Anteeksi, kirjoitin tämän saman jutun lestadiolaisuuspalstalle, mutta ajattelin, että tännekin se kuuluu.
En tiedä, onko ns. "massaposti", jos, niin joku varmaan tämän haluaa pois, mutta toivoisin, että lukisit ennen tuomoitasi!
Kerron tarinani. lyhyesti, mutta pyydän kielinikkareilta anteeksi, kertomus ei ole "selkeä".
Olin avioliitossa miehen kanssa, johon tutustuin lestadiolaisseuroissa, 60-luvun, 70-luvun vaihteessa.
Perhe kasvoi. Meillä oli avioliittoon mennesäämme jo "hyvät" ammatit. Mutta koska meille tuli lapsia koko ajan, ei sen ajan Suomessa ollut mahdollista äidin lähteä kotoa mihinkään.
Äiti hoiti lapset, kodin, kotityöt YKSIN, koska miehëllä oli kaikenlaista kunnallistakin luottamustoimea, yleensä kokoukset olivat iltaisin.
Meillä oli monta lasta (en sano montako, koska voidaan tunnistaa),
Isä siis teki töitä, hoiti luottamushommia, mutta piut, paut perusti minusta, lapsista, perheestä.
Aloin väsyä. Koulutettuna, minulle olisi ollut tärkeää edistyä myös työssäni, mutta siihen ei kukaan kannustanut. Kaikki sanoivat, että minun tulee olla kotona, koska MIES ja lapset tarvitsevat minua!
Hain töihin ja pääsin. Ilo oli vain hetkellinen, kun minut kutsuttiin KAAMEAAN hoitokokoukseen, jossa harmaapäiset herrat vaativat minua palamaan kotiin, jättämään hyväpalkkaisen työni.
YRITIN sanoa, että mieheni on väkivaltainen minua kohtaan, mustasukkainen, luulee, että petän häntä. SE KAIKUI KUUROILLE korville, minun selitykseni. KUKAAN ei uskonut minua, vaan sanoivat, että saatana panee sanat suuhuni. Olen maailmassa, en uskomassa.
Siitä hoitokokouksesta oli rakkaus tiessään!
Minut erotettiin. Samalla minuutilla päätin erota koko lestadiolaisuudesta!
Otin lapset, lähdin kunnan vuokra-asuntoon. Saimme yhteisetä kodista lasten vaatteet ja sängyt, minä vain vaatteet.
Oma sukuni katsoi minun olevan liian syntinen heidän sukuunsa. menetin kaiken muun, paitsi lapset, (useita), ammattini, jossa olin hyvä....
Jotenkin selvisin.
Nyt minulla on uusi aviomies, osa lapsista jo lentänyt muualle. Elatusavut ulosmittauksessa, pahoinpitelyt valitusten takia vieläkin kesken, mutta minun mielenrauhani on ok.
Uskoni on vahva, tosin en kuulu rauhanyhdistykseen.
Uusi miehenikin on uskovainen, mutta aiempien kokemustensa vuoksi, hänkin kuuluu "erotettuihin".
Kuitenin olen onnellinen.
Surullienen siitä, että ikääntyvät vanhempani, painostksen alla, eivät haua olla tekemisissä meidän perheen kanssa. Lapset menettivät mummun ja papan.
Mutta kaikkea ei voi saada. Erehdyksistään pitää joskus maksaa kova hinta.
On surullista, että meitä on paljon. Mutta suurin osa on ihan hiljaa.
Minun oli pakko kirjoittaa, ajattelen, että se auttaisi joitain, jotka kokevat samaa.
Anteeksi, tuli pitkä juttu, mutta kiitos, kun jaksoit lukea.
NIUHOILLE:
ANTEEKSI KIELIASU!
En tiedä, onko ns. "massaposti", jos, niin joku varmaan tämän haluaa pois, mutta toivoisin, että lukisit ennen tuomoitasi!
