... minun on tarpeen avata hieman taustaani.
Tuossa avaamassani ketjussa "rassaako keskusta verta nenästään" joku ilmeinen uusnatsi (keskustalainen kai hän on olevinaan) nimitteli minua " säälittäväksi hihhulipelleksi" siksi, että olin pitänyt Tannrin ja Fagerholmin meriittinä sitä, että he olivat toimineet sodan aikana rohkeasti juutalaisten pelastamiseksi natsien kuolemanleireiltä.
Ajattelin ensin jättää tuon omaan arvoonsa, mutta rupesi se sen verran jurnuttamaan sisälläni, että vastasin hänelle oheisella. Tarkemmin ajateltuani minun on hyvä esiteltävä hieman itseäni ihan omana lukunaan, kun aika monet muutkin ovat pitäneet itseään pätevinä arvioimaan minua ja vaikuttimiani.
Laitan tähän otteita erään pitkän, moniosaisen kirjoitussarjani loppuyhteenvedosta. Kirjoitukseni käsitteli kokemuksiani kolmesta YK:n rauhanturvapalveluksesta vuosilta 1965-82 (Kyprokselta, Siinailta ja Golanilta), yhteensä noin neljä vuotta. Kirjoitus julkaistiin muutamassa sotilaslehdessä lehdessä viime vuosituhannen lopulla. Otteita tuosta kirjoituksestani laitoin viime syksynä myös näille keskustelupalstoille historia-osastoon.
Olen toki kirjoittanut aiheesta muuallakin ja enemmän, mutta tämäkin ote kirjoituksestani riittäneen osoittamaan, että minulla on jonkin verran tietoa, mistä puhun, ja että minulla ainakaan ei ole natsi- enempää kuin muitakaan –ismisympatioita, ja ymmärrän konfliktien osapuolia ainakin enemmän kuin ne, jotka heittelevät mielipiteitään mutu-perusteella.
Minulla on siis melko pitkä aktiiviupseerinkin ura takanani, vaikka myöhemmin olen tehnyt aivan muunlaisia töitä. Eivät minun kokemukseni Lähi-Idästä rajoitu noihin neljään YK:n rauhanturvaajan palveltuun vuoteen. Olen ollut siellä myös kansainvälisen punaisen ristin projekteissa ja erään suuren suomalaisen yrityksen erityistehtävissä.
Ennen tuota kirjoitukseni referointia totean vain, että kyllä noita juutalaisia tapettiin noilla kuolemanleireillä jokseenkin kuusi miljoonaa, Nykyisin ainoastaan uusnatsit epäilevät tuota määrää. Kuuluneeko tuo eräs vastineen antanut heihin, vai lienevätkö tuollaiset ajatukset keskustalaisissa yleisempiäkin? Eivät edes tavalliset palestiinalaiset sitä kiistä, ei kai Jasser Arafatkaan, jotkut pahimmat terroristit kyllä.
Voin sanoa myös teille kaikille: Käykää Auschwitzissa (nyk. Oswiezim Puolassa), Dachaussa Münchenin lähellä Saksassa ja holocaust-musossa Jerusalemissa ja lukekaa edes vähän historiaa, niin tiedätte, mitä tapahtui. Lukekaa myös kenraali Ensio Siilasvuon muistelmat ”Rauhan asialla Lähi-Idässä", missä tuo yksi maailmalla tunnetuimpia ja arvostetuimpia suomalaisia muistelee neljätoistavuotista uraansa ”rauhan asialla”.
RAUHANTURVAAJAKOKEMUSTENI JÄLKITARKASTELUA
- - -
Minulta on joskus kysytty, kumpaa osapuolta kohtaan minä tunsin myötätuntoa. Olen vastannut, että ”kumpaakin”. Näin vastatessani en ole kaunistellut tuntemuksiani, sillä sympatiani - joita väistämättä joskus syntyy - ovat vaihdelleet tilanteen mukaan. Kyproksella olin sisimmässäni turkkilaisten puolella silloin, kun vahvemmat kreikkalaiset uhosivat voimansa tunnossa, ja kreikkalaisten puolella, kun turkkilaiset heittäytyivät hankaliksi. Turkin armeijan ilmahyökkäys ja maihinnousu Kyprokselle (1974) sai sympatiani heikomman osapuolen, Kyproksen kreikkalaisten puolelle, vaikka hyvin tiesin, etteivät he olleet syyttömiä Turkin voimakkaaseen reaktioon.
- - -
Israelin ja sen naapureiden tilannetta voidaan verrata Daavidiin ja Goljatiin. Arabinaapureihinsa verrattuna sekä alueeltaan että väestöltään kääpiö Israel on käydyissä sodissa silti ollut naapureitaan vahvempi. Ollako nyt heikomman vai vahvemman puolella? Heikompihan yleensä saa sympatiat, mutta nyt tulee huomata, että nuo ”heikommat” ovat paljon suurempia ja ne ovat aloittaneet nuo sodat, joissa niille on käynyt huonosti. Siitä huolimatta ne jaksavat uhota, vaikka toisaalla esittävät mielellään marttyyriä. Tuollainen pyrkii ärsyttämään tilanteen tuntevaa. Israelilaisia on ihailtava siitä, että he ovat rakentaneet - toki muualta maailmasta paljon apua saaden - muutamissa vuosikymmenissä maan, jonka kukoistus korostuu naapureiden rinnalla. Israelin naapureitaan parempi osaaminen näkyy monessa asiassa, ei vähiten sen armeijassa, mikä on arvostettava korkealle. Usein nähty palestiinalaisten huono kohtelu ja juutalaisten peittelemätön ylemmyydentunto naapureihin nähden ei tuo pisteitä Israelille.
Joskus kuulee sanottavan, että ihmisinä arabit ovat miellyttävämpiä kuin juutalaiset - ja kuuleepa joskus päinvastaisenkin mielipiteen. Yleistäminen on yleensä tyhmää ja niin myös tässä. Kaikissa kansoissa on erilaisia yksilöitä, miellyttävämpiä ja vähemmän miellyttäviä. Ainakaan ei voida sanoa, että arabit ovat hyviä ja juutalaiset pahoja tai päinvastoin. Sama tietenkin pätee myös kreikkalaisiin ja turkkilaisiin. Ja varmaa on, etteivät nuo ikävät tapahtumat tuolla johdu ihmisten pahuudesta, vaan syyt ovat syvemmällä ja monimutkaisemmat. En puutu enää Kyproksen enempää kuin Israelin ja sen naapureiden konfliktien välittömiin syihin, vaan valottaisin hieman vanhempia asioita. Niilläkin on merkitystä myös nykytilanteessa.
