Usko on voimavara kirkon työssä
Valtaosalle kirkon työntekijöistä usko on vahva voimavara arjessa ja työssä. Yhdeksän työntekijää kymmenestä saa uskosta apua usein tai jatkuvasti. Työntekijöistä 70 % pitää Jumalaa ja uskoa erittäin tärkeänä osana elämäänsä. Päivittäin rukoilee 77 % ja vain 3 % harvemmin kuin kerran viikossa. Seurakunnan työntekijät kuitenkin tarvitsevat tukea oman uskonsa hoitamiseen siinä missä muutkin ihmiset. Oma usko ja työajan ulkopuolella tapahtuva uskonnonharjoittaminen on työntekijöille myös tärkeä työmotivaation lähde. Tutkimuksen mukaan joka kymmenes on heikosti sitoutunut työhön kirkossa ja kirkon uskoon.
Tiedot käyvät ilmi dosentti Kati Niemelän tutkimuksesta "Uskonko niin kuin opetan? Seurakuntatyöntekijä uskon ja elämän ristipaineessa". Siinä tarkastellaan seurakunnan hengellistä työtä tekevien uskonnollisuutta eri näkökulmista. Tutkimus perustuu 21 työntekijän perusteelliseen haastatteluun ja seurakuntien hengellistä työtä tekeville työntekijöille suunnattuun kyselyyn (N=792). Aineistojen analyysissä on käytetty sekä laadullisia että tilastollisia menetelmiä.
Uskon monet kasvot
Tutkimuksen valossa kirkon työntekijöiden usko näyttäytyy elävänä, värikkäänä ja inhimillisenä. Usko ei ole paikalleen jämähtänyttä, vaan se näkyy kirjavasti eri työntekijöiden elämässä. Työntekijät luokiteltiin tutkimuksessa kuuteen erilaista asennoitumista uskoon ilmentävään tyyppiin: Kirkolle kuuliaisia luonnehtii vahva sitoutuminen kirkkoon instituutiona. Heillä saattaa olla epäilyksiä kirkon uskoon liittyen, mutta he eivät halua korostaa niitä, vaan tähdentävät epäilyksistään huolimatta sitoutumistaan ja kuuliaisuuttaan kirkolle. Oikeaa oppia korostavien uskolle on ominaista vahva opillisuus ja kirkon oppi sinänsä nähdään tärkeänä ja luovuttamattomana. Julistustyö ja saarnaaminen on keskeistä työssä.
Uskon varassa eläviä luonnehtii jättäytyminen uskon varaan sekä älyllisen pohdinnan ja kirkon uskon problematisoinnin välttäminen. Jumalan kaikkivaltiutta korostetaan. Koska Jumala pystyy mihin vain, järkeistäminen on turhaa. Kokemusten kannattelemilla työntekijöillä on ollut elämässään vahvasti uskoon vaikuttaneita kokemuksia. Vaikka näistä kokemuksista olisi jo kulunut paljonkin aikaa, ne määrittävät yksilön uskontulkintaa ja antavat sille kehyksen, josta käsin asioita tarkastellaan. Nämä työntekijät eivät näe tärkeäksi kyseenalaistaa opillisia kysymyksiä, koska mahdollisista opillisista ongelmista riippumatta nämä kokemukset ovat vakuuttaneet, että usko on todellista ja vaikuttaa.
Kirkkoon kiinni kasvaneille työntekijöille usko on lapsuudesta lähtien tarjonnut vakaan turvapaikan, jota ilman eläminen tuntuu mahdottomalta.
Usko elämän palveluksessa -viitekehyksestä käsin asennoituvien usko on kaikkein ”omannäköisin” ja uskosta on rakennettu älyllisesti itselle mielekäs kokonaisuus. Epäileminen koetaan luontevana osana uskoa. Usko ja julistus painottuu tämänpuoleiseen, erityisesti helvettiin ja tuomioon liittyvät uskonkäsitykset ja niistä puhuminen koetaan vieraaksi. Olennaista on keskittyminen ydinkysymyksiin: Jumalan armoon ja anteeksiantamukseen. Oppia ja opillista sitoutumista ei nähdä tärkeänä.
Enemmistö vakaasti sitoutuneita
Valtaosa seurakunnan hengellisen työn työntekijöistä on kirkon uskoon erittäin sitoutuneita (73 %). He hoitavat aktiivisesti omaa uskoaan myös työtehtävien ulkopuolella ja uskovat vakaasti kirkon uskonkäsityksiin. Ryhmään kuuluvia on paljon kaikissa työtehtävissä, mutta erityisesti heitä on diakoniatyössä. He ovat kaikkein tyytyväisimpiä ja sitoutuneimpia työhönsä kirkossa, mutta samalla työssä jaksamisen ongelmat ovat heidän keskuudessaan kaikkein yleisimpiä.
