleminen on kuin hallitsematon virta, joskus. Ei aina, jokainenhan meistä on välillä ihan tyyni ja rauhallinenkin. Minä kyllä muilta ihmisiltä olen saanut selkeää palautetta, että olen valpas kuuntelemaan (lue: kuulemaan!) ja he yleensäkin sanovat (elämäni aikana olen monesti kuullut tämän), että olen tosi-hyvä keskustelija. Sinäkin varmaan.
Eikö tämmöinen olisi arvostettava asia?! Puhetaito, toisen ihmisen kohtaamisen taito. Noh, jos se toinen ei tykkää paljosta puheesta tai ei vain kykene vastaanottamaan, niin hänhän jää toiseksi helposti (tätä yritän valvoakin kyllä, estää). Joskus käy niinkin, että toinen putoaa kärryiltä. Myöskin mulle on 'ongelma' liian hitaasti (kannaltani, mun sukkelaan älliini nähden?) reagoivat ja tajuavat ihmiset; tuolloin minä pyrin pistämään jarruja päälle tyyliin odottelen rauhassa toisen lauseita ja lauseiden muodostusta, vaikka tuo odottaminen tuntuu ikuisuudelta. Pakko harjoitella ja ottaa huomioon erilaisuus; ainakaan en halua tuomita ja mitätöidä, jos/kun toinen ihminen on ihan toisenlainen.

Kuten olemme havainneet, meitä 'tarkkaan ja laajasti' puhuvia, kokevia, näkeviä on! Mitä enemmän yksin, sitä enemmän 'asiaakin' kertyy! Just noin. Nykyään on ihana, kun voi kirjoittaa, se vähän tasaa(?). Olenkin ajatellut, että jos milloin koneeni hajoaa, niin uusi on pakko saada, oli siihen raha varattu tai ei. Jos joutuisin taloudellisiin vaikeuksiin, niin viimeisenä poistaisin laajakaistani ja tietsikkani, SILLÄ nämä ovat elinehto minulle, kuin ruokaa psykologisesti siis. Saada kohdata tämänkin verran teidänlaisia, wau. En minä ns. liika surffaile, käytän nettiä asenteella 'hyvä renki, mutta huono olisi isännäksi'. (Millä puh.nro-alueella sinä 'mies' ja 'äiti' asutte? Mä 09, vanha lankasuuntanro. Se siitä.) Nyt lauantaihommiin (itseä purkamaan!) ja ulos myös, puiston puille puhelemaan. Heips!

Lue lisää

Olen Porista. Olen miettinyt viimeaikoina paljon lääkitysasioita. Onko sinulla lääkitystä? Mikä lääke? Mulla on Sertralin.

äiti kolmelle kirjoitti:

Olen Porista. Olen miettinyt viimeaikoina paljon lääkitysasioita. Onko sinulla lääkitystä? Mikä lääke? Mulla on Sertralin.

Jeps, mulla mennyt vuosia fluoksetiini 20 mg aamuisin sekä lievään hyperventilaatioon ym. luonteen aiheuttamaan stressiin pikku määrä alpratsolaamia illalla. Kyllä kai näistä on hyötyä ollut mun kokonaisjaksamiseen, tällaisena herkkänä ja hiukka traumatisoituneena. Etteenpäin mennään.

Jos hyvinkin selkeästi koet, että olet ahdistunut, tuskainen ja tarvitsisi tavallaan päästä asioiden juurille ja niitä purkamaan, kuten varmaan monesti puhumallakin yrität, niin kyllä tarvitsisit ammattiapua, ihan ulkopuolista ihmistä? Tarvitsisihan sinun saada avioliittoasikin hoidettua, sitä ihmissuhdetta. Miten saada se toinen mukaan avuksi teille yhdessä? Onhan tuokin ahistavaa, sulla kuitenkin lapsetkin kasvatettavana. Tietysti lääkitystä voisit kokeilla. Vaikea sanoa maallikkona ja tämän perusteella. - Mulla siis on vähän lääkettä, on oikeastaan ollut koko jo pitkän ikäni.