Muistanette kuinka siinä kellarin laidalla kuulin tuon vapauttavan Jumalan äänen; "jossa Hän lupasi vapautuksen siitä tuskaisesta syyllisyydestäni". Ja niin vapauduin täysin siitä, mutta sairaanloisesta lakihenkisyydestäni en vapautunut.
Tuo lakihenkisyys pysyi niin sairaana, meni ajattelutasolle, elämä oli vain tuskaa sen kourissa. Rukouksenikin oli oltava sanasta sanaan aina sama kaava, koitin kai tehdä itsestä PUHDASTA. Ihmettelin kuinka uskovat olivat vapaita, nauroivat ja minä synkkänä. Tuomitsin kaiken uskonvastaisuuden, muistan kuinka mielessäni halveksin uskomattomiakin.
Koitin puhua vanhemmille uskoville että löytyisiköhän uskovaa psykologia, sain vain vastauksen uskossa Jeesukseen on psykoloogia tarpeeksi ja lääkettä.
Olin niin lakihenkinen että kasasin kaikki tekemäni rikkeeet (ajatustasollakin) ja kirjoitin ne lapulle ja kiikutin aina lapun pastorille, joka julisti syntini anteeksi ja niin sain sitten rauhan. Olin onnnellinen vähän aikaa ja taas sama rumpa edessä. (huomautan elettiin vuotta 1979).
Olimme naapurini kanssa ajamassa halkoja metsästä traktorilla, olin metsässä lappamassa kyytiin ja hän kävi sitten kippaamassa kuorman perille.
Aikaa jäi siellä sitten ootella tuota kaveria takaisin. Niin tuli sanoma jälleen, samalla tavalla kuin siinä kellarin laidalla ja tiesin tuo sanoma tulee Jumalalta. Minään äänenä se ei kuulunut vaan tuli suoraan aivoihin/sydämeeni ja varmuus että Jumala puhuu.
Sanoma ei nyt ollut lempeä ainakaan uskoni suhteen siinä vaiheessa, mutta kuitenkin lohdutettiin tulevasta pelastuksestani, paikkakunnan muuttamisestani, tulevaisuudestani, tulevasta vaimostani jne...
Lankesin siinä polvilleni lumista mätästä vasten, ja sanoin Herralle; "kuinka minun noin voi käydä, sinähän tiedät että olen uskossa".
Kerroin äidille tapahtuman, hän kuunteli tyynenä, en tiedä mitä ajatteli. Illalla sitten rukoilin Jumalaa näytä minulle se lupaamasi tuleva vaimoni. Ja Herra näytti vaimon ja kaksi lasta näyssä. Aamulla taasen kerroin tuosta äidille, hän taisi pyörittää vai päätänsä tuosta kertomastani.
Niin oli taas "syntikuorma täynnä", muistan kuinka mulla oli jokin roska kädessäni, istuin siinä kamarini sängyllä viskasin tuon roskan kädestäni, se oli virhe, sillä sairas omatuntoni alkoi syyttämään minua "teit tuon tahallasi, teit Pyhän Hengen pilkan", sain sisälleni valtavan tuskan.
Ja taas aamulla linja-autolla kaupunkiin ja pastorin tykö, mutta käänsinkin suuntani poispäin ja suunnistin askeleeni mielenterveys toimistoon.
Siunausta teille palstalaiset!
ps. voin jatkaa kertomustani joskus...
Tuo lakihenkisyys pysyi niin sairaana, meni ajattelutasolle, elämä oli vain tuskaa sen kourissa. Rukouksenikin oli oltava sanasta sanaan aina sama kaava, koitin kai tehdä itsestä PUHDASTA. Ihmettelin kuinka uskovat olivat vapaita, nauroivat ja minä synkkänä. Tuomitsin kaiken uskonvastaisuuden, muistan kuinka mielessäni halveksin uskomattomiakin.
Koitin puhua vanhemmille uskoville että löytyisiköhän uskovaa psykologia, sain vain vastauksen uskossa Jeesukseen on psykoloogia tarpeeksi ja lääkettä.
Olin niin lakihenkinen että kasasin kaikki tekemäni rikkeeet (ajatustasollakin) ja kirjoitin ne lapulle ja kiikutin aina lapun pastorille, joka julisti syntini anteeksi ja niin sain sitten rauhan. Olin onnnellinen vähän aikaa ja taas sama rumpa edessä. (huomautan elettiin vuotta 1979).
Olimme naapurini kanssa ajamassa halkoja metsästä traktorilla, olin metsässä lappamassa kyytiin ja hän kävi sitten kippaamassa kuorman perille.
Aikaa jäi siellä sitten ootella tuota kaveria takaisin. Niin tuli sanoma jälleen, samalla tavalla kuin siinä kellarin laidalla ja tiesin tuo sanoma tulee Jumalalta. Minään äänenä se ei kuulunut vaan tuli suoraan aivoihin/sydämeeni ja varmuus että Jumala puhuu.
