Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni (nyt 25v.) uskonnollisessa perheessä. Isäni oli seurakunnan johtoporukassa aktiivinen ja teki muutenkin aina töitä (voisi kutsua työnarkomaniaksi). Äitini hoiti lapset ja piti kotia järjestyksessä (läheisriippuvainen kuten olen itsekin ja minusta löytyy kyllä työnarkomaniaakin..mutta se on sit toinen asia ja niistäkin voisi kertoa vaikka kuinka..)
Isäni oli usein kärttyisä ja välillä vähän väkivaltainen. Minä lavertelin väkivaltaisuudesta kavereille kun en pystynyt pitään suuta kii. Mutta kukaan ei osannut tehdä/uskaltanut asialle sen enempää kun väkivalta ei ollut niin suurta että olisin soittanut poliisille vaikka aina uhkailinkin niissä tilanteissa.
Silti myöhemmässä iässä olen huomannut kuinka se lapsena ja nuorena koettu turvattomuuden tunne vaikutti minuun syvästi. Ja näen joskus vieläkin painajaisia ja pelkään raiskatuksi tulemista.
Olin lapsuuden ja nuoruuden niinsanotusti "näkymätön lapsi". Vähän ujo ja hiljainen. Olin pakotettu 18 vuotiaaseen asti käymään seurakunnassa sunnuntaisin. Mutta en kapinoinut, ajattelin että niin kuuluukin käydä ja joskus ehkä tykkäsinkin. Olin mukana pienestä asti pyhäkoulut, leirit, nuortenillat, kokoukset..
Monet "uskonnolliset säännöt" - niitä en ikinä osannut enkä osaa vieläkään "noudattaa". Ja koin aina olevani "huono uskovainen".
Nuoruudessa kun alkoholiin en olisi saanut saati uskaltanut koskea (ja hyvä niin etten alkanut leikkiä alkoholilla, olisi varmaan ollu taipumus alkoholisoitua kun on alkoholismia suvussa ja siitä aina "varoteltu"..), kuvioon tulivat miehet. Ihastumista ei kielletty sentään. Vaikka seksi ennen avioliittoa kylläkin. En vain ikinä saanut siihen kunnon perusteluja miksi ei ja koin syyllisyyttä kaikesta touhuiluista miesten kanssa. Ja olin kierteessä miesten suhteen. Ainainen syyllisyys ja huono omatunto. Tuomiontunne..
Koin ristiriitaa. Ajattelin että ei Jumala voi olla niin kamala että aiheuttaa sellasia tunteita! Että jotain on pielessä! Kuka Jumala oikeasti on?
MUTTA vähitellen "silmäni ovat auenneet" ja olen tajunnut että ei Jumala olekaan kamala! Ja että sellaiset säännöt ovat ihmisten keksimiä sääntöjä eikä niitä kukaan PYSTYKÄÄN noudattaa.
Huono omatunto -syyllisyys -tuomiontunne - ovat hävinneet vähitellen ja Jumalakuvani on muuttunut. Tiedän, että en olen saanut kaikki menneet, tulevat ja nykyiset syntini jo anteeksi 2000 vuotta sitten kun Jeesus kuoli ristillä mun juttujen tähden (ja kaikkien muittenki ja voi vain uskoa sen omalle kohdalleen). Mitä järkeä on siis tunnustaa syntejä ja sillä tavalla pääsisimme taivaaseen? Ei tarvi. Joutuisinhan tunnustaan koko ajan ja siihen menisi kaikki aika. Voin elää siinä tietoisuudessa että olen jo saanut kaiken anteeksi. En mä ite pystyis mitään ansaitseen omien tekojen kautta. Ihan perseelleenhän kaikki yritykset on menneet ja menisivät edelleen.
En oikeastaan kauheasti nykyään puhu Jumalasta kun siitä tulee mieleen se kuva ankarasta jumalasta, vaan puhun Taivaan Isästä. rakastava Isä. täynnä hyvyyttä. rakkautta.
Isäni oli usein kärttyisä ja välillä vähän väkivaltainen. Minä lavertelin väkivaltaisuudesta kavereille kun en pystynyt pitään suuta kii. Mutta kukaan ei osannut tehdä/uskaltanut asialle sen enempää kun väkivalta ei ollut niin suurta että olisin soittanut poliisille vaikka aina uhkailinkin niissä tilanteissa.