Lähi-idän kaikilla kansoilla on pitkä historia. Enemmän oppia saaneet ihmiset tuntevat kansansa historian ja ovat siitä ylpeitä. Kyproksen kreikkalainen väestö, mikä tuntee Kreikan loisteliaan historian omakseen, on ollut alisteinen muille yli 2000 vuotta; patoutumat pyrkivät purkautumaan, kun he ovat päässeet määräävään asemaan. Turkkilaiset ovat ylpeitä suurvaltahistoriastaan ja he ovat olleet saaren ”herrakansana” 400 vuotta. Nykytilanteessa he saattavat tuntea itsensä nöyryytetyiksi eivätkä halua alistua osaansa. Kreikkalaisella väestöllä ei liene enää halua liittyä Kreikkaan eikä turkkilainenkaan väestö kannattane heidän alueensa liittämistä Turkkiin, mutta Turkki pitää kiinni asemastaan saarella ja siten estää Kyproksen valtion yhdistymisen. (Huom! Tämä on kirjoitettu jo 1998. Nythän tilanne on muuttunut).
Juutalaiset tietävät olevansa kolmen suuren monoteistisen uskonnon kantaisiä ja siten antaneensa maailmalle sen merkittävimmän perinnön. Varmaan he myös tiedostavat - en ole koskaan kuullut kenenkään sitä korostavan - että he ovat antaneet maailman tieteille, taiteille ja melkein mille tahansa elämänalalle lukumääräänsä suuremman panoksen. Juutalaisia on ihmiskunnasta noin 0,2 %, mutta heidän osuutensa nobelisteista on yli 20 %. Monelle israelilaiselle heidän kotimaansa on tuo Jumalan osoittama Luvattu maa, johon Mooses johdatti kansansa Egyptin orjuudesta, ja he katsovat olevansa oikeutettuja maahansa jo tällä perusteella. Jotkut kai vetoavat ns. Balfourin julistukseen. Englannin ulkoministeri jaarli Arthur Balfour lupasi vuonna 1917 juutalaisille Palestiinan ”kansallisen kodin” perustamista varten. Hänen oli helppo antaa tuo lupaus, sillä Palestiina ei kuulunut tuolloin Englannille vaan Turkille!
Monen juutalaisen mielestä vain oma maa voi suojella heitä niiltä kauheuksilta, joita he ovat joutuneet kokemaan muualla maailmassa antisemitismin vuoksi. Maailmalla on tässä syytä huonoon omatuntoon eikä juutalaisten näkemystä voida kyseenalaistaa. Juutalaisvainoihin vähiten syyllisiä lienevät ne, jotka tuon valtion perustamisen johdosta ovat joutuneet eniten kärsimään. Palestiinalaiset ovat asuneet Israelin alueella ehkä kauemmin kuin juutalaiset, joten se on kiistatta heidänkin kotimaansa.
Monessa asiassa eripuraiset arabit ovat yksimielisen ylpeitä historiastaan ja valistuneimmat myös tietoisia siitä, että heidän valtakuntansa ulottui satoja vuosia Eurooppaan ja he kantoivat kreikkalaista sivistysperinnettä pimeän keskiajan yli kehittäen tieteitä ja taiteita ennennäkemättömään kukoistukseen mm. Avicennan ja Averroeen johdolla. Arabit odottavat, että tämä muistetaan ja heidän mielipidettään alueen asioissa edelleen kuullaan ja arvostetaan. Toisaalta heille on arka paikka tietoisuus siitä, että he joutuivat myöhemmin muiden alistamiksi. Nyt monet kokevat Israelin lyövän kiilan heidän keskellensä ja noihin myöhempiin alistajiin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti siksi, että ne nähdään tuon karsastetun Israelin ystävinä.
Ei ole kuitenkaan olemassa mitään yhtenäistä arabikansaa. Tavalliset ihmiset kokevat olevansa ennen muuta egyptiläisiä, palestiinalaisia, syyrialaisia jne, ja arabimaiden johtajienkin pyrkimykset käyvät usein ristiin. Islam toki yhdistää, mutta toisistaan paljon poikkeavat pääsuunnat sunnalaisuus ja shiialaisuus ja lisäksi monet lahkot vaikuttavat heidän keskuudessaan. Arabimaat omaavat erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, mutta demokratioita ne eivät juuri koskaan ole. Niissä mielellään ihaillaan vahvoja johtajia, vaikka ne usein näyttävät johtavan maitaan omien valtapyrkimystensä mukaisesti kansastaan vähät välittäen. Länsimaisen näkemyksen mukaan on paradoksaalista, että Egyptin johtajista maansa kolmeen hävittyyn sotaan vienyt Gamal Abdel Nasser sai kuolla palvottuna sankarina ja viimeisen sodan Egyptille voitolliseen rauhaan johtanut Anwar Sadat sai maksaa siitä hengellään!
Arabimaissa ilmenevä Israelin viha ei ole yhdenmukaista ja aukotonta. Egyptissä vihaa on lähinnä vain muslimifundamentalistien keskuudessa ja Jordaniassa oikeastaan vain palestiinalaispakolaisten joukossa. Syyriassa Israelia vihataan maan alueiden valloittajana, Libanonissa maahantunkeutujana ja miehittäjänä, joskin eräät tahot siellä vihaavat Syyriaa samasta syystä ja pitävät Israelia suojelijanaan. Syyriassa vihalla yritetään peittää myös maan sisäisiä ongelmia, jotka johtuvat osin mm. siitä, että pienellä alauiittien heimolla, johon al Assadien presidenttisuku kuuluu, on suhteettoman suuri valta. Vuonna 1981-82 minun Golanilla ollessani ongelmat kärjistyivät sisällissodan asteelle, Haman verilöylyksi ja verisiksi mellakoiksi eräissä muissakin kaupungeissa.
Arabit vakuuttavat, etteivät he vihaa juutalaisia, ja eihän historian saatossa arabimaissa ole esiintynyt antisemitismiä samassa mitassa kuin useimmissa Euroopan maissa. Jo keskiajan suuret arabioppineet työskentelivät ystävyydessä aikansa suuren juutalaisen oppineen Maimonideen kanssa. Arabit sanovat vihaavansa vain sionismia, eli tuota Itävallan juutalaisen kirjailija Theodor Herzlin 1896 perustamaa juutalaiseen valtioon tähtäävää liikettä ja sen konkreettista ilmentymää, Israelin valtiota. Kieltämättä tästä johtuen Israelin arabinaapureiden vaivoiksi on tullut valtavasti palestiinalaispakolaisia, joiden vaatimuksia omaan kotimaahan he tukevat ei niinkään veljellisestä myötätunnosta kuin voidakseen häätää nuo pakolaiset pois omasta maastaan.
Israel ei ole naapureitaan yhtenäisempi. Maassa on suuri palestiinalaisvähemmistö, johon kuuluvista monet haluaisivat vain tehdä työtä ja elää rauhassa maan valtaväestön kanssa, mutta ääriainekset ja ulkopuoliset tekevät sen mahdottomaksi. Juutalaisten suhtautuminen palestiinalaisiin ei yleisestä nuivuudesta huolimatta ole sekään yhdenmukaista. Länsirannan kysymys jakaa kansaa ja on erilaisia mielipiteitä siitä, millainen asema palestiinalaisilla tulisi olla Israelin valtiossa. Jizhak Rabin, entinen maineikas sotilas, myöhempi puolustus- ja pääministeri sekä Nobelin rauhanpalkinnon saaja tuli tapetuksi, kun hän solmi rauhansopimuksen palestiinalaisten johtajan Jasser Arafatin kanssa. Eräisiin naapurivaltioihin ei luoteta lainkaan ja toisiin suhtaudutaan varsin myönteisesti. Jordanian kuningas Husseinia monet Israelilaiset suorastaan rakastivat ja Egyptin presidentti Sadat koettiin Israelissa sankariksi ja suureksi valtiomieheksi.