Sanoma ei nyt ollut lempeä ainakaan uskoni suhteen siinä vaiheessa, mutta kuitenkin lohdutettiin tulevasta pelastuksestani, paikkakunnan muuttamisestani, tulevaisuudestani, tulevasta vaimostani jne...
Lankesin siinä polvilleni lumista mätästä vasten, ja sanoin Herralle; "kuinka minun noin voi käydä, sinähän tiedät että olen uskossa".
Kerroin äidille tapahtuman, hän kuunteli tyynenä, en tiedä mitä ajatteli. Illalla sitten rukoilin Jumalaa näytä minulle se lupaamasi tuleva vaimoni. Ja Herra näytti vaimon ja kaksi lasta näyssä. Aamulla taasen kerroin tuosta äidille, hän taisi pyörittää vai päätänsä tuosta kertomastani.
Niin oli taas "syntikuorma täynnä", muistan kuinka mulla oli jokin roska kädessäni, istuin siinä kamarini sängyllä viskasin tuon roskan kädestäni, se oli virhe, sillä sairas omatuntoni alkoi syyttämään minua "teit tuon tahallasi, teit Pyhän Hengen pilkan", sain sisälleni valtavan tuskan.
Ja taas aamulla linja-autolla kaupunkiin ja pastorin tykö, mutta käänsinkin suuntani poispäin ja suunnistin askeleeni mielenterveys toimistoon.
Siunausta teille palstalaiset!
ps. voin jatkaa kertomustani joskus...
Vastaukset 12
Vanhimmat
Rankkaa on Sinulla ollut. Todella rankkaa.
Tuollaiset kokemukset, että on syyllistynyt Pyhän Hengen pilkkaamiseen, ovat uskovaisille jossain vaiheessa vaellustaan hyvin yleisiä. Mikäpä olisi kovempaa ja lopullisempaa, kuin kokea tehneensä pilkkaa Pyhää Henkeä vastaan. Tämän Paholainen kyllä tietää ja kaikin keinoin syyllistää uskovaista. Eikä ikävä kyllä vain hän, vaan myös jotkut ymmärtämättömät uskovaiset.
Toivon, että jatkat kertomustasi. Siitä voi olla apua monelle lukijalle. Minä jatkan muistamista Jumalan edessä. Tänäänkin kahdesti olet noussut mieleeni ja olen huokaillut Herran puoleen. Toivon, että muitakin uskovaisia rukoilee Sinun ja vaimosi puolesta. Asiat kääntyvät vielä hyvin päin eikä kukaan voi ryöstää teitä Kristuksen kädestä.
Jumala vastaa rukouksiimme. Tämä on sana, jonka haluan kirjoittaa Sinulle tueksi ja lohdutukseksi. Näin sanoo Herra: "Teidän vanhuuteenne asti Minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka Minä kannan. Niin Minä olen tehnyt ja vastedeskin Minä nostan, kannan ja pelastan" (muistaakseni Jesaja 46:4).
Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha kanssasi Tomumaja.
Huh, jo kuulostaa rankalta. Mutta hyvä, että uskalsit lähteä hakemaan itsellesi apua. Sillä Jumalaltahan se viisaus noille psykologeillekin tulee. Lakihenkisyys tai sairas omatunto (ihan miten sitä haluaakin nimittää) täytyy aina hoitaa tavalla tai toisella, muuten ei ihmispolo jaksa, ei.
Ps. Mitä tykkäät uudesta nikistäni? Uskova sisar oli minulle liian tätimäinen. :D
Hei!
Kyselit aiemmin ehdotuksia niciksi,
tuo sopii hyvin..:=))
En ehtinyt ehdottaa.......
Valonlapsi...
Kävin galleriassasi,en tiedä tuliko montakin viestiä,
tökkii tämä sivu..sory...:=))
Et ole ainoa, jolla tökkii. Kaksi niitä siellä oli, mutta eihän tuo haittaa. :D
Kiitos!
Valonlapsi tuli mieleen, kun ehdotit jotain "valoa". Olen käynyt (uskovana) pimeyden lävitse, mutta löytänyt sieltä taas valoon...
Oletko ajatellut joskus kirjoittaa kirjan noista rankoista kokemuksistasi? En tosin tiedä onko se hyvä ajatus, koska liika julkisuus tuo usein mukanaan ongelmia. Mutta sellainen ajatus nyt tuli mieleeni. Kirja jossa mukana voisi olla myös valokuvia ja maisemakuvia lapin luonnosta... kirjailija tomumaja?
Niin. Itsekin olen aika herkkä, tulee aina huono omatunto jos kerron (ihan totuudenmukaisia) rankkoja kokemuksia omasta lapsuudesta. Sellainen käsky on ajatusmaailmaan syötetty että omia vanhempia ei saa arvostella eikä ylipäätään saa puhua kenestäkään pahaa. Mutta sitten vaikka vain muistelee joitakin tapahtumia ääneen niin tulee paha mieli että pitikö tuokin asia lausua ääneen? Näitä asioita olen sitten Jumalalle rukouksessa vienyt. Sekin on totta että asioista voi kertoa hyvin monella tavalla. Yritän valita sanani yleensä siten että en tulisi syyttäneeksi tai arvostelleeksi toisia ihmisiä mutta eihän sitä joka sanaansa aina ennätä vartioimaan vaan sattuu kaikenlaisia lipsahduksia. Raamatussa sanotaan että "jos joku ei hairahdu puheessa, niin hän on täydellinen mies ja kykenee hillitsemään myös koko ruumiinsa". Jaak.3:2.
Onnellisen lapsuuden eläneet eivät ehkä ymmärrä, mutta on aika monia joilla ei sentään niin kovin onnellinen lapsuus ole ollut. Ymmärryskykyjäkin on erilaisia ihmisillä.
Kyllä se on niin että jos kirjan kirjoittaa rankoista kokemuksistaan niin saa aika tarkkaan sanansa sijoittaa ja rukouksessa ollen. Ja sitten kun sen julkaisee niin kaikki asiat on kaikkien tiedossa. Kuka sen kestää ja kuka ei? Me olemme jokainen niin eri tavalla tehtyjä ja eri kohdasta heikkoja.
En tiedä olisiko kirjan kirjoittaminen hyvä ajatus vai ei. Lukijoita kirjalle todennäköisesti riittäisi.
Niin, millainen on sitten onnellinen lapsuus? Ei välttämättä se, joka näyttää ulospäin onnelliselta.
Muuten, Manteli-Puu, kun tuon Jaakobin kirjeen kohdan toit esille... Eikö siellä Raamatussa jossakin sanota myös, että ei kukaan muu ole täydellinen kuin Jeesus. :D Lohduttavaa, vai mitä? :D
Minä olisin kirjan kirjoittamisen puolesta. Senhän voi kirjoittaa nimimerkillä ja vaihtaa ihmisien ja kaupunkien nimet. Siten voisi ehkä varjella enemmän yksityisyyttään.
Joku onnellisen lapsuuden viettänyt voisi tulla kertomaan millainen se oli? Kuitenkin luulen että onnellisuus täällä maan päällä on pieniä hetkiä. Usein hiukan ei-onnellisemmankin lapsuuden keskellä voi olla joitakin valopilkkuja jotka muistuu mieleen ainakin kun vähän muistelee. Itse ainakin muistan lapsuudesta hyvänä asiana että oli aina lemmikkieläimiä, kissoja ja usein koirakin. :D
En tarkalleen ottaen tiedä mitä Raamatun kohtaa ajat takaa. Ainakin sen tiedän että Raamattu kertoo hyvin rehellisesti uskonsankareista ja heidän heikkouksistaan ja synneistään. Aabraham valehteli, Mooses murhasi, Daavid vietteli toisen vaimon ja peitteli tätä tekoa murhauttamalla tämän naisen aviopuolison, Jaakob petkutti mutta joutui itsekin petkutetuksi. Mutta tietysti nämä uskonsankarit tekivät myös hyviä tekoja. Täydellisiä ihmisiä Raamatusta ei löydy mutta Jeesus oli täydellinen eikä langennut syntiin vaikka elikin ihmisenä maan päällä.
Tuohan voisi olla ratkaisu mitä ehdotat, että kirjan kirjoittaisi nimimerkillä ja vaihtaisi tarpeen tullen ihmisten ja paikkojen nimet. Hyvin keksitty!
Jos me täällä alamme etsimään ihmistä, jolla oli 100% onnellinen lapsuus, niin emme taida saada paljoa vastauksia. Itsekään en ollut onneton, minulla oli kaikki, mitä tarvitsin, mutta silti en voi sanoa, että olisin ollut 100% onnellinen. Kai sitä jokaiseen kotiin mahtuu omia vikojaan... Ei siis ole täydellistä lapsuutta. Sitäpaitsi, Seitsemännen portaan enkeli-kirjan kirjoittaja Frank McCourt on kirjoittanut, että onnellinen lapsuus ei kannata, koska siitä ei pysty kirjoittamaan kirjaa. :D (Siis suomennettuna noin, en ole kirjaa lukenut koskaan suomenkielisenä, vaan eräällä toisella kielellä.)
Totta, mitä enemmän Raamattua lukee, sitä enemmän löytää sieltä raadollisia ihmisiä. Mutta Jumala teki juuri noiden ihmisten kautta ihmeitä ja näytti voimansa. Hmmm... Taas tullaan lempisanontaani: Heikoissa Jeesus on luvannut olla vahva. :D
Voiko joku onnellisen lapsuuden elänyt tietää eläneensä onnellisen lapsuuden koska eihän hänellä ole muunlaista vertailukohtaa jos ei tiedä siitä onnettomammasta vaihtoehdosta? Saivarteluksi meni. Mutta Ben Furman väittää että ei ole koskaan myöhäistä saada onnellisen lapsuus - vieläköhän keski-ikäisenä ennättää?
Ei ne onnellisen elämän viettäneet tule sitä meille kertomaan koska ne pelkää että me kadehditaan. :(
http://www.netn.fi/498/netn_498_kirja4.html