Kerron tarinani. lyhyesti, mutta pyydän kielinikkareilta anteeksi, kertomus ei ole "selkeä".
Olin avioliitossa miehen kanssa, johon tutustuin lestadiolaisseuroissa, 60-luvun, 70-luvun vaihteessa.
Perhe kasvoi. Meillä oli avioliittoon mennesäämme jo "hyvät" ammatit. Mutta koska meille tuli lapsia koko ajan, ei sen ajan Suomessa ollut mahdollista äidin lähteä kotoa mihinkään.
Äiti hoiti lapset, kodin, kotityöt YKSIN, koska miehëllä oli kaikenlaista kunnallistakin luottamustoimea, yleensä kokoukset olivat iltaisin.
Meillä oli monta lasta (en sano montako, koska voidaan tunnistaa),
Isä siis teki töitä, hoiti luottamushommia, mutta piut, paut perusti minusta, lapsista, perheestä.
Aloin väsyä. Koulutettuna, minulle olisi ollut tärkeää edistyä myös työssäni, mutta siihen ei kukaan kannustanut. Kaikki sanoivat, että minun tulee olla kotona, koska MIES ja lapset tarvitsevat minua!
Hain töihin ja pääsin. Ilo oli vain hetkellinen, kun minut kutsuttiin KAAMEAAN hoitokokoukseen, jossa harmaapäiset herrat vaativat minua palamaan kotiin, jättämään hyväpalkkaisen työni.
YRITIN sanoa, että mieheni on väkivaltainen minua kohtaan, mustasukkainen, luulee, että petän häntä. SE KAIKUI KUUROILLE korville, minun selitykseni. KUKAAN ei uskonut minua, vaan sanoivat, että saatana panee sanat suuhuni. Olen maailmassa, en uskomassa.
Siitä hoitokokouksesta oli rakkaus tiessään!
Minut erotettiin. Samalla minuutilla päätin erota koko lestadiolaisuudesta!
Otin lapset, lähdin kunnan vuokra-asuntoon. Saimme yhteisetä kodista lasten vaatteet ja sängyt, minä vain vaatteet.
Oma sukuni katsoi minun olevan liian syntinen heidän sukuunsa. menetin kaiken muun, paitsi lapset, (useita), ammattini, jossa olin hyvä....
Jotenkin selvisin.
Nyt minulla on uusi aviomies, osa lapsista jo lentänyt muualle. Elatusavut ulosmittauksessa, pahoinpitelyt valitusten takia vieläkin kesken, mutta minun mielenrauhani on ok.
Uskoni on vahva, tosin en kuulu rauhanyhdistykseen.
Uusi miehenikin on uskovainen, mutta aiempien kokemustensa vuoksi, hänkin kuuluu "erotettuihin".
Kuitenin olen onnellinen.
Surullienen siitä, että ikääntyvät vanhempani, painostksen alla, eivät haua olla tekemisissä meidän perheen kanssa. Lapset menettivät mummun ja papan.
Mutta kaikkea ei voi saada. Erehdyksistään pitää joskus maksaa kova hinta.
On surullista, että meitä on paljon. Mutta suurin osa on ihan hiljaa.
Minun oli pakko kirjoittaa, ajattelen, että se auttaisi joitain, jotka kokevat samaa.
Anteeksi, tuli pitkä juttu, mutta kiitos, kun jaksoit lukea.
NIUHOILLE:
ANTEEKSI KIELIASU!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tarinasi kuulosti todella surulliselta ja kauhea nähdä, kuinka suvaitsemattomia ja kylmiä ihmiset ovat tuollaisissa fanaattisissa yhteisöissä, missä ei hyväksytä näkemyseroja ja EI ANNETA APUA, kun toista pahoinpidellään! MINUSTA TUOLLAISESSA ON USKOVAISUUS KAUKANA! Uskovaisuus lähtee mielestäni sydämestä ja siihen ei tarvita mitään "joukkoa" ihmisiä saarnaamassa, mikä on OIKEIN). Kauhea kuulla, että jopa vanhempasi ovat hylänneet sinut...todella SURULLISTA! Tuollainen "fanaattisuus" on kaukea asia ja maailmassa näkee päivittäin mihin sellainen johtaa...!