Silti myöhemmässä iässä olen huomannut kuinka se lapsena ja nuorena koettu turvattomuuden tunne vaikutti minuun syvästi. Ja näen joskus vieläkin painajaisia ja pelkään raiskatuksi tulemista.
Olin lapsuuden ja nuoruuden niinsanotusti "näkymätön lapsi". Vähän ujo ja hiljainen. Olin pakotettu 18 vuotiaaseen asti käymään seurakunnassa sunnuntaisin. Mutta en kapinoinut, ajattelin että niin kuuluukin käydä ja joskus ehkä tykkäsinkin. Olin mukana pienestä asti pyhäkoulut, leirit, nuortenillat, kokoukset..
Monet "uskonnolliset säännöt" - niitä en ikinä osannut enkä osaa vieläkään "noudattaa". Ja koin aina olevani "huono uskovainen".
Nuoruudessa kun alkoholiin en olisi saanut saati uskaltanut koskea (ja hyvä niin etten alkanut leikkiä alkoholilla, olisi varmaan ollu taipumus alkoholisoitua kun on alkoholismia suvussa ja siitä aina "varoteltu"..), kuvioon tulivat miehet. Ihastumista ei kielletty sentään. Vaikka seksi ennen avioliittoa kylläkin. En vain ikinä saanut siihen kunnon perusteluja miksi ei ja koin syyllisyyttä kaikesta touhuiluista miesten kanssa. Ja olin kierteessä miesten suhteen. Ainainen syyllisyys ja huono omatunto. Tuomiontunne..
Koin ristiriitaa. Ajattelin että ei Jumala voi olla niin kamala että aiheuttaa sellasia tunteita! Että jotain on pielessä! Kuka Jumala oikeasti on?
MUTTA vähitellen "silmäni ovat auenneet" ja olen tajunnut että ei Jumala olekaan kamala! Ja että sellaiset säännöt ovat ihmisten keksimiä sääntöjä eikä niitä kukaan PYSTYKÄÄN noudattaa.
Huono omatunto -syyllisyys -tuomiontunne - ovat hävinneet vähitellen ja Jumalakuvani on muuttunut. Tiedän, että en olen saanut kaikki menneet, tulevat ja nykyiset syntini jo anteeksi 2000 vuotta sitten kun Jeesus kuoli ristillä mun juttujen tähden (ja kaikkien muittenki ja voi vain uskoa sen omalle kohdalleen). Mitä järkeä on siis tunnustaa syntejä ja sillä tavalla pääsisimme taivaaseen? Ei tarvi. Joutuisinhan tunnustaan koko ajan ja siihen menisi kaikki aika. Voin elää siinä tietoisuudessa että olen jo saanut kaiken anteeksi. En mä ite pystyis mitään ansaitseen omien tekojen kautta. Ihan perseelleenhän kaikki yritykset on menneet ja menisivät edelleen.
En oikeastaan kauheasti nykyään puhu Jumalasta kun siitä tulee mieleen se kuva ankarasta jumalasta, vaan puhun Taivaan Isästä. rakastava Isä. täynnä hyvyyttä. rakkautta.
Vastaukset 14
Vanhimmat
en ole puoleentoista vuoteen kuulunut mihinkään seurakuntaan tai mihkään enkä tiedä haluanko ikinä kuuluakaan koska se kuva mikä mulla on nykyään Jumalasta, en näe sitä enkä kuule sitä useinkaan seurakunnissa.
Uskon Taivaan Isään. Ja olen saanut kaiken anteeksi. Se riittää.
Ja nykyään olen naimisissa. Mieheni on entinen päihteidenkäyttäjä. Että hänellä sitten omanlaisensa menneisyys. Hän on "kolhinnut itseensä" siellä ja minä "uskonnollisessa maailmassa" mutta Isä johti meidät yhteen. Ja molemmilla on "kammo" seurakuntia kohtaan ja sellasta tekopyhää uskonnollisuutta kohtaan..
En tarvi muuta kuin rakastavaa Isää. Ja haluun oppia tuntea sitä rakkautta lisää. Paljon on ollut elämässä kipuiluja menneisyyden takia ja tullut pohdittua lapsuutta, nuoruutta ym. Olen oppinut puhumaan tunteistani ja asioistani. Ja vielä on paljon opettelua tää elämä monessa suhteessa. ja saanut rakkauden kokemisen kautta "eheytyä" ja uskon jopa välillä olevani kaunis.