Juutalainen kansa on muutenkin kovin heterogeeninen. Sen enemmistö on eri puolilta maailmaa tulleita ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisia, jotka puhuvat monia eri kieliä - toki lähes kaikki osaavat myös hebreaa - ja omaavat erilaisia kulttuureja. Israel on demokratia ja sen väestö poliittisesti tiedostavaa. Poliittinen kenttä on pirstaloitunut lukuisiin, hyvin erilaisia arvoja tavoitteleviin ja toisiaan jyrkästi vastustaviin puolueisiin.
Juutalaiset eivät enää jakaudu heimoihin raamatullisesti Jaakobin poikien mukaan, vaan diasporan, juutalaisten hajaannuksen aikaisen maantieteellisen alkuperän perusteella lähinnä sefardeiksi ja ashkenaseiksi. Sukupolvien ajan Israelissa asuneet kutsuvat itseään sabroiksi. (Sabra on kaktus, ja nuo juutalaiset pitävät itseään sen kaltaisena: päältä piikikkäänä, sisältä pehmeänä!) Heimoilla ei ole suurta roolia Israelissa. Uskonnollisesti juutalaiset jakautuvat moniin lahkoihin, pääsuuntina ortodoksit, reformistit ja hasidit. Jyrkimmät eivät edes tunnusta Israelin valtiota, vaan odottavat Messiaan tuloa ja valtakunnan perustamista. Suuri osa väestöstä on hyvin maallistunutta. Lähes kaikille valtio on tärkeä, minkä he ovat osoittaneet puolustaessaan sitä uhrautuvasti.
Noiden taustojen lyhytkin esittely osoittaa niihin sisältyvät monet ristiriitaisuudet, mikä ei ehkä edistä monimutkaisen tilanteen parempaa ymmärtämistä. Silti ei pitäisi tulla niin kyyniseksi, kuin se amerikkalainen sotilastarkkailija, joka sanoi läksiäisissään: ”Kun vuosi sitten tulin tänne, en voinut ymmärtää, miksi nämä ihmiset eivät tule täällä toimeen keskenään. Nyt vuoden täällä oltuani en ymmärrä sitä yhtään paremmin. Yhdestä asiasta olen tullut vakuuttuneeksi: kyllä juutalaiset ja arabit ovat toisensa ansainneet”. Rauhanturvaajan on pyrittävä katsomaan asioita avoimin mielin molempien osapuolten kannalta. Silti on hyvä muistaa, että ”idän ilmiöiden arviointi länsimaisella logiikalla vie helposti vääriin johtopäätöksiin”!
Seuraan edelleen mielenkiinnolla noiden alueiden tapahtumia, mutta tiedän, että asiat eivät paikanpäällä ole aina sellaiset, miltä ne täältä katsoen saattavat näyttää. Arabialainen sananlasku sanoo, että ”hyvä valhe ehtii Bagdadista Konstantinopoliin, kun totuus etsii vielä sandaaleitaan”! Toivoa nopeista ratkaisuista varsinkaan Israelin alueella ei kuitenkaan liene; niin juutalaisten kuin palestiinalaistenkin piina jatkunee vielä pitkään. Silti haluan uskoa, että tulevaisuus vielä tuo ratkaisuja noihin vaikeisiin ongelmiin; on pakko - näin ei voi jatkua loputtomiin! Ja noiden kansojen itsensä on nuo ratkaisut tehtävä; muut eivät voi tehdä sitä heidän puolestaan; rauhanturvaajatkin voivat vain antaa toiminnallaan aikalisän tarvittavien ratkaisujen löytämiseksi.
Pitkäaikainen oleskelu ja työskentely melko suljetuissa yhteisöissä, sotilasleireissä vierailla mailla, monet ”tiukat paikat” ja yhdessä koettu kuolemanvaarakin niissä synnyttää kestäviä toveruussuhteita. Yhteiset kokemukset, monet ”seikkailut”, myös vapaa-aikana kantavat muistoja, joita on hauska kertailla sinibaretti-illoissa. Eniten sidettä vahvistaa ylpeys hyvämaineisen joukon jäsenyydestä ja yhteinen tietoisuus siitä, että on oltu mukana hyvässä ja tärkeässä, yleisesti hyväksytyssä vaativassa työssä. Näin syntyy ”vaitterihenki”. Se henki kestää ja voi jopa vahvistua vielä aktiivipalveluksen päätyttyä. Monista aiemmin toisilleen tuntemattomista ”vaittereista” on tullut elämänikäisiä ystäviä. Minunkin parhaissa ystävissäni on monia, joihin olen tutustunut noilla matkoillani tai myöhemmin yhdistyksessämme.
Olen ollut perustamassa Suomen Sinibaretteja. Perustava kokous pidettiin. - - -
- - - ”Vaitterihenki” on nostanut myös meidän yhdistyksemme (---:n Sinibaretit) voimakkaaseen kasvuun ja aktivoinut sen erittäin monimuotoiseen toimintaan. Erityisen ilahduttavaa on, että joukossamme on nykyisin yhä enenevästi myös saman hengen omaksuneita naispuolisia sinibaretteja ja monissa riennoissamme on mukana myös jäsenten puolisoita; minunkin vaimoni on ollut ihastuneena mukana hienoissa juhlissamme ja monilla mielenkiintoisilla matkoillamme.
Minulle nuo kolme pitkää YK-komennustani, yhteensä lähes neljä vuotta, merkitsevät hyvin paljon. Koen antaneeni edes pienen panokseni suurelle asialle. Koen myös saaneeni siitä kunnon palkan, enkä tarkoita nyt ensisijaisesti rahapalkkaa. Noilla matkoilla pääsin näkemään maailmaa melko paljon; monia maita ja meriä, huikaisevan kauniita maisemia, suuria kaupunkeja, monenlaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä ja kulttuuriaan, loistoa ja kurjuuttakin, monia uskontoja ja niiden pyhiä paikkoja, historiallisia muistomerkkejä. Uskon tulleeni ymmärtämään myös noiden ongelma-alueiden ihmisiä ja heidän ongelmiensa todellisuutta taustoineen aivan toisin, kuin jos muodostaisin käsitykseni niistä vain lehtitietojen, muun median tai vakavammankin lukemani tahi turistimatkoilla nähdyn ja kuullun perusteella.
Unohtumattomia elämyksiä koin Lähi-idän värikkäässä nykypäivässä, ja sen menneisyys heräsi mielessäni eloon kiivettyäni Hoorebin vuorelle, paikkaan, jossa Jumala antoi kymmenen käskyä Moosekselle, polvistuessani seimen paikalle Jeesuksen syntymäkirkossa Beetlehemissä ja laskeutuessani Hänen hautakammioonsa pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa. Tuon kaiken näkemisestä ja kokemisesta minä haaveilin lapsena, mutta en oikein uskonut haaveitteni koskaan käyvän toteen. Nyt olen syystä tyytyväinen.