TOIVON SINULLE KAIKKEA HYVÄÄ ELÄMÄÄSI JA VOIN VAIN SANOA, ETTÄ SINÄ OLET ROHKEA NAINEN, JOKA ANSAITSEE VARMASTI ONNEN JA RAKKAUDEN! Itse en ole ns. uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Itselleni usko lähtee ennemminkin hyvistä teoista ja auttavasta kädestä (niinkuin jeesus teki myös). onnea sinulle ja perheellesi! Mielestäni olet tehnyt oikean ratkaisun. KENENKÄÄN EI TARVITSE KÄRSIÄ VÄKIVALLASTA yms!! Uskon, että eläminen ilman lestaadiolaispiirien ahdasmielisyyttä ja syrjimistä on sinulle antoisempaa ja näet, mikä todella elämässä ja uskovaisuudessa on OIKEASTI tärkeää! itse en pidä tuollaisia kuvaamiasi ihmsiä uskovaisina. Sillä, kuten sanoin, uskovaisuus on paljon enemmän ja lähtee eri asioista!! JAKSAMISTA!!
Kirjeesi puhutteli minua. En yleensä kirjoita keskustelupalstoille.
Nyt kommentoin: isän panos erityisesti lestadiolaisperheessä on ehdottoman tärkeä. Äidille ei saa jättää liikaa kuormaa. Suuren perheen äiti tarvitsee kaikkien perheenjäsenten tuen. Silti voi joskus tuntua, ettei jaksa. Siihenkin on lupa.
Äidin töihinmeno ymmärretään vanhoillislestadiolaisuudessa perhekohtaiseksi ratkaisuksi. Tällaiseen puuttuminen tuntuu oudolta. Uskon, että kuvaus "minut kutsuttiin KAAMEAAN hoitokokoukseen, jossa harmaapäiset herrat vaativat minua palamaan kotiin, jättämään hyväpalkkaisen työni" on kertojan kokemaa, mutta en ole kuullut, että tällaista nykyvuosina olisi tapahtunut.
Väsymistä tapahtuu kaikenkokoisissa perheissä ja moninaisista syistä. Tämä ei ole erityisesti lestadiolaisperheiden ongelma. Tässä ajassa itsekkyys ja individualismi ovat niin keskeisiä piirteitä, etteivät ne voi olla heijastumatta myös lestadiolaisiin suurperheisiin. Lapsetkin on opetettava osallistumaan mm. kotitöihin, jotta vanhemmilla on aikaa virkistäytyä. On tavioteltavaa oppia puhaltamaan yhteen hiileen, jotta kaikilla olisi perheessä hyvä olla. Anteeksiannon evankeliumi pyyhkii viat ja virheet. Keskustelua tarvitaan paljon, jotta huonotkin asiat selviävät. Isä ja äiti eivät ole virheettömiä puolisoita ja kasvattajia vaan heilläkin on tarvetta sopia asioita keskenään ja lasten kanssa.
mitä tarkoitat "anteeksiannon evankeliumilla" tässä tapauksessa? kenen on annettava anteeksi ja mitä??
JOS JONKUN TÄSSÄ TAPAUKSESSA TULEE PYYTÄÄ ANTEEKSI ON se ex- mies ja naisen vanhemmat ja kyseinen lestaadiolaispiiri. Heidän käytöksensä on PÖYRISTYTTÄVÄÄ, varsinkin kun he ovat "uskovaisia", joille "tärkeintä PITÄISI olla lähimmäisenrakkaus" ja PAH!!! Hyvä, että sinä edes arvostat naisen roolia ja sen vastuuta lestaadiolasiperheessä (ja muissakin) ja olet valmis auttamaan vaimoasi!
Tarkoitan anteeksiantamuksen tarpeellisuutta kantavana voimana yleensä perheessä. Siitä seuraa myös eteenpäin katsominen. En itsekään ymmärrä enkä hyväksy kerrottua menettelyä, jos se on kuvatunlainen. En ylipäätään ryhdy tuomariksi, en siihen kykene.
Annat "tunnustusta": "Hyvä, että sinä edes arvostat naisen roolia ja sen vastuuta lestaadiolasiperheessä (ja muissakin) ja olet valmis auttamaan vaimoasi!"
Tämä asia pitäisi olla itsestäänselvyys ei ainoastaan lestadiolaisperheissä vaan muissakin. Tunnen paljon lest. perheitä, joissa isät ovat mukana perheen arjessa eivätkä suinkaan vaimon pikku apulaisina vaan vastuunkantajina. Poikkeuksiakin tietysti on.
Muuten, aviouskollisuus on lestadiolaisperheissä hyvin tärkeä asia.
En tiedä, olisinko uskollisempi voinut olla. Minulla ei ollut ketään muuta kuin mieheni, koko avioliiton ajan ja vielä useita vuosia avioliiton päättymisen jälkeenkin.
Pahoinpitelyt jatkuivat, vielä avioliiton jälkeen. Lapset saivat selkäänsä tapaamisten aikaan, minä lapsia viedessäni/hakiessani.
Tein taatusti kaikkeni, jotta avioliitto olisi voinut jatkua, mutta mieheni henkisestä sairaudesta/väkivaltaisuudesta johtuen, en jaksanut. Itseni ei olisi ollut väliä, mutta lasteni vuoksi/turvallisuuden vuoksi tein päätökseni, että eroan miehestäni.
Missään vaiheessa kukaan läheisistäni tai uskonsisaristani/veljistäni, ei minua tukenut. Sen sijaan minun syyllisyystaakkaani lisättiin, sanottiin, etten ollut "yskomassa", vaan olin maallisten ajatusten vallassa, siksi menin töihin, ja siksi minua rankaistiin väkivaltaisella, mustasukkaisella miehellä. Että se oli minun parhaakseni.
Minun piti tehdä parannus, uskoa syntini anteeksi ja sitten minun kokemani vääryys korjaantuisi.
Elin VUOSIA, tässä liitossa, YRITIN, YRITIN, mutta mikään ei muuttunut.
LOPULTA menin oikeusaputoimistoon, kerroin kaiken, ja ero pantiin vireille.
Mutta siis sain selkääni monasti vielä sen jälkeenkin.
Edelleen käyn terapiassa, YRITÄN parantua niistä vammoista, joita tyhmyyttäni sain.
PELKÄÄN edelleen, pelkään lasteni puolesta ja oman itseni takia.
En uskalla luottaa siihen, etten kuitenkin vieläkin saa puukosta jossain.
Ex-mieheni on arvostettu entisellä asuinpaikkakunnallani. Kukaan siellä ei minua usko. Olen "huora", joka mieheni jätti.
Niin taitava hän on!
Mutta kuitenkin elän, en enää jaksa asiaa kommentoida. ajattelin vain, että jos omasta elämästäni olisi jollekin kärsivälle apua, siksi kirjoitin.
vl- perhenisä: taisin erehtyä pahasti suhteesi: ANTEEKSI VAAN, MUTTA "Aviouskollisuus perheessä on hyvin tärkeä asia"- kommenttisi oli syyllistävä keskustelun aloittajaa kohtaan. Ja loukkaava!!! AVIOLIITOSTA on pyhyys ja uskollisuus jo kauan sitten kadonnut kun siinä on väkivaltaa, joten eroaminen ON AINOA JA OIKEA ratkaisu! KENENKÄÄN EI TARVITSE ELÄÄ AVIOHELVETISSÄ minkään verukkeen (uskollisuus, kaikki ovat syntisiä ym) turvin! On tekopyhää ja ristiriitaista vedota "aviouskollisuuteen" ja sen tärkeyteen väkivaltaperheessä, koska silloin hyväksyy väkivallan ja toisen pahoinpitelyn (vaikkei sitä "ääneen" lausukaan)! Lisäksi tällaisen miehen kanssa EI TODELLAKAAN auta keskustelut - PÄINVASTOIN...se useimmiten nostattaa hänessä vain uuden raivonpuuskan!!
