Suuren linjan
Kirjoittanut: puute, 1.4.2004 klo 15.07
Kekkoskirjoittelua yleensä tuntuu vaivaavan historiantajuttomuus kansakunnan suurten kehityslinjojen suhteen. Visot puuttuvat. Kuitenkin Kekkosen elämäntyön merkitys voidaan nähdä ainoastaan suurten kuvioiden puitteissa.
Suomalaiset ovat omalaatuinen pohjoinen kansa, joka eli vielä vuosisata sitten suurelta osaltaan kivikautisella savupirttitasolla. Yhteiskunnallisen muutoksen vauhti meillä on ollut poikkeuksellinen.
Kansanluonteemme on primitiivinen ja väkivaltainen, sielunrakenteemme projektiivinen. Epäsosiaalisuus ja kateus ovat seurauksia näistä. Meitä isännöineissä valtakunnissa on nämä taipumuksemme tiedetty hyvin. Suomalaisia on käytetty sotilaina, ja heitä on alistettu erityisesti ruotsalaisten toimesta. Ne hyveet, joita luulemme itsellämme kansana olevan, siis se että olemme ahkeria ja rehellisiä, ovat historiallista seurausta tavoista joilla olemme yrittäneet mielistellä ruotsalaisherroja.
Pitkään Suomi oli Ruotsin takamaata. Suomen oma kansallinen nousu Venäjän vallan aikana perustui paljolti täällä omaisuuksia hallitsevan ruotsinkielisen yläluokan etuihin ja aktiivisuuteen.
Itsenäistyminen alkoi sisällissodalla. Sen jälkeen kansakunta oli kahtiajaettu toisen sodan päättymiseen asti. Vasta silloin maahan syntyi demokratia ja kaikki mielipidesuunnat saivat avoimesti toimia.
Maa oli kuitenkin kärsinyt rankan tappion, mikä merkitsi sitä että sotiaedeltävä saksalaissympatioiden sävyttämä suuntaus oli kokenut haaksirikon. Eikä sille ollut muodostunut historian kypsyttämää vastavoimaa. Kaikki oli hajalla. Kekkonen otti tehtäväkseen kansakunnan yhdistämisen. Tämä oli vaativin ajateltavissa oleva haaste, ja tähän Kekkonen sitoutui.
Se mitä Kekkonen teki saa merkityksensä vain tällaista taustaa vasten katsottuna. Jos tarkastelu liikkuu päivänpoliittisissa tunnelmissa ja ratkaisuissa, ei nähdä metsää puilta.
Kekkonen otti sellaisen vahvan isähahmon roolin, jota kansa tarvitsi. Samalla hän huolehti siitä että heikoimmat kansanryhmät voivat kokea yhteiskunnan äidillisen huolenpidon. Kekkonen painosti vuorineuvoksia, uhkasi ja pelotteli heitä itäkortilla, ja sai täten toteutetuksi bismarckilaista sosialipolitiikkaa. Suomea ei uhkaa kommunismi niin kauan kuin järjestelmä pystyy pitämään köyhät kelkassa, eikä näillä ole tarvetta ryhmittyä yhteiskunnanvastaiseen kapinaan. Näin Kekkonen ajatteli. Ja vuorineuvokset pidettiin kurissa ja pelossa.
Kekkosen aikana tapahtui yhteiskunnallinen nousu muiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rinnalle. 60-luvulla suomalainen työväenluokka sai ensimmäiset autonsa, itätuontia olevat Mosset, sittemmin Ladat.
Hyvinvointivaltion projekti ajautui umpikujaan Kekkosen jälkeen. Rahataloususkontoon hurahtanut Mauno Koivisto masinoi liikkeelle rahataloudellisen ekspansion, joka päätyi 80-luvun lopun kasinotalouteen ja sitä seuranneeseen romahdukseen ja lamaan. Niistä selvittiin valjastamalla valtio vetämään velkarekeä. Se on valtion uusi, kekkoskauden jälkeinen tehtävä.
Nyt suomalaisten pörssiyhtiöiden omistus on ulkomailla. Valtiota pidetään pystyssä siksi että joukko kansainvälisiä lainakauppiaita tarvitsee valtiota saadakseen rahansa kasvamaan korkoa. Kekkosen yhteiskunnasta ei ole mitään jäljellä. Tällä olevat dollarit tarvitsevat enemmän NATO:a varmistuksekseen kuin suomalaisia työläisiä.
Kekkosta ja hänen projektiaan emme enää saa takaisin. Itse asiassa emme saa enää Suomea takaisin. Voimme vapaaasti keskittyä menneiden sotien ja menneen kekkosajan kelailuun, sotimaan uudelleen jo käytyjä sotia. Se on suomalaisten lempiharrastus. Kekkoskritiikki tekee kaikista kekkosvihaajista voittajia samalla tavalla kuin sodan jälkipuinti on tehnyt meistä sodan voittajia.
Kirjoittanut: puute, 1.4.2004 klo 15.07
Kekkoskirjoittelua yleensä tuntuu vaivaavan historiantajuttomuus kansakunnan suurten kehityslinjojen suhteen. Visot puuttuvat. Kuitenkin Kekkosen elämäntyön merkitys voidaan nähdä ainoastaan suurten kuvioiden puitteissa.
Suomalaiset ovat omalaatuinen pohjoinen kansa, joka eli vielä vuosisata sitten suurelta osaltaan kivikautisella savupirttitasolla. Yhteiskunnallisen muutoksen vauhti meillä on ollut poikkeuksellinen.
Kansanluonteemme on primitiivinen ja väkivaltainen, sielunrakenteemme projektiivinen. Epäsosiaalisuus ja kateus ovat seurauksia näistä. Meitä isännöineissä valtakunnissa on nämä taipumuksemme tiedetty hyvin. Suomalaisia on käytetty sotilaina, ja heitä on alistettu erityisesti ruotsalaisten toimesta. Ne hyveet, joita luulemme itsellämme kansana olevan, siis se että olemme ahkeria ja rehellisiä, ovat historiallista seurausta tavoista joilla olemme yrittäneet mielistellä ruotsalaisherroja.
Pitkään Suomi oli Ruotsin takamaata. Suomen oma kansallinen nousu Venäjän vallan aikana perustui paljolti täällä omaisuuksia hallitsevan ruotsinkielisen yläluokan etuihin ja aktiivisuuteen.
Itsenäistyminen alkoi sisällissodalla. Sen jälkeen kansakunta oli kahtiajaettu toisen sodan päättymiseen asti. Vasta silloin maahan syntyi demokratia ja kaikki mielipidesuunnat saivat avoimesti toimia.
Maa oli kuitenkin kärsinyt rankan tappion, mikä merkitsi sitä että sotiaedeltävä saksalaissympatioiden sävyttämä suuntaus oli kokenut haaksirikon. Eikä sille ollut muodostunut historian kypsyttämää vastavoimaa. Kaikki oli hajalla. Kekkonen otti tehtäväkseen kansakunnan yhdistämisen. Tämä oli vaativin ajateltavissa oleva haaste, ja tähän Kekkonen sitoutui.
Se mitä Kekkonen teki saa merkityksensä vain tällaista taustaa vasten katsottuna. Jos tarkastelu liikkuu päivänpoliittisissa tunnelmissa ja ratkaisuissa, ei nähdä metsää puilta.
Kekkonen otti sellaisen vahvan isähahmon roolin, jota kansa tarvitsi. Samalla hän huolehti siitä että heikoimmat kansanryhmät voivat kokea yhteiskunnan äidillisen huolenpidon. Kekkonen painosti vuorineuvoksia, uhkasi ja pelotteli heitä itäkortilla, ja sai täten toteutetuksi bismarckilaista sosialipolitiikkaa. Suomea ei uhkaa kommunismi niin kauan kuin järjestelmä pystyy pitämään köyhät kelkassa, eikä näillä ole tarvetta ryhmittyä yhteiskunnanvastaiseen kapinaan. Näin Kekkonen ajatteli. Ja vuorineuvokset pidettiin kurissa ja pelossa.
Kekkosen aikana tapahtui yhteiskunnallinen nousu muiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rinnalle. 60-luvulla suomalainen työväenluokka sai ensimmäiset autonsa, itätuontia olevat Mosset, sittemmin Ladat.
Hyvinvointivaltion projekti ajautui umpikujaan Kekkosen jälkeen. Rahataloususkontoon hurahtanut Mauno Koivisto masinoi liikkeelle rahataloudellisen ekspansion, joka päätyi 80-luvun lopun kasinotalouteen ja sitä seuranneeseen romahdukseen ja lamaan. Niistä selvittiin valjastamalla valtio vetämään velkarekeä. Se on valtion uusi, kekkoskauden jälkeinen tehtävä.
Nyt suomalaisten pörssiyhtiöiden omistus on ulkomailla. Valtiota pidetään pystyssä siksi että joukko kansainvälisiä lainakauppiaita tarvitsee valtiota saadakseen rahansa kasvamaan korkoa. Kekkosen yhteiskunnasta ei ole mitään jäljellä. Tällä olevat dollarit tarvitsevat enemmän NATO:a varmistuksekseen kuin suomalaisia työläisiä.
Kekkosta ja hänen projektiaan emme enää saa takaisin. Itse asiassa emme saa enää Suomea takaisin. Voimme vapaaasti keskittyä menneiden sotien ja menneen kekkosajan kelailuun, sotimaan uudelleen jo käytyjä sotia. Se on suomalaisten lempiharrastus. Kekkoskritiikki tekee kaikista kekkosvihaajista voittajia samalla tavalla kuin sodan jälkipuinti on tehnyt meistä sodan voittajia.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.