- - -
Tuossa avaamassani ketjussa "rassaako keskusta verta nenästään" joku ilmeinen uusnatsi (keskustalainen kai hän on olevinaan) nimitteli minua " säälittäväksi hihhulipelleksi" siksi, että olin pitänyt Tannrin ja Fagerholmin meriittinä sitä, että he olivat toimineet sodan aikana rohkeasti juutalaisten pelastamiseksi natsien kuolemanleireiltä.
Ajattelin ensin jättää tuon omaan arvoonsa, mutta rupesi se sen verran jurnuttamaan sisälläni, että vastasin hänelle oheisella. Tarkemmin ajateltuani minun on hyvä esiteltävä hieman itseäni ihan omana lukunaan, kun aika monet muutkin ovat pitäneet itseään pätevinä arvioimaan minua ja vaikuttimiani.
Laitan tähän otteita erään pitkän, moniosaisen kirjoitussarjani loppuyhteenvedosta. Kirjoitukseni käsitteli kokemuksiani kolmesta YK:n rauhanturvapalveluksesta vuosilta 1965-82 (Kyprokselta, Siinailta ja Golanilta), yhteensä noin neljä vuotta. Kirjoitus julkaistiin muutamassa sotilaslehdessä lehdessä viime vuosituhannen lopulla. Otteita tuosta kirjoituksestani laitoin viime syksynä myös näille keskustelupalstoille historia-osastoon.
Olen toki kirjoittanut aiheesta muuallakin ja enemmän, mutta tämäkin ote kirjoituksestani riittäneen osoittamaan, että minulla on jonkin verran tietoa, mistä puhun, ja että minulla ainakaan ei ole natsi- enempää kuin muitakaan –ismisympatioita, ja ymmärrän konfliktien osapuolia ainakin enemmän kuin ne, jotka heittelevät mielipiteitään mutu-perusteella.
Minulla on siis melko pitkä aktiiviupseerinkin ura takanani, vaikka myöhemmin olen tehnyt aivan muunlaisia töitä. Eivät minun kokemukseni Lähi-Idästä rajoitu noihin neljään YK:n rauhanturvaajan palveltuun vuoteen. Olen ollut siellä myös kansainvälisen punaisen ristin projekteissa ja erään suuren suomalaisen yrityksen erityistehtävissä.
Ennen tuota kirjoitukseni referointia totean vain, että kyllä noita juutalaisia tapettiin noilla kuolemanleireillä jokseenkin kuusi miljoonaa, Nykyisin ainoastaan uusnatsit epäilevät tuota määrää. Kuuluneeko tuo eräs vastineen antanut heihin, vai lienevätkö tuollaiset ajatukset keskustalaisissa yleisempiäkin? Eivät edes tavalliset palestiinalaiset sitä kiistä, ei kai Jasser Arafatkaan, jotkut pahimmat terroristit kyllä.
Voin sanoa myös teille kaikille: Käykää Auschwitzissa (nyk. Oswiezim Puolassa), Dachaussa Münchenin lähellä Saksassa ja holocaust-musossa Jerusalemissa ja lukekaa edes vähän historiaa, niin tiedätte, mitä tapahtui. Lukekaa myös kenraali Ensio Siilasvuon muistelmat ”Rauhan asialla Lähi-Idässä", missä tuo yksi maailmalla tunnetuimpia ja arvostetuimpia suomalaisia muistelee neljätoistavuotista uraansa ”rauhan asialla”.
RAUHANTURVAAJAKOKEMUSTENI JÄLKITARKASTELUA
- - -
Minulta on joskus kysytty, kumpaa osapuolta kohtaan minä tunsin myötätuntoa. Olen vastannut, että ”kumpaakin”. Näin vastatessani en ole kaunistellut tuntemuksiani, sillä sympatiani - joita väistämättä joskus syntyy - ovat vaihdelleet tilanteen mukaan. Kyproksella olin sisimmässäni turkkilaisten puolella silloin, kun vahvemmat kreikkalaiset uhosivat voimansa tunnossa, ja kreikkalaisten puolella, kun turkkilaiset heittäytyivät hankaliksi. Turkin armeijan ilmahyökkäys ja maihinnousu Kyprokselle (1974) sai sympatiani heikomman osapuolen, Kyproksen kreikkalaisten puolelle, vaikka hyvin tiesin, etteivät he olleet syyttömiä Turkin voimakkaaseen reaktioon.
- - -
Israelin ja sen naapureiden tilannetta voidaan verrata Daavidiin ja Goljatiin. Arabinaapureihinsa verrattuna sekä alueeltaan että väestöltään kääpiö Israel on käydyissä sodissa silti ollut naapureitaan vahvempi. Ollako nyt heikomman vai vahvemman puolella? Heikompihan yleensä saa sympatiat, mutta nyt tulee huomata, että nuo ”heikommat” ovat paljon suurempia ja ne ovat aloittaneet nuo sodat, joissa niille on käynyt huonosti. Siitä huolimatta ne jaksavat uhota, vaikka toisaalla esittävät mielellään marttyyriä. Tuollainen pyrkii ärsyttämään tilanteen tuntevaa. Israelilaisia on ihailtava siitä, että he ovat rakentaneet - toki muualta maailmasta paljon apua saaden - muutamissa vuosikymmenissä maan, jonka kukoistus korostuu naapureiden rinnalla. Israelin naapureitaan parempi osaaminen näkyy monessa asiassa, ei vähiten sen armeijassa, mikä on arvostettava korkealle. Usein nähty palestiinalaisten huono kohtelu ja juutalaisten peittelemätön ylemmyydentunto naapureihin nähden ei tuo pisteitä Israelille.
Joskus kuulee sanottavan, että ihmisinä arabit ovat miellyttävämpiä kuin juutalaiset - ja kuuleepa joskus päinvastaisenkin mielipiteen. Yleistäminen on yleensä tyhmää ja niin myös tässä. Kaikissa kansoissa on erilaisia yksilöitä, miellyttävämpiä ja vähemmän miellyttäviä. Ainakaan ei voida sanoa, että arabit ovat hyviä ja juutalaiset pahoja tai päinvastoin. Sama tietenkin pätee myös kreikkalaisiin ja turkkilaisiin. Ja varmaa on, etteivät nuo ikävät tapahtumat tuolla johdu ihmisten pahuudesta, vaan syyt ovat syvemmällä ja monimutkaisemmat. En puutu enää Kyproksen enempää kuin Israelin ja sen naapureiden konfliktien välittömiin syihin, vaan valottaisin hieman vanhempia asioita. Niilläkin on merkitystä myös nykytilanteessa.
Lähi-idän kaikilla kansoilla on pitkä historia. Enemmän oppia saaneet ihmiset tuntevat kansansa historian ja ovat siitä ylpeitä. Kyproksen kreikkalainen väestö, mikä tuntee Kreikan loisteliaan historian omakseen, on ollut alisteinen muille yli 2000 vuotta; patoutumat pyrkivät purkautumaan, kun he ovat päässeet määräävään asemaan. Turkkilaiset ovat ylpeitä suurvaltahistoriastaan ja he ovat olleet saaren ”herrakansana” 400 vuotta. Nykytilanteessa he saattavat tuntea itsensä nöyryytetyiksi eivätkä halua alistua osaansa. Kreikkalaisella väestöllä ei liene enää halua liittyä Kreikkaan eikä turkkilainenkaan väestö kannattane heidän alueensa liittämistä Turkkiin, mutta Turkki pitää kiinni asemastaan saarella ja siten estää Kyproksen valtion yhdistymisen. (Huom! Tämä on kirjoitettu jo 1998. Nythän tilanne on muuttunut).
Juutalaiset tietävät olevansa kolmen suuren monoteistisen uskonnon kantaisiä ja siten antaneensa maailmalle sen merkittävimmän perinnön. Varmaan he myös tiedostavat - en ole koskaan kuullut kenenkään sitä korostavan - että he ovat antaneet maailman tieteille, taiteille ja melkein mille tahansa elämänalalle lukumääräänsä suuremman panoksen. Juutalaisia on ihmiskunnasta noin 0,2 %, mutta heidän osuutensa nobelisteista on yli 20 %. Monelle israelilaiselle heidän kotimaansa on tuo Jumalan osoittama Luvattu maa, johon Mooses johdatti kansansa Egyptin orjuudesta, ja he katsovat olevansa oikeutettuja maahansa jo tällä perusteella. Jotkut kai vetoavat ns. Balfourin julistukseen. Englannin ulkoministeri jaarli Arthur Balfour lupasi vuonna 1917 juutalaisille Palestiinan ”kansallisen kodin” perustamista varten. Hänen oli helppo antaa tuo lupaus, sillä Palestiina ei kuulunut tuolloin Englannille vaan Turkille!
Monen juutalaisen mielestä vain oma maa voi suojella heitä niiltä kauheuksilta, joita he ovat joutuneet kokemaan muualla maailmassa antisemitismin vuoksi. Maailmalla on tässä syytä huonoon omatuntoon eikä juutalaisten näkemystä voida kyseenalaistaa. Juutalaisvainoihin vähiten syyllisiä lienevät ne, jotka tuon valtion perustamisen johdosta ovat joutuneet eniten kärsimään. Palestiinalaiset ovat asuneet Israelin alueella ehkä kauemmin kuin juutalaiset, joten se on kiistatta heidänkin kotimaansa.
Monessa asiassa eripuraiset arabit ovat yksimielisen ylpeitä historiastaan ja valistuneimmat myös tietoisia siitä, että heidän valtakuntansa ulottui satoja vuosia Eurooppaan ja he kantoivat kreikkalaista sivistysperinnettä pimeän keskiajan yli kehittäen tieteitä ja taiteita ennennäkemättömään kukoistukseen mm. Avicennan ja Averroeen johdolla. Arabit odottavat, että tämä muistetaan ja heidän mielipidettään alueen asioissa edelleen kuullaan ja arvostetaan. Toisaalta heille on arka paikka tietoisuus siitä, että he joutuivat myöhemmin muiden alistamiksi. Nyt monet kokevat Israelin lyövän kiilan heidän keskellensä ja noihin myöhempiin alistajiin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti siksi, että ne nähdään tuon karsastetun Israelin ystävinä.
Ei ole kuitenkaan olemassa mitään yhtenäistä arabikansaa. Tavalliset ihmiset kokevat olevansa ennen muuta egyptiläisiä, palestiinalaisia, syyrialaisia jne, ja arabimaiden johtajienkin pyrkimykset käyvät usein ristiin. Islam toki yhdistää, mutta toisistaan paljon poikkeavat pääsuunnat sunnalaisuus ja shiialaisuus ja lisäksi monet lahkot vaikuttavat heidän keskuudessaan. Arabimaat omaavat erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, mutta demokratioita ne eivät juuri koskaan ole. Niissä mielellään ihaillaan vahvoja johtajia, vaikka ne usein näyttävät johtavan maitaan omien valtapyrkimystensä mukaisesti kansastaan vähät välittäen. Länsimaisen näkemyksen mukaan on paradoksaalista, että Egyptin johtajista maansa kolmeen hävittyyn sotaan vienyt Gamal Abdel Nasser sai kuolla palvottuna sankarina ja viimeisen sodan Egyptille voitolliseen rauhaan johtanut Anwar Sadat sai maksaa siitä hengellään!
Arabimaissa ilmenevä Israelin viha ei ole yhdenmukaista ja aukotonta. Egyptissä vihaa on lähinnä vain muslimifundamentalistien keskuudessa ja Jordaniassa oikeastaan vain palestiinalaispakolaisten joukossa. Syyriassa Israelia vihataan maan alueiden valloittajana, Libanonissa maahantunkeutujana ja miehittäjänä, joskin eräät tahot siellä vihaavat Syyriaa samasta syystä ja pitävät Israelia suojelijanaan. Syyriassa vihalla yritetään peittää myös maan sisäisiä ongelmia, jotka johtuvat osin mm. siitä, että pienellä alauiittien heimolla, johon al Assadien presidenttisuku kuuluu, on suhteettoman suuri valta. Vuonna 1981-82 minun Golanilla ollessani ongelmat kärjistyivät sisällissodan asteelle, Haman verilöylyksi ja verisiksi mellakoiksi eräissä muissakin kaupungeissa.
Arabit vakuuttavat, etteivät he vihaa juutalaisia, ja eihän historian saatossa arabimaissa ole esiintynyt antisemitismiä samassa mitassa kuin useimmissa Euroopan maissa. Jo keskiajan suuret arabioppineet työskentelivät ystävyydessä aikansa suuren juutalaisen oppineen Maimonideen kanssa. Arabit sanovat vihaavansa vain sionismia, eli tuota Itävallan juutalaisen kirjailija Theodor Herzlin 1896 perustamaa juutalaiseen valtioon tähtäävää liikettä ja sen konkreettista ilmentymää, Israelin valtiota. Kieltämättä tästä johtuen Israelin arabinaapureiden vaivoiksi on tullut valtavasti palestiinalaispakolaisia, joiden vaatimuksia omaan kotimaahan he tukevat ei niinkään veljellisestä myötätunnosta kuin voidakseen häätää nuo pakolaiset pois omasta maastaan.