Mutta niinhän usein käy, uhrit syyllistetään ja "psykopaatti" jatkaa hyvän miehen rooliaan ja saa sen tuen, mikä kuuluisi uhrille! SAIRASTA!!! Kaikkea sitä tehdään muka uskovaisuuden nimissä!
KESKUSTELUN AVAAJALLE: Tiedän mistä puhut (tosin en ole lestaadiolainen tms.), koska olen ollut suhteessa tällaisen psykopaattimiehen kanssa ja tiedän kuinka taitavia he ovat roolinpidossa ja kuinka helvettiä elämä oikeasti heidän kanssaan on. He ovat juuri yleensä suosittuja muiden silmissä ja erittäin taitavia seuramiehiä. ERITTÄIN PELOTTAVAA, koska heissä on tämä toinen puoli, mikä ei tule esille muille kuin perheenjäsenille. Olet tehnyt oikean ratkaisun kun jätit miehesi ja nämä "uskovaiset", joilla ei ole mitään käsitystä hyvyydestä ja rakkaudesta. Löydät parempia ihmisiä ympärillesi, jotka auttavat jaksamaan. Älä rajoita ystäväpiiriäsi vain uskovaisiin (toki OIKEAT uskovaisystävät pidä rinnallasi - siis ne jotka auttavat ja ovat tukena - toisinsanoen ne, joilla on LÄHIMMÄISENRAKKAUTTA ), sillä voit saada todellista apua muiltakin.
Sinua on TOSI pahasti syyllistetty noissa lestaadiolaispiireissä "synnin annon" nimissä, huh!
Kauheaa kuultavaa tuo kaikki mitä kerroit!! Sinuna en olisi missään tekemisissä tällaisten ihmisten kanssa (JA LESTAADIOLAISLLE TIEDOKSI: en puhu KAIKISTA lestaadiolaisista vaan kys.ol. tapauksista) enkä suostuisi kuuntelemaan heidän syyllistyksiään ja tietynlaista manipulointia - Sen sijaan neuvon sinua kuuntelemaan omaa sisäistä sydäntäsi, kun teet valintoja ja otat ihmisiä lähellesi (itse kuuntelin ja en ole katunut)!
Olen usein miettinyt kuinka kaksinaismoralismi kukoistaa milloin missäkin "uskovaisten" ryhmissä - puhutaan kauniita sanoja lähimmäisenrakkaudesta, mutta todellisuus on usein KAUHEA, AIVAN päinvastainen. En tuomitse kaikki uskovaisia. Varmasti joukossa on paljon ihmisiä, joilla on sydän kohdallaan. Mutta niitä näyttää olevan yhä harvemmassa - niin kuin sinunkin tapauksessasi...kukaan ei ollut paikalla, silloin kun se lähimmäisenrakkaus olisi pitänyt näyttää käytännössä. Olen tietyllä tapaa skeptinen kaikkeen "uskovaispiiri- elämään". Minusta usko on enemmänkin henkilökohtainen asia, joka tuodaan esille HYVYYTEENÄ toista kohtaan. Uskovaisena oloon ei tarvita hienoja kulisseja seuroineen ja "sisarineen". Sinä vaikutat sellaiselta ihmiseltä, jota voisin aidosti uskovaiseksi kutsua - olet jaksanut vaikeasta elämäntilanteestasi huolimatta kirjoittaa tänne AUTTAAKSESI MUITA -UPEA TEKO!!
Apua ja tietoa voit saada :
tukiasema.net:in sivuilta.Lisäksi tällaisista luonnehäiriöisistä (viittaan ex:ääsi) on tehty joitain kirjoja esim: "naamiona terve mieli". Kirja on uskovaisen kirjoittama.Itse en ole "uskovainen", mutta kirja oli silti mielestäni hyvä, koska siinä kuvataan tällaiset luonnehäiriöiset ja siitä saa myös osittaista apua. Auttaa myös kun juttelee samaa kokeneiden naisten kanssa esim. täällä netissä!
Voimia sinulle ja lapsillesi!!! Toivon, että voisit vielä jonain päivänä elää ilman pelkoa ja traumoja, joita perhehelvetti sinulle aiheutti! MUISTA AINA, ETTÄ SINA OLIT tämän luonnehäiriöisen uhri- älä koskaan syyllistä itseäsi - vika on tämän miehen päässä, ei sinun! Väkivalta ei OLE KOSKAAN oikeutettua!!
Hyvä, että sait lapsesi pois tämän miehen läheltä, sillä väkivallan keskellä kasvaminen ei tee ihmistä tasapainoiseksi!
Yritä löytää ympärillesi aitoja ystäviä ja tehdä asioita mistä nautit! Sinussa on vahvuutta, koska lähdit suhteesta ja sivuutit henkilöt, jotka yrittivät syyllistämällä saada pääsi kääntymään jälleen kohti perhehelvettiä. Joten TIEDÄN että tulet selviämään jatkossakin!
Sanna kirjoittaa: "vl- perhenisä: taisin erehtyä pahasti suhteesi: ANTEEKSI VAAN, MUTTA "Aviouskollisuus perheessä on hyvin tärkeä asia"- kommenttisi oli syyllistävä keskustelun aloittajaa kohtaan. Ja loukkaava!!!"
No niin, ehkä erehdyit suhteeni. Lopetan mihinkään johtamattoman keskustelun tähän. Tämähän on vain toisen ohi puhumista ja yksittäiset sanat tulkitaan miten halutaan. Keskustelupalstat ovat huonoja tällaiselle, joka on huono ilmaisemaan kirjallisesti itseään.
Aviouskollisuus-kommentti ei kohdistunut tähän kärsineeseen aviovaimoon. Eikä kehenkään. Yritin vain tuoda esiin, että lestadiolaisperheissä uskollisuus on hyvin tärkeä arvo. Mitä pahaa siinä on?
Mielipiteeni on: toisen kunnioittamiseen kehottaa Raamattu, se koskee miestä erityisesti siinä mielessä, että Kristus kehotti rakastamaan vaimoa niin, että mies on valmis vaikka antamaan henkensä vaimon edestä. Väkivalta- niin hengellinen kuin ruumiillinen- on tuomittavaa. Sitä ei saa tapahtua uskonnon nimissäkään.
Toivon myös voimia kärsineelle enkä millään tavalla halua lisätä hänen kuormaansa.
Olet vahva ihminen ja kaiken tämän jälkeenkin Sinussa on vielä halu auttaa muita saman kokeneita. Tuo on sitä todellista kristillisyyttä, sen edessä kalpenee nuo harmaapäiset. Olet käynyt kovan kärsimyksen koulun ja Sinua tarvitaan.
Kiitos sinulle Enkelin Poika!
Tuntuipa hyvältä, tuo sinun palaute.
olen kyllä vielä "heikko", koska haavat ovat kipeät, mutta yritän eteenpäin. Sen olen tajunnut, etten mitään olisi voinut muuten tehdä. olen toiminut omantuntoni mukaan, lasteni parhaaksi.
Kiitos, nyt taas on hyvä jatkaa, kun sain voimaa sinunlaiseltasi ymmärtäjältä.
Olikein lämmitti sydäntäni tuo vastauksesi..Kiitos.
Taistelut on tässä käyty, mutta ei samanlaisa kuintenkaan kuin sinä.
Heikkoa on helppo lyödä, mutta me vaan nosutaan uudelleen.
Hyvää Pääsiäistä.
Olen seurannut tätä erittäin antoisaa keskustelua.
Melkein itkettää asioiden kauheus.
Mutta henkilökohtaisetkin syyt on olemassa.
Minulla on eräs lähellä oleva uskova perhe, jossa on muutamia kertoja riidelty pahoinpitelyyn asti. Erikoista tässä on se, että molemmat osapuolet hajottvat suuttuessaan paikkoja. Satojen eurojen vahgingot ovat kysymyksessä.
Sopiessaan riidat he molemmat pyytävät anteeksi toisiltaan ja esittävät myös seurakuntansa johdolle anteeksipyynnön pyytäen esirukousta.
Olen pelännyt heidän puolestaan, varsinkin lasten tähden.
Miten tällaiseen tilanteeseen seuraavalla kerralla tulisi näin sivullisena puuttua?
Tappelun taustalla on melkein yksinomaan huono itsetunto.
Siis mielestäni tulisi ymmärtää että ANTEEKSIANTO ei tarkoita mitään jälkipuinnissa tapahtuvaa tekojen "poispyyhkimistä" vaan nimenomaan sitä että kiistan keskellä löytyy sen verran miestä/naista itsekustakin että oppisi joustamaan ja antamaan periksi. Ja tällä en todellakaan tarkoita että se olisi aina se sama osapuoli joka joustaa.
Kaiken taustalla on empatiakyky: tee lähimmäisellesi se minkä toivoisit itsellesi tehtävän. Edellytys on että molemmat sitoutuvat tähän PYYTEETTÖMÄSTI.
Riitojen "sopiminen" on perseestä, mikäli tuosta riidasta ei opita yhtään mitään. Esirukoukset ovat perseestä mikäli henkilöt eivät itse aktiivisesti pyri korjaamaan tilannetta.
Ammattiauttaja on tarpeen mikäli tappelu saa vaarallisia piirteitä. Ammattiauttaja tietää ja löytää skismojen perimmäiset syyt ja hänen ideoitaan kannattaa myös kuunnella!!!
Minusta eripuraiset uskovat tekevät usein juuri sen nimenomaisen virheen että "antavat ongelmansa Jeesuksen käsiin" kun niitä sensijaan tulisi ITSE aktiivisesti pyrkiä korjaamaan.
Se Jeesus kun saattaa toimia myös käyttäen sitä ammattiauttajaa pelastavana enkelinä. Jeesuksen apu kun useimmiten on sitä että ongelmainen näkee omat virheensä ja pyrkii tuon oivalluksen myötä etsimään niihin asianmukaista apua.
Olipa tekstisi tosiaan karmeeta luettavaa. Enpä ollut ennen kuullutkaan uskovaisista perheistä tämmöistä. Mutta uskon kyllä sen olevan totta. Minun tuttavapiiriini ei vain ole koskaan tuollaista kuulunut. Mutta useinhan nämä saadaan peiteltyä. Hyvä, että jaksoit loppujenlopuksi lähteä siitä "helvetistä". Outoa, että sait sellaisen kohtelun muilta uskovaisilta. Nimittäin mummuni aikoinaan otti asumuseron vaarista. Syitä en tiedä, mutta oli hän mm. puhujien kanssa asioista ensin jutellut. Ja hekin olivat olleet sitä mieltä, että joskus on parempi näin, kun siihen on pätevät syyt. No, heillä ei kuitenkaan sen jälkeen ole ollut muita puolisoja tms. Mutta edelleen asuvat erillään.
Ex- miehesi ei sitten ilmeisesti ole mennyt hoitoon. Kyllähän tuollainen psyykkeeseensä tarvisi ammattiapua tavalla tai toisella.
Toivon sinulle parempaa elämää ja hyvää jatkoa! Toivottavasti kaikki menee hyvin ettei ex enää kuvioihin tulisi mitenkään. Muistathan että pieni, mutta joskus tehokas apu on lähestymiskielto...