Uudessa testamentissa kerrotaan että Jumala ei anna anteeksi, jos me emme anna anteeksi lähimmäisillemme, ja Jeesus kehottaa antamaan anteeksi "ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa". Mutta onko kaiken anteeksiantaminen pahan hyväksymistä, hyväksikäytölle alistumista ja itsensä uhraamista? Näin se valitettavasti usein on ja ymmärretäänkin, ja tästä puhuu karua kieltään äskettäin Pietarsaaressa ilmitullut erään herätysliikkeen pedofiliatapaukset ja monet muut lähisuhdeväkivallan kokeneet. Vaatimus jatkuvaan anteeksiantamiseen mahdollistaa pahoinpitelyn jatkumisen ja sen hiljaisen hyväksymisen. Uskonnollisissa yhteisöissä uhreja syyllistetään vielä siitäkin etteivät nämä anna anteeksi ja ovat katkeria, vaikka syyllisiä ovat aivan toiset ihmiset.
Edesmennyt psykiatri Martti Paloheimo kirjoitti niille jotka kehottavat aloittamaan anteeksiantamisesta (Joutsenen sulka Tammi 1990): ”Kärsittyä pahaa ei saisi muka muistella. Ajatus vaikuttaa tietysti kauniilta... Mutta tiedän, että anteeksi antamisen ponnistukset vain vesittävät kaikki yritykset parantua... Tuloksena ovat vain jatkuvat lepytykset ja rakkauden kerjäämisyritykset, itsesyytökset ja masennukset... Hyvät ihmiset: on asioita, joita ei kerta kaikkiaan voi antaa anteeksi.” Tällaisissa tapauksissa uhrin viha on tervettä ja se on ihmisen itsensä puolella ja puolustaja, ja siksi sen tiedostamiseen psykoterapiassakin pyritään. Oikeaan anteeksiantamiseen kuuluu aina myös toisen osapuolen anteeksi pyytäminen ja ehdoton parannus.
Mutta mitä sitten pitää tehdä jos väärin tehnyt osapuoli jatkaa samaa käyttäytymistään? Siinä tapauksessa ainoa oikea tapa on asian paljastaminen ja rikosilmoityksen teko viranomaisille. Lasta on puolustettava kaikissa olosuhteissa eikä vääryyttä saa hyväksyä eikä puolustaa edes Raamattuun vetoamalla, mikä on jo itsessään sairasta vallankäyttöä. Kaikkinainen avoimuus ja kirkon johdon ja ulkopuolistenkin puuttuminen asiaan on tärkeää. Valitettavasti näin ei useinkaan tapahdu, vaan vedotaan uskonnonvapauteen ja siihen ettei uskontoja saa kritisoida koska se loukkaa aina joidenkin narsistista mieltä. Mielestäni yhteiskunnan, ja erityisesti kirkon, olisi aina kuitenkin puolustettava heikoimpia lähimmäisiään. Uskontoihin sisältyvä kaikenlainen psyykkinen ja fyysinen väkivalta on tuomittava.
Kun vääryyttä kärsinyt ihminen tunnistaa ja hyväksyy oikeutetun vihansa, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja pahantekijät tuomitaan, hän voi vasta sitten noudattaa apostoli Paavalin ohjetta kun hän kirjoittaa ettei ”rakkaus muistele kärsimäänsä pahaa”. Jumalakaan ei luultavasti ole katkera vaikka ei anna anteeksi kaikille; sillä vain se, ”joka syntinsä tunnustaa, saa armon”. On hyvä muistaa päinvastaisista väitteistä huolimatta, että pahuus viihtyy hyvin myös uskonliikkeissä.
Edesmennyt psykiatri Martti Paloheimo kirjoitti niille jotka kehottavat aloittamaan anteeksiantamisesta (Joutsenen sulka Tammi 1990): ”Kärsittyä pahaa ei saisi muka muistella. Ajatus vaikuttaa tietysti kauniilta... Mutta tiedän, että anteeksi antamisen ponnistukset vain vesittävät kaikki yritykset parantua... Tuloksena ovat vain jatkuvat lepytykset ja rakkauden kerjäämisyritykset, itsesyytökset ja masennukset... Hyvät ihmiset: on asioita, joita ei kerta kaikkiaan voi antaa anteeksi.” Tällaisissa tapauksissa uhrin viha on tervettä ja se on ihmisen itsensä puolella ja puolustaja, ja siksi sen tiedostamiseen psykoterapiassakin pyritään. Oikeaan anteeksiantamiseen kuuluu aina myös toisen osapuolen anteeksi pyytäminen ja ehdoton parannus.
Mutta mitä sitten pitää tehdä jos väärin tehnyt osapuoli jatkaa samaa käyttäytymistään? Siinä tapauksessa ainoa oikea tapa on asian paljastaminen ja rikosilmoityksen teko viranomaisille. Lasta on puolustettava kaikissa olosuhteissa eikä vääryyttä saa hyväksyä eikä puolustaa edes Raamattuun vetoamalla, mikä on jo itsessään sairasta vallankäyttöä. Kaikkinainen avoimuus ja kirkon johdon ja ulkopuolistenkin puuttuminen asiaan on tärkeää. Valitettavasti näin ei useinkaan tapahdu, vaan vedotaan uskonnonvapauteen ja siihen ettei uskontoja saa kritisoida koska se loukkaa aina joidenkin narsistista mieltä. Mielestäni yhteiskunnan, ja erityisesti kirkon, olisi aina kuitenkin puolustettava heikoimpia lähimmäisiään. Uskontoihin sisältyvä kaikenlainen psyykkinen ja fyysinen väkivalta on tuomittava.
Kun vääryyttä kärsinyt ihminen tunnistaa ja hyväksyy oikeutetun vihansa, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja pahantekijät tuomitaan, hän voi vasta sitten noudattaa apostoli Paavalin ohjetta kun hän kirjoittaa ettei ”rakkaus muistele kärsimäänsä pahaa”. Jumalakaan ei luultavasti ole katkera vaikka ei anna anteeksi kaikille; sillä vain se, ”joka syntinsä tunnustaa, saa armon”. On hyvä muistaa päinvastaisista väitteistä huolimatta, että pahuus viihtyy hyvin myös uskonliikkeissä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.