Israel ei ole naapureitaan yhtenäisempi. Maassa on suuri palestiinalaisvähemmistö, johon kuuluvista monet haluaisivat vain tehdä työtä ja elää rauhassa maan valtaväestön kanssa, mutta ääriainekset ja ulkopuoliset tekevät sen mahdottomaksi. Juutalaisten suhtautuminen palestiinalaisiin ei yleisestä nuivuudesta huolimatta ole sekään yhdenmukaista. Länsirannan kysymys jakaa kansaa ja on erilaisia mielipiteitä siitä, millainen asema palestiinalaisilla tulisi olla Israelin valtiossa. Jizhak Rabin, entinen maineikas sotilas, myöhempi puolustus- ja pääministeri sekä Nobelin rauhanpalkinnon saaja tuli tapetuksi, kun hän solmi rauhansopimuksen palestiinalaisten johtajan Jasser Arafatin kanssa. Eräisiin naapurivaltioihin ei luoteta lainkaan ja toisiin suhtaudutaan varsin myönteisesti. Jordanian kuningas Husseinia monet Israelilaiset suorastaan rakastivat ja Egyptin presidentti Sadat koettiin Israelissa sankariksi ja suureksi valtiomieheksi.
Juutalainen kansa on muutenkin kovin heterogeeninen. Sen enemmistö on eri puolilta maailmaa tulleita ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisia, jotka puhuvat monia eri kieliä - toki lähes kaikki osaavat myös hebreaa - ja omaavat erilaisia kulttuureja. Israel on demokratia ja sen väestö poliittisesti tiedostavaa. Poliittinen kenttä on pirstaloitunut lukuisiin, hyvin erilaisia arvoja tavoitteleviin ja toisiaan jyrkästi vastustaviin puolueisiin.
Juutalaiset eivät enää jakaudu heimoihin raamatullisesti Jaakobin poikien mukaan, vaan diasporan, juutalaisten hajaannuksen aikaisen maantieteellisen alkuperän perusteella lähinnä sefardeiksi ja ashkenaseiksi. Sukupolvien ajan Israelissa asuneet kutsuvat itseään sabroiksi. (Sabra on kaktus, ja nuo juutalaiset pitävät itseään sen kaltaisena: päältä piikikkäänä, sisältä pehmeänä!) Heimoilla ei ole suurta roolia Israelissa. Uskonnollisesti juutalaiset jakautuvat moniin lahkoihin, pääsuuntina ortodoksit, reformistit ja hasidit. Jyrkimmät eivät edes tunnusta Israelin valtiota, vaan odottavat Messiaan tuloa ja valtakunnan perustamista. Suuri osa väestöstä on hyvin maallistunutta. Lähes kaikille valtio on tärkeä, minkä he ovat osoittaneet puolustaessaan sitä uhrautuvasti.
Noiden taustojen lyhytkin esittely osoittaa niihin sisältyvät monet ristiriitaisuudet, mikä ei ehkä edistä monimutkaisen tilanteen parempaa ymmärtämistä. Silti ei pitäisi tulla niin kyyniseksi, kuin se amerikkalainen sotilastarkkailija, joka sanoi läksiäisissään: ”Kun vuosi sitten tulin tänne, en voinut ymmärtää, miksi nämä ihmiset eivät tule täällä toimeen keskenään. Nyt vuoden täällä oltuani en ymmärrä sitä yhtään paremmin. Yhdestä asiasta olen tullut vakuuttuneeksi: kyllä juutalaiset ja arabit ovat toisensa ansainneet”. Rauhanturvaajan on pyrittävä katsomaan asioita avoimin mielin molempien osapuolten kannalta. Silti on hyvä muistaa, että ”idän ilmiöiden arviointi länsimaisella logiikalla vie helposti vääriin johtopäätöksiin”!
Seuraan edelleen mielenkiinnolla noiden alueiden tapahtumia, mutta tiedän, että asiat eivät paikanpäällä ole aina sellaiset, miltä ne täältä katsoen saattavat näyttää. Arabialainen sananlasku sanoo, että ”hyvä valhe ehtii Bagdadista Konstantinopoliin, kun totuus etsii vielä sandaaleitaan”! Toivoa nopeista ratkaisuista varsinkaan Israelin alueella ei kuitenkaan liene; niin juutalaisten kuin palestiinalaistenkin piina jatkunee vielä pitkään. Silti haluan uskoa, että tulevaisuus vielä tuo ratkaisuja noihin vaikeisiin ongelmiin; on pakko - näin ei voi jatkua loputtomiin! Ja noiden kansojen itsensä on nuo ratkaisut tehtävä; muut eivät voi tehdä sitä heidän puolestaan; rauhanturvaajatkin voivat vain antaa toiminnallaan aikalisän tarvittavien ratkaisujen löytämiseksi.
Pitkäaikainen oleskelu ja työskentely melko suljetuissa yhteisöissä, sotilasleireissä vierailla mailla, monet ”tiukat paikat” ja yhdessä koettu kuolemanvaarakin niissä synnyttää kestäviä toveruussuhteita. Yhteiset kokemukset, monet ”seikkailut”, myös vapaa-aikana kantavat muistoja, joita on hauska kertailla sinibaretti-illoissa. Eniten sidettä vahvistaa ylpeys hyvämaineisen joukon jäsenyydestä ja yhteinen tietoisuus siitä, että on oltu mukana hyvässä ja tärkeässä, yleisesti hyväksytyssä vaativassa työssä. Näin syntyy ”vaitterihenki”. Se henki kestää ja voi jopa vahvistua vielä aktiivipalveluksen päätyttyä. Monista aiemmin toisilleen tuntemattomista ”vaittereista” on tullut elämänikäisiä ystäviä. Minunkin parhaissa ystävissäni on monia, joihin olen tutustunut noilla matkoillani tai myöhemmin yhdistyksessämme.
Olen ollut perustamassa Suomen Sinibaretteja. Perustava kokous pidettiin. - - -
- - - ”Vaitterihenki” on nostanut myös meidän yhdistyksemme (---:n Sinibaretit) voimakkaaseen kasvuun ja aktivoinut sen erittäin monimuotoiseen toimintaan. Erityisen ilahduttavaa on, että joukossamme on nykyisin yhä enenevästi myös saman hengen omaksuneita naispuolisia sinibaretteja ja monissa riennoissamme on mukana myös jäsenten puolisoita; minunkin vaimoni on ollut ihastuneena mukana hienoissa juhlissamme ja monilla mielenkiintoisilla matkoillamme.
Minulle nuo kolme pitkää YK-komennustani, yhteensä lähes neljä vuotta, merkitsevät hyvin paljon. Koen antaneeni edes pienen panokseni suurelle asialle. Koen myös saaneeni siitä kunnon palkan, enkä tarkoita nyt ensisijaisesti rahapalkkaa. Noilla matkoilla pääsin näkemään maailmaa melko paljon; monia maita ja meriä, huikaisevan kauniita maisemia, suuria kaupunkeja, monenlaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä ja kulttuuriaan, loistoa ja kurjuuttakin, monia uskontoja ja niiden pyhiä paikkoja, historiallisia muistomerkkejä. Uskon tulleeni ymmärtämään myös noiden ongelma-alueiden ihmisiä ja heidän ongelmiensa todellisuutta taustoineen aivan toisin, kuin jos muodostaisin käsitykseni niistä vain lehtitietojen, muun median tai vakavammankin lukemani tahi turistimatkoilla nähdyn ja kuullun perusteella.
Unohtumattomia elämyksiä koin Lähi-idän värikkäässä nykypäivässä, ja sen menneisyys heräsi mielessäni eloon kiivettyäni Hoorebin vuorelle, paikkaan, jossa Jumala antoi kymmenen käskyä Moosekselle, polvistuessani seimen paikalle Jeesuksen syntymäkirkossa Beetlehemissä ja laskeutuessani Hänen hautakammioonsa pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa. Tuon kaiken näkemisestä ja kokemisesta minä haaveilin lapsena, mutta en oikein uskonut haaveitteni koskaan käyvän toteen. Nyt olen syystä tyytyväinen.
- - -
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kun itse en ole paikanpäällä vieraillut, muuten kuin turistin ominaisuudessa, viime viikolla viimeksi, niin tekisi mieli uskoa katsaukseesi ja johtopäätöksiisi. Vähän minua häiritsee tapasi "kirjoittaa" historiaa vain kulloistenkin uskomustesi ja mielipiteittesi tueksi. Toivottavasti tuossa jutussasi oli objektiivisuutta normaalia enemmän.
Kiitoksia joka tapauksessa, se oli paras kirjoituksesi näillä palstoilla.
Kiitos kiitoksista! Monenlaista olen kai kirjoittanut, kun on niin monia asioita, joihin tunnen mielenkiintoa, ja eläkeläisellä on aikaa, vaikka on toki yhtä ja toista muutakin tekemistä.
Olen minä todella ollut vuoden Kyproksella (Nicosiassa), 1,5 vuotta Siinailla silloin, kun Israel vielä miehitti aluetta (Esikuntamme oli Abu Rudeisissa, jokseenkin Suezin ja Sharm el Sheikin puolivälissä)ja 15 kuukautta Golanilla Israelin ja Syyrian rajalla (esikuntamme oli Camp Ziouannissa, Quneitran rauniokaupungin vieressä). Kyproksella oli vielä aikanani lähes sotatilanne, Siinailla oli rauhallisempaa ja Golanin suljetulla rajalla hyvin rauhallista, kunnes Israel hyökkäsi Libanoniin keväällä 1982 ja jouduimme osaksi sotatoimialuetta.
Hienoja ja muistorikkaita kokemuksia kaikki, vaikka eivät ne aina aikanaan pelkästään mukavia olleet!
Israelin tunnen niin hyvin, että voisin vaikka toimia siellä turistioppaana. Golanin reissun aikana minulla oli monia kuukausia vuokra-asunto myös Tiberiaksessa, missä vaimonikin vähän aikaa asui. Ei ole Israelissa juuri isompaa tietä, mitä en olisi ajanut eikä merkittävämpää kaupunkia, jossa en olisi käynyt. Parhaiten tunnen Galilean (jossa Tiberiaskin on, Genesaretin järven rannalla) ja Jerusalemin, mutta kyllä Tel Avivkin on varsin tuttu.
Ja tunnen myös Egyptin ja Syyrian läpikotaisin, päästä päähän olen ne matkaillut ja kaikki merkittävät historialliset kohteet katsastanut. Libanonin ja Jordanian tunnen huonommin, mutta toki Beirut ja Amman ovat useamman käynnin tuttuja ja olen minä hieman muuallakin niissä reissannut ja historiallisia paikkoja katsellut, sillä olen aina ollut kovin kiinnostunut historiasta, jota olen jonkin verran aikanaan opiskellutkin.
Olen noiden reissujen jälkeen - viimeisestäkin YK-reissusta on jo kohta 22 vuotta - ollut tuolla alueella lyhyempiä aikoja muissa hommissa, joista mainitsin, ja käynyt myös muutaman kerran turistina sekä Israelissa että Kyproksella.
Mielenkiintoisia maita, varsinkin historian harrastajalle, mutta kovin tuntuu olevan vain ikävä tuo tilanne Israelissa. Kyproksellahan on nyt ihan rauhallista ja maa on tuotapikaa EU:n jäsen. Sydämestäni toivon rauhaa myös tuonne Israelin alueelle, mutta heidän itsensä siihen on päästävä, YK:kin voi vain auttaa sinä, ei tehdä rauhaa heidän puolestaan.
Nyt alkaa näyttää siltä, että Irakin tilanne saattaa riistäytyä koalition käsistä kymmenien miehittäjille vihamielisten, kuolemaa pelkäämättömien joukkioiden riehuessa melkeinpä mielensä mukaan. Uusia fanaattisia ryhmittymiä on alkanut pulpahdella kuin sieniä sateella.
Kovakätinen, helikoptereista konekivääreillä ampumalla tapahtuva kansanjoukkojen kurinpalautus ei ole parasta peeärrää amerikkalaisille, ja tuskin saa irakilaisia rauhoittumaan.
Annappas palstan lähi-idän sotilaspoliittisena asiantuntijana käsityksesi koalition kyvystä saada Irakin tilanne hallintaansa. Miten lähellä kunnon rytinää olemme?
En ole mikään sotilaspoliittinen asiantuntija Lähi-Idästä enempää kuin muualtakaan kyseen ollen. Mutta onhan minulla tietysti mielipiteitä, ja jonkin verran myös kokemusperäistä taustaa niille; siksi niitä olen täälläkin ehkä turhan hanakasti esitellyt.
Mutta kysyttäessä koetan nytkin vastata. Minun mielestäni USA lähti Irakiin mielestään hyvässä tarkoituksessa ja uskossa siihen, että kyllä myös irakilaiset ymmärtävät heidän hyvän tarkoituksensa ja antavat sille tukensa. Näin ajattelivat lähes kaikki amerikkalaiset, eivät ainoastaan Bush ja hänen neuvonantajansa. Se on tyypillistä amerikkalaista; he ovat vähän naiiveja uskossaan oman maailmankatsomuksensa paremmuuteen ja yleiseen hyväksyttävyyteen.
Luulen, että niin Bush kuin amerikkalaiset yleensä uskoivat myös Irakin joukkotuhoaseisiin ja asemaan terrorismin tukijana, ja halusivat sen tähden tehdä maan vaarattomaksi, jota tehtävää he pitivät varsin helppona. Saattoihan heillä olla alun alkaenkin myös muita tarkoituksia, joista vihjaan oheisessa leikkeessä eräästä toisesta kirjoituksestani.
Mutta alkuperäisiltä perusteilta on pudonnut pohja, kun joukkotuhoaseita ei ole löytynyt, ja tehtävä on osoittautunut äärettömän vaikeaksi, jossa menestystä ei ole tullut juuri ollenkaan muuten, kuin että Saddam on sentään vangittu ja hänen lähin kaartinsa eliminoitu. Mutta ne, joiden piti olla ystäviä ja kiitollisia vapauttajalleen, ovatkin muuttumassa vihollisiksi. Amerikkalaisille on käynyt lähes samoin kuin neukuille talvisodassa, jotka olivat yllättyneitä, kun teiden varsilla ei ollutkaan niitä propagandan lupaamia suomalaisneitosia ojentamassa uljaille puna-armeijalaisille vapauttajille leipää, suolaa ja kukkia, vaan metsissä hiihteli lumipukuisia kuolemaa kylväviä sotilaita!
Muissa koalition maissa herätys on ollut vielä kylmempi kuin USA:ssa. Lieneekö siellä enää yksikään jäsenmaa täydellä sydämellä mukana? Lähinnä Iso-Britannia sellaista vielä näyttelee, mutta kyllä Blairilla polttelee kovin myös halu jättää homma sikseen, kun läsnäolo Irakissa ei ainakaan tuo hänelle lisä-ääniä seuraavia vaaleja ajatellen. Mutta eivät kai nuo koalition maat óikein voi enää rivetä joukosta, paitsi Espanja, jossa vaalit ja sosialistien valtaantulo tekevät sen helpommaksi.
Amerikkalaisten itsensä on nyt mahdotonta lähteä noin vain kotia. He ovat jo ylittäneet sen kynnyksen, miltä he voisivat vielä kunniakkaasti perääntyä. He osasivat tehdä niin Persian lahdella, mutta heitä jäi kaivelemaan se, että homma jäi kesken. He eivät muistaneet enää, miten kävi Vietnamissa, missä hommaa ei haluttu jättää kesken. Hyvin suuri vaara on, että Irakista tulee heille toinen Vietnam. Ehkäpä nytkin presidentin vaihdos antaa heille mahdollisuuden vetäytyä Irakista samoin kuin aikanaan Vietnamista. Bushille sellainen ei olisi kerta kaikkiaan mahdollista ja vaikeaa se on hänen seuraajallekin, sillä on suurvallalle lähes kestämätön paikka, jos heidän suurista menetyksistään ei tule mitään palkintoa, ei heidän mieleistään hallitusta, ei erikoisetuja öljyn suhteen, ei uutta liittolaista terrorismin vastaiseen rintamaan, ei kerrassaan mitään..
Jos amerikkalaiset eivät lähde vuoden, puolentoista aikana Irakista, silloin alkaa kasaantua aineksia myös "kunnon rytinään", mihin vihjasit. Silloin tilanne eskaloituu entistä enemmän naapurimaihin, nyt amerikkalaismielisemmissä Jordaniassa ja Egyptissä voi syntyä suuria levottomuuksia ja Saudi-Arabiassa voi tapahtua vaikkapa vallankumouskin ja se voi liittyä amerikkalaisvastaiseen sotarintamaan. Jos Irakissa syntyy oikea rintamien sota, Iranin, Syyrian ja ehkä Turkinkin on vaikea pysyä sivussa, sillä heillä olisi haluja ainakin saaliinjaolle. Silloin viimeistään syntyisi se "kunnon rytinä".
Mutta varsinainen kysymyksesi koski koalition tulevaisuutta. Enköpähän vastannut siihen kaikella edellä olevalla. Huonolta se näyttää!
Mutta toivotaan, ja onhan se toki hyvin mahdollista, että amerikkalaiset saavat Irakissa asioita sen verran järjestykseen, että he voivat kasvonsa joten kuten säilyttäen vetäytyä sieltä ja jättää homman hoidon irakilaisille itselleen. Helppoa se ei tule heillekään olemaan, kun on ristivetoa moneen suuntaan ja niskaanpuhaltajia ilman amerikkalaisiakin riittää rakkaista naapureista!
Asiaa olen sivunnut myös eräässä toisessa jutussani tuossa Matti Vanhasta koskevassa avauksessani nimellä "lisäajatuksia Natosta"
Tässä siitä pieni leike; katso lisää a.o. kohdasta, ole hyvä!
>> USA:n toimintaa Afganistanissa voitiin pitää aidosti terrorismin torjuntana, mihin sillä oli hyvä syy 11.9.2001 iskujen jälkeen. Terrorismin torjuntaan ja USA:n sotilasmahdin esittelyyn muille pelotukseksi lähdettiin varmaan myös Irakiin, mutta kun niistä tekijöistä, millä lähtöä perusteltiin, ei ole ilmennyt näyttöä ja tehtävä osoittautui paljon luultua vaikeammaksi, niin USA:n pysymisessä yhä siellä on kyse jo muustakin. Suurvallan ylpeys ei anna periksi perääntyä, ja onhan siellä sitä öljyäkin…
Hyvä analyysi, varmaankin, koska olen itse tullut aika samoihin johtopäätöksiin mediaa seuraamalla. ;-)
Irakin tilanne tuntuu minusta aika hankalalta muutamastakin syystä.
USA provosoitiin Afganistaniin WTC:n iskuilla, että al-Qaida voisi osoittaa USA:n ja kristittyjen uhkaavan kaikkia islamilaisia valtioita, ja tätä kautta lietsoa vihaa niitä islamilaisia valtioita (niiden hallituksia) kohtaan, jotka eivät tuomitse USAa.
Tässä provosoinnissa oli minusta mukana myös Saddam Hussein, joka teki kaikkensa ärsyttääkseen USA:n voimatoimiin, ja onnistui siinä.
Nyt tilanne on kehittymässä kesktämättömäksi. Afganistania hallitsevat tosiasiassa unikkoa viljelevät rosvopäälliköt kukin omilla reviireillään. Jos YK ja USA vetäytyvät sieltä, alkaa sisällissota.
Saddamin hallinto on tuhottu Irakissa, mutta jos USA ja britit vetäytyvät sieltä, alkaa ihan varmasti sisällissota, jossa osapuolina ovat ainakin shiiat, sunnit ja kurdit; ja ehkä pian mukana myös Iran ja Turkki.
Minusta kyseessä on mekloinen paskarako. Jos länsimaat jatkavat sotilaallista läsnäoloa Afganistanissa ja Irakissa, se tarjoaa fundamentalistisille islamisteille syyn lietsoa ääriaineksia koko "länttä" ja vääräuskoisia vastaan ja samalla lietsoa kapinoita jokaisessa islamilaisessa valtiossa, jos niiden johto voidaan kjollain syyllä osoittaa "vääräuskoisten" tukijaksi.
Jos taas länsimaat (ja YK, koska se tulkitaan länsimaiksi) vetäytyisi Afganistanista ja Irakista, niin maailmassa olisi aika iso ja paha rauhaton sotapesäke, joka ulottuu laajimmillaan Intiasta ja Pakistanista Afgnistanin ja Iranin kautta miltei Eurooppaan saakka.
Sattumalta tuolla alueella on myös iso osa maailman öljyvaroista, joten poisvetäytyminen olisi kohtalokasta koko maailmantaloudelle, kun energian hinnan ennakoitavuus kävisi mahdottomaksi erilaisten sisällissotien ja vallankaappausten räjähdettyä käyntiin.
No mutta Sinähän analysoit itse tuon paremmin kuin minä näin kylmiltään. Huomaan, että olet tarkoin seurannut ja ajatellut tapahtumia. Eivätpä meidän näkemyksemme ole ristiriidassa. Noin se asia taitaa olla, valitettavasti. Joskus toivoisi olevansa väärässä, mutta täytyy sanoa kuin se entinen poliitikko, että "kerran luulin olevani väärässä, mutta pien huomasