ensi- ja turvakotien harharetki

"Talentia -lehdessä ollut puutu kun.. -lista ohjaa kiinnittämään huomion vauvan oireisiin. Lopussa on kuin ohimennen huomautus, ettei mikään yksittäinen oire merkitse suuntaan tai toiseen. Riittääkö se suojaamaan virhediagnooseilta?

Kun oma huomio siirtyy etsimään listan mukaisia oireita vauvasta, on jo heilahdettu pois äidin ja vauvan vuorovaikutussuhteen tukemisesta.

Sosiaalitoimen ennakkotiedot ohjaavat etsimään vikoja äidistä.

-Ahaa, vauvan kasvoilla häilähti hymy, mutta käänsikin sitten katseen pois. Ja kas, nyt imee nyrkkiä. Johtopäätös: laiminlyöty vauva, vakavia traumoja. Vaan jospa vauvan hymyilyn keskeyttikin kauempaa kuulunut hälyääni, joka jäi itseltäni huomaamatta, ja hän kääntyi ääntä kohti? Jos nyrkin sovittaminen suuhun onkin samaa löytöretkeä kuin kaikkeen muuhunkin suun välityksellä tutustuminen, minkä kädet tavoittavat?

Arvion tekijää ohjataan epäilemään äitejä: "Äiti voi teeskennellä ja vastata kysymyksiin niin kuin arvelee, että häneltä odotetaan. Vauvojen käytös kertoo enemmän." Eikö ole aivan ymmärrettävää, että tarkkailutilanteessa ihmiset pyrkivät vastaamaan odotusten mukaan? Jos on kyse ensi kertaa äidiksi tulleesta, on aivan luonnollista, että hän etsii vielä omaa tapaansa olla äiti.

Jo pelkkä tarkkailu voi häiritä äiti-lapsi -suhteen muodostumista, tukemiseksi tarkoitettu taitamaton puuttuminen myös. Äiti joutuukin miellyttämään ulkopuolisia sen sijaan, että saisi keskittyä vauvaan rennosti ja huolehtimatta muusta. Entäpä huostaanottouhan alla tai kriisissä elävä ensi- ja turvakotiin turvautuja? Onko hänen vanhemmuutensa arvioiminen edes eettisesti oikein?

Miksi ylipäänsä vauvojen hymyjä ja äännähdyksiä aletaan kerätä ja tulkita laiminlyöntioireiksi? Miksei rohkaista ja kiitetä äitejä ja luoda turvallista ilmapiiriä, jossa uskaltaa kysyä ja keskustella? Puutu kun -lista kirjaa koko joukon oireita, joita tarkatessa kuka tahansa voi joutua epäiltyjen listalle.

Vanhemmuuden ja vuorovaikutuksen suomalaista standardia ei ole tieteellisesti asetettu, vaan näkymä asiaan on katsojan silmässä. Kyse on siis puoskaroinnista ja väärien positiivisten löydösten vaara on suuri. Niiden takia voi lapsi joutua väärin perustein erotetuksi vanhemmistaan. Ensikotien alkuperäinen tarkoitus huomioiden voi syystäkin kysyä, miten tällaisen toiminnan eettisyys on punnittu. Eikö ensikodeille kuulu nuorien äitien ja perheiden tukeminen ja tukitoimien suunnittelu? Miksi se on lähtenyt harhailemaan sosiaalitoimen matkaan? Miksi se ylipäänsä arvioi vanhemmuutta, eikö pelkkä tukeminen riitä? Eikö äitiys ole mahdollisuus, johon nuorella äidillä on oikeus saada tukea?"

Leeni Ikonen

varatuomari, Sipoo

Osaavatko nykyajan hyväosaisista perheistä tulevat sosiaalialan viranomaiset tehdä muuta kuin etsiä ja kirjata vikoja köyhistä vanhemmista? Kokemukseni mukaan nykyisiä sosiaalialan "asiantuntijoita" yhdistää omahyväinen ja itsekritiikitön usko itseen ja oman alan muotivirtauksiin ja puoskarointimenetelmiin , kauhistuttava tietämättömyys, historiallisen ja yhteiskunnallisen näkemyksen puute ja halukkuus asiakkaiden yksilöpsykopatologisointiin olosuhteiden ja rakenteiden korjauksen sijaan.