Osaa kirkon työntekijöistä voidaan luonnehtia keskeisiin uskonkohtiin sitoutuneiksi (17 %). He uskovat vakaasti kristinuskon kaikkein keskeisimpiin opinkohtiin kuten Jeesuksen ylösnousemukseen, mutta he epäilevät erityisesti viimeiseen tuomioon liittyviä käsityksiä ja helvetin olemassaoloa sekä Jeesuksen neitseestä syntymistä ja ihmeitä. Näin ajattelevat ovat todennäköisimmin pappeja. Myös nämä työntekijät ovat useimmiten tyytyväisiä ja sitoutuneita kirkon työhön.
Pientä osaa kirkon työntekijöistä voidaan luonnehtia heikosti kirkon uskoon sitoutuneiksi (9 %). Heillä on selkeitä epäilyksiä moniin uskonkäsityksiin liittyen. Täysin sitoutumattomia on vain hyvin pieni joukko työntekijöistä (1 %). Heillä on perustavia epäilyksiä kristinuskon keskeisimpiäkin uskonkäsityksiä kohtaan.
Heikosti sitoutuneiden ja sitoutumattomien työntekijöiden keskuudessa työtyytyväisyys on heikoin. He ovat asennemaailmaltaan muita työntekijöitä vähemmän yhteisöllisiä ja sen sijaan muutos- ja nautintohakuisempia. Heidän uskonkäsityksensä ovat siksi myös alttiimpia ympäröivän yhteiskunnan muutoksille. Evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeillä ei ole tyypillisesti ollut vaikutusta heidän elämässään. Uskoaan he hoitavat yleensä passiivisesti.
Kysytyistä uskonkäsityksistä helvetin olemassaolo ja Raamatussa kerrottujen ihmeiden todenperäisyys herättävät työntekijöiden keskuudessa eniten epäilyksiä. Noin kaksi kolmesta työntekijästä ilmoitti uskovansa niihin vakaasti. Neitseestä syntymiseen uskoo vakaasti kolme työntekijää neljästä, papeista 67 %. Kysytyistä uskonkäsityksistä viimeiseen tuomioon ja helvettiin, neitseestä syntymiseen, enkeleihin ja ihmeisiin liittyvät uskomukset näyttäytyvät selvästi osalle työntekijöistä vähemmän keskeisinä. Kuitenkin niissäkin kysymyksissä vain 1–2 % työntekijöistä ilmoitti selkeästi, ettei usko niihin ollenkaan.
Usko muuttuu iän myötä
Eri ikäisten työntekijöiden uskonnollisuus on luonteeltaan erilaista ja usko muuttuu iän ja elämänkokemusten myötä. Nuorille työntekijöille on ominaista vakaa – ja usein myös kyseenalaistamaton – sitoutuminen uskoon. Myöhemmässä elämänvaiheessa nuoruuden uskoa kuvaillaan tyypillisesti mustavalkoisena, lakihenkisenä, opillisesti painottuneena ja ankarana. Vanhemmille työntekijöille on ominaista uskon ydinkysymyksiin keskittyminen ja armahtavan Jumalan korostuminen. Tutkimuksen perusteella muodostuu kuva iän myötä yksinkertaistuvasta ja olennaisiin kysymyksiin keskittyvästä uskosta, johon myös epäilykset niveltyvät. Vanhemmiten opit nähdään usein suhteellisina ja yhä vähemmän keskeisinä. Tämä opillisuuden heikentyminen ei kuitenkaan tarkoita uskon merkityksen heikentymistä. Pikemminkin uskon tärkeys kasvaa.
Iän myötä työntekijä saattaa kuitenkin kokea myös uskonsa kyynistyvän. Jumala saatetaan kokea etääntyvänä ja uskonasiat sellaisina, jotka eivät kosketa kuten ennen eikä uskonnäky, joka aikoinaan oli suunnannut kirkolliselle alalle, enää tunnu kantavan.
Kokonaisuudessaan tutkimus osoittaa selkeästi myös kirkon työntekijän tarvitsevan tukea omalle uskolleen. Vaikka jotkut työntekijät kokevat nuoruudessa koettujen vahvojen uskonnollisten kokemusten ruokkivan ja antavan merkitystä työlle vielä vuosienkin jälkeen, tavallisesti näin ei ole. Parhaiten uskonsa ovat tutkimuksen mukaan kyenneet ”säilyttämään” ne työntekijät, joilla on yhteyksiä herätysliikkeisiin ja jotka omalla ajallaan hoitavat uskoaan aktiivisesti. (KT/Kati Niemelä 29.3.2004 mm)
Lisätietoja: Kati Niemelä: Uskonko niin kuin opetan? Seurakuntatyöntekijä uskon ja elämän ristipaineessa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 85, 303 s. Tilaukset Kirkon tutkimuskeskus, Annika Aroharju 03-2190 315, [email protected]
Kati Niemelä, puh. 03-2190 434, gsm. 040-754 1551, [email protected]

Vastaukset 9
Vanhimmat
voi olla samantapainen ilmiö. Kuka tutkisi muiden suuntien työntekijöiden pitkää uraa ja sen aaltoilua? Työntekijän usko on "tabu", johon ei ole saanut koskea. Hieno avaus tämän sektorin tutkimukselle.
Ihmettelinkin kyselytulosten uutisointia, kun siinä puhuttiin kirkosta. Kuitenkin kyse oli luterilaisuudesta, joka on lähinnä suunta tai lahko, joka ei opetuksessaan edes edusta kirkon oppia vaan on sen ihan itse kehitellyt -- muutama vuosi sitten heidän opetuksensa ei tuntenut ollenkaan edes helatorstaita ja nykyisinkin sen jäsenet viettävät pääsiäistä pitkänäperjantaina.
Mikä on kirkon oppi? Mikä on sitten luterilaisuuden oppi, jos se kuitenkin eroaa kirkon opista? Onko sillä mitään tekemistä Raamatun opin kanssa?
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa.
Ev.lut. kirkon tunnustus eli uskonkäsitys on ilmaistu kirkkojärjestyksen 1. luvussa.
Sen mukaan kirkko tunnustaa kristillistä uskoa, joka perustuu yksin Raamattuun. Usko on ilmaistu kolmessa ekumeenisessa, vanhan kirkon ajalta periytyvässä uskontunnustuksessa, jotka ovat apostolinen uskontunnustus sekä Nikean ja Athanasiuksen uskontunnustukset. Ev.-lut. kirkon tunnustusta selittävät Augsburgin tunnustus sekä muut Tunnustuskirjat.
Pääperiaatteena kirkko pitää sitä, että kaikkea oppia on tutkittava ja arvioitava Jumalan sanan mukaan.
Kirkko opettaa, että Kristus on läsnä kirkossaan Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Kristus lahjoittaa armosta pelastuksen kaikille, jotka uskovat häneen. Sakramentteja on kaksi, kaste ja ehtoollinen.
Kristukselta saamansa tehtävän mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja, levittää kristillistä sanomaa ja toimii lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.
Miksikähän sitten kirkoista vähenee porukkaa?
Kuinka kirkossa voi olla papin virassa henkilö, joka julkisesti ilmoittaa olevansa sukupuolisesti poikkeava?
Miksi kirkko pähkäilee sellaisten asioiden edessä, että voiko se vihkiä samaa sukupuolta olevia "avioliittoon" vaiko ei?
-kun kerran Raamatussa on noihin asioihin selvät säännöt.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Se hämmästyttää, kummastuttaa, pientä kulkijaa.
Niin kaikki tuo järjestys kuvastaa luterilaisten omaa käsitystä itsestään.
On tainnut jo unohtua, että luterilaisuus on kehittynyt ns. uskonpuhdistuksen seurauksena ja oppia on muutettu sitten huutoäänestyksellä säännöllisin väliajoin.
Uskonpuhdistuksessa hylättiin mm. kirkon yhteinen opillinen perinne, yleisten kirkolliskokousten asiakirjojen sisältö. Kuvaavaa on myös että Nikeian ja Konstantinopolin uskontunnustus (eli kirkon ainoa tunnustuskirja) säilytettiin room.katolisen kirkon muuttamassa muodossa, mutta sitäkään luterilaisuudessa ei juuri käytetä, eivätkä seurakuntalaiset tiedä sen opillista merkitystä.
Ortodoksisen ja room.katolisen kirkon piirissä luterilaisuus nähdään muiden lahkojen asemassa, jotka ovat hylänneet opillisen perinteen. Lahkoissa ei toteudu kirkon opin mukainen pappeus. Jos teillä olisi oikea piispan virka, niin kai myös nämä perusasiat olisi selvennetty jo aikoja sitten, ja ehkä korjattukin.
Eihän se niin käy, että itse loitonnutaan kauas, muutetaan ja hylätään oppia, ja sitten vaaditaan, että pitäisi suhtautua kuin oikeaan kirkkoon.
... Suomen ev.lut. kirkko on suomalaisen yhteiskunnan uskontohuoltolaitos?. Siksi tämän kirkon katto on niin korkealla ja seinät niin kaukana toisistaan, että tähän kirkkoon mahtuvat myös sellaiset työntekijät, jotka eivät usko kuten tämä kirkko virallisesti opettaa. Tästä samasta syystä ev.lut. kirkossa on muitakin hassutuksia. Eli ev.lut. kirkko haluaa miellyttää kaikkia eikä uskalla ottaa selvää kantaa, vaan vastaa kysyjille sekä kyllä että ei. Eipä ole ihme, että tämmöisestä uskottavuutensa omasta halustaan kadottavasta kirkosta erotaan.