Mutta sen halusin "uskonnon uhrina" sanoa oman tarinani kautta että ihmiset on ihmisiä. Seurakunnissa ja joka puolella. Siispä oon huomannut että pitää kuunnella sydäntään että vaikka ihmiset sanoo et Jumala sanoo näin ja näin, niin sanooko oikeasti vai onko se ihmisten keksimää juttua. Taivaan Isä kun ei ikinä pakota.
Mitään ei voi ylipäänsäkään elämässä niellä niin vaan miettiä uskooko? Minullakin on omat aivot! Kiva huomata tässä vaiheessa elämää, että ois voinut aikasemminki kyseenalaistaa monia juttuja mutta ei oo osannut kun "kasvoin uskontoon". Mutta nyt voin päättää omista asioistani ja siitä mihin uskon. Se on opettelua jos on aina ottanut kaiken vastaan mitä toiset ovat sanoneet vaikka Jumalasta. Kuka Jumala oikeasti on? Sitä kun aloin sisimmässäni kysellä, alkoi jumalakuva muuttumaan..
Mutta se tästä jauhamisesta. Voisin kirjottaa vaikka kuinka. mut kukaan ei sit jaksais lukea(;
KERTOKAAPA OMIA ELÄMÄNTARINOITA USKONNON UHRINA?? Ja mihin uskotte nyt?? Oletteko huomanneet ja kokeneet elämässänne että kaikkien niitten ihmisten yritysten ja keksimien jumalien ja sääntöjen, kaiken sen taakan, syyllisyyden tunteen ja kaiken takana onkin - aivan eri todellisuus siitä että on rakastava Isä joka vain rakastaa ja hyväksyy mut..?!(: Onko samanlaisia kokemuksia?
kun huomaatte, että mitään vitun taivasta tai jumalaa ei ole olemassakaan. Olette vaan jättäneet elämättä sen ainoan elämän mitä teillä on.
Sen halusin lisätä viä ku jäi vaivaan, että paljon oon hyvääkin saanut seurakunnissa ja paljon on ihania ihmisiä.
Lapsena uskoin jumalaan, jeesukseen ja suunnilleen niihin lampaisiinkin mitä alakoulun uskonkirjoissa oli. Pidin uskonnonkirjan sanomaa yhtä totena kuin historiankirjaa. Kotonani minua ei koskaan painostettu uskontoon ja isäni kuului kirkkoon, mutta hän kiroili paljon. Lähinnä se ajoi minua lapsena uskoon, uskonnonkirjoista saadut kuvaukset pahuudesta ja isäni kirosanat, en halunnut olla paha ja sitten pysyin uskossa.
Ensimmäiset epäilykseni uskonnosta heräsivät kuudennella-seitsemännellä luokalla, mutta ne laantuivat ja jatkoin uskossa. Jätin epäilykset sikseen ja rippikoulunkin kävin. Muutoin en ollut kirkolliseen toimintaan paljoa osallistunut vaikka uskossa olinkin. Kaikki kaverini olivat uskovaisia, ei ollut muutakaan mallia.
Kerran lukioaikana vanhempani kysyivät ohimennen, että pitäisikö meidän perheen erota kirkosta, se antoi tietyn kipinän minulle. Emme kuitenkaan eronneet, vaan asia jäi siihen. Uskoni kesti jopa lukion läpi, muttei enää 3. koulutusasteen läpi, missä luin paljon erilaisia tieteenaloja ja tutustuin kunnolla moderniin fysiikkaan ja materiaaleihin yms. Suorastaan ahmin kaikenlaista tietoa, kannoin kirjastosta kaksin käsin kaikkia mahdollisia tutkimuskirjoja ulos. Siinä tuli sellainen kolaus, ettei uskoni kestänyt; laitoin uskon loogisen päättelyn alle, pohdin viikkoja "uskoa vai ei". Uskonnollisella yhteisöllä ei ole ollut minulle merkitystä, vain jumalalla oli tuolloin väliä. Lopulta tulin päätelmissäni tulokseen että "en usko jumalaan".
Hetken olin pettynyt itseeni, että olen uskonnoton ja minulla ei ole suuntaa. Parissa päivässä pääsin siitä yli ja nyt elämälläni on suunta - se ei ole mikään kuvitteellinen paikka vaan _tämä_ elämä. Nyt. Tajusin että pitää elää kun on mahdollista, ei keskittyä palvomaan mitään muuta.
Vanhempani ja sisarukseni ovat hyväksyneet uskonnottomuuteni ja meidän välimme ovat yhtä hyvät kuin ennenkin. He kuuluvat yhä kirkkoon enkä ole heitä "käännyttämässä", eivätkä he minua. Tavallaan koen olleeni uskonnon uhri, koska käytin omaa aikaani paljon erilaisien uskonnollisien riimien opetteluun ja vastaavaan. Uskonnon opetusta tulisi merkittävästi rajoittaa alle 15-vuotiaille, sillä lapselle on niiiiin helppo syöttää vaikka mitä ja sinisilmäisenä uskot sen.
No, mennyttä ei voi muuttaa ja turha sitä surra, nyt mennään eteenpäin uusin eväin ja vapaana =D
ainoa helvetti, jonka uskova ihminen kokee, on täällä maan päällä, samoin on ei-uskovan ihmisen kohdalla, mitä tulee taivaaseen. Ainoa taivas, minkä ei-uskova ihminen kokee, on täällä maan päällä.
Jos uskot ja on olemassa taivas,
jos uskot eikä olekaan yhtään mitään, et ole menettänyt mitään,
jos et usko, eikä ole mitään, niin olet ollut oikeassa, yksi plussa sinulle.
jos et usko ja kaikki onkin totta, - sinulle.
siitä kun mietit, niin todennäköisyys on uskovan puolella. Kun uskova ei koe menettäneensä mitään, Hänelle elämä Jeesukseen luottaen on rikasta elämää.
Herra siunatkoon sinuakin ja kirkastakoon itsensä!
Minä olen tullut uskoon 27-vuotiaana. Ennen sitä en elänyt. Sinnittelin vain päivästä toiseen, turrutin pahaa oloani erilaisilla lääkkeillä, huumeilla ja "viihteellä". Koetin päästä hengestänikin, mutta en onnistunut. Tein kuitenkin koko ajan vain hidasta itsemurhaa. En välittänyt mitä mulle tapahtui ja annoin toisten manipuloida elämääni ja käyttää itseäni hyväksi. Kun tulin uskoon aloin elämään, aloin ottamaan vastuuta elämästäni. Otin ekämän vastaan selvinpäin ja aloin nauttia kaikesta aivan eritavalla. Esim aamuisin joku lintujen liverrys otti päähän ja vedin tupakkaa ja astmapiippua vuorotellen. Yhtäkkiä aloin nauttia lintujen laulusta, huomasin luonnon ihmeitä ja pääsin tupakasta eroon. Jumala opetti minua pitämään huolta itsestäni, kun tajusin miten arvokas olen Jumalalle.
Uskovien kanssa yhteydessä eläminen ei ole sen helpompaa kuin "tavistenkaan". Ihmissuhteet on vaikeita, eikä uskovat ole mitään enkeleitä vaan raadolisia ihmisiä, monella tapaa keskenkasvuisia ihmisiä opissaan ja lähimmäisenrakkaudessaan. Olen vuosien kuluessa kasvanut siihen etten anna jokaisen opin tai mielipiteen heilauttaa itseäni. Koetan antaa anteeksi ja antaa joutavien lätinöiden mennä toisesta korvasta ulos. Anteeksi antaminen on helpompaa kun tajuaa miten vajavaisia olemme. Ei oikeastaan voi vaatia mitään keneltäkään. "Hah haa", sinullekin toivon oikein täyttä elämää! Elämää päiviisi!
Eikö Ihminen voi siis olla ateismi-uskonnonkin uhri jos hän ei sa tietoa Jumalasta? Eikö ole väärin jos lapset eivät saa vaihtoehtoja? Mielestäni nimenomaan kristin uskontoa pitää opettaa koulussa, mutta kaikenlaista henkistä painostusta vastustan uskonnon tai uskomattomuuden molempien suhteen. Itse koen taas elämässäni et Vuosikausia meni hukkaan kun hortoilin eksyksissä ilman määränpäätä.
Onneksi sain uskoontulon myötä suunnan elämälleni ja tarkoituksen. Tajusin että Jumala on, siksi olen minäkin. Ymmärrän uskon kautta paremmin monia asioita. Tulin itse uskoon vasta aikuisena. Kukaan ei lapsena painostanut uskonasioilla tms. iltarukouksen opin äidiltä, muuten ei uskonasioista perheessä puhuttu. Kuitenkin lapsena ja nuorena muistan että rukous toi turvallisen tunteen jos olin peloissani. Nuorena aikuisena tuli usein krapulapeloissa rukoiltua ja pelkkä raamattu yöpöydällä toi turvallisen olon.
Aloin lukea raamattua ihan omasta päähänpistosta ja aloin vaan uskoa. Tuli halu mennä kirkkoon kuuleen lisää.
Kiinostaisi tietää että mitä ateistina ajattelet,sellasesta että mikä on se johon sinä turvaat jos olet todella huolissasi ja peloissasi ? Ja voisitko ajatella, niinkuin olen joskus lukenu jostain että "tiukan paikan tullen ateistikin rukoilee"? Et niin kävisi sulle. Miten koet tuon että elämäsi suunta on tämä elämä. Mikä on tarkoituksesi olla täällä? Ja mistä arvosi nousevat, jos itse ajattelen että kristilliset arvot on ihanne mulle (Niihin en yllä tosin täydellisesti, enkä osaa edes pyrkiä)?
Kiitos muuten asiallisesta kirjoituksesta. Mitään pöljää paatosta puoleen ja toiseen ei jaksa edes lukea.
Olin noin 20 vuotta sitten vapaehtoistyössä seurakunnassa. Sitten hommia vaan kaadettiin niskaan lisää. Tuli burnout tietysti monen tekijän summana. Vältin edellä mainittua paikkaa. Sitten viime keväänä ylättäen pastori otti yhteytä. Käväisin muutamassa tilaisuudessa. Sitten alkoi taas epäsuora syyllistäminen. Nytkin haluttaisiin hommiin. Ei tuo ympäristö hirveästi innosta. Raamit ovat hyvin tiukat. Siirsin tulevat sähköpostit eilisen viesteihin. Minulla ei ole varaa ahdistua.
Kirjoituksestasi käy ilmi, että vaellat mieluummin lihan mukaan kuin Hengen mukaan.
Et halua tehdä parannusta synneistäsi.
Joka lihaan kylvää, se lihasta turmeluksen niittää.
Jumalan Sana kehoittaa vaeltamaan Hengessä ja totuudessa.
Oletko koskaan todella tuntenut Jeesusta?
Oletko uudestisyntynyt ylhäältä?
Jos, niin sinun pitäisi tietää, että "kaikille niille, jotka ottivat Hänet vastaan, Hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskoivat Hänen nimeensä" (Joh1:12)
Kysymys ei olekaan omista kyvyistä, vaan Jumalan Voimasta.
Kilvoittelu kuuluu uskovan elämään. Synnissä eläminen ei.
KENEN AIVOILLA AJATTELET ??
Minun tarinani on se perinteinen kasvutarina.
Synnyin ja kasvoin tiukan uskonnollisessa perheessä ja kävin koko lapsuuden ajan kaikissa mahdollisissa seurakuntamme järjestämissä tapahtumissa, kerhoissa sun muissa. Koulussa minulla ei ollut kavereina kuin saman uskoisia kavereita ja kun lukio päättyi, niin aloin haaveilla kotoa muuttamisesta ja ehkä jatko-opinnoistakin. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä en vielä tuolloin(kaan) uskaltanut sanoa vanhemmilleni mitään vastaan ja kuinka ollakaan oli jo alle 20 vuotiaana naimisissa 30 vuotiaan ex-vankilakundin kanssa. Mies oli kyllä ihan kohtuu hyvä tapaus noin ex-vankilakundiksi, mutta ei ihan täysin parantunut aiemmista paheistaan. Väkivaltaa ei onneksi minua vastaan käyttänyt, mutta kyllä siinä meidän avioliitossamme oli kokoajan se väkivallan ja muiden paheiden tunne kokoajan läsnä. Asunnossamme vieraili hyvin usein joko nykyisiä tai entisiä rikollisia ja alkoholia ja joskus jopa huumeitakin sieltä löytyi. Mieheni auton hansikaslokerossa oli myös pari puukkoa käärittynä kankaaseen.
Lapsia ei meille onneksi ehtinyt tulla, sillä käytin mieheltäni salaa ehkäisypillereitä (kävin hakemassa ne 200 kilometrin päästä erään suuren kaupungin apteekista, ettei vain kukaan saisi tietää) ja kun täytin 22, niin olin vihdoin saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta päättää avioliittoni ja alkaa vihdoin elämään sitä omaa elämääni. Ero oli tietenkin suuri häpeä (tapahtui 80-luvun alussa), mutta sitä seurannut vetäytyminen aktiivisesta hengellisestä elämästä tuntui olevan vielä suurempi häpeä ja röyhkeys. Vanhempani käytännössä katkaisivat välit minuun, mutta onneksi minulla riitti rohkeutta lähteä elämään omaa elämääni toiselle paikkakunnalle. Hankkiuduin Helsingin yliopistoon opiskelemaan ja koska olin ensikertaa elämässäni täysin yksin ja olin hyvin innoissani opinnoista valmistuin ennen 25 vuotis syntymäpäiviäni. Tämän jälkeen menin töihin ja ajanmyötä löysin jopa uuden miehenkin elämääni. Lapsia meillä on 3 ja elän suht. normaalia 50 vuotiaan naisen elämää, mutta välini vanhempiini eivät ole vieläkään täysin kunnossa, puhumattakaan muista sukulaisista. Kotipaikkakunnallani käymme mieheni kanssa 1-2 kertaa vuodessa, ja äidille soittelen kerran kuussa lyhyesti kuulumisia kysellen. Kotona en ole käynyt kertaakaan yksin sen jälkeen kun sieltä pois muutin, aina olen jonkun tuekseni tarvinnut.
Ilman tuota tiukkaa uskonnollista kasvatusta ja nuorena solmittua avioliittoa elämäni olisi ehkä ollut hyvinkin erilaista, tai ehkä ei, kuten mieheni väittää. Jumalaa en ole missään vaiheessa hylännyt, mutta en vain harjoita uskoani mitenkään näkyvästi. En rukoile, en käy kirkossa muuten kuin häissä ja hautajaisissa. Kirkkohäät meillä oli ja kaikki lapset on kyllä kastettu ja rippikoulun käyneitä, mutta uskosta ei meidän perheessä paljoa ole puhuttu. Taustalla on ollut lähinnä se että mieheni tietää uskonnollisen taustani ja kokemukseni siitä ja sovimme jo kauan sitten ettei lapsillemme mitään uskoa aleta kotona opettamaan.
muistaa että valinnoistaan on itse vastuussa. Raskas uskonnollisuus saa aikaan paljon pahaa, kuitenkin on vapaus kuulua tai olla kuulumatta yhteisöön.
Meitä rangaistaan vanhempiemme synneistä, mutta saamme laupeuden kun pääsemme irti opitusta, aikuisena voi siis päättää itse ottaako enää kärsiäkseen perimästä. Toisen tunteilusta, jos se tuntuu pahalta pääsee irti, jos se vieroittaa uskosta ja katkeroittaa mieltä.
Liian voimakas riippuvuus saa aikaan ei-toivottua käytöstä, äiti voi ajaa lapsensa vaikeuksiin itse sitä tajuamatta, kotona on yksinkertaisesti tukala olla.
Joo, mutta aina se lähtö ei ole niin helppo asia kuin voisi luulla. Usein kun jättää sen uskonnollisenyhteisön, niin pitää luopua monesta muustakin asiasta. Itse menetin lähes kaikki kaverini vajaan 20 vuoden ajalta ja välit vanhempiinikin muuttuivat hyvin paljon, tuntuu kuin en enää edes tuntisi vanhempiani, he ovat minulle vielä 5 vuodenkin jälkeen kuin vieraita ihmisiä, puhevälit sentään säilyivät.
Itselläni ei oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa paikkakuntaa uskosta luopumisen jälkeen, onneksi olin vielä siinä iässä että pystyin saamaan uusia ystäviä melko helposti ja sosiaalinen elämä palasi normaaliksi parissa vuodessa.
Kaikilla ei kuitenkaan ole ollut niin helppoa...
Löysin erilaista sanomaa, siis Raamattuun sitoutuvaa, mut vapaata! Ei kalastelua!
Kyllä ihminen selviytyy kun ei syytä Jumalaa ihmisten teoista...
sivut http://www.suomistory.vuodatus.net ja http://www.hopedoor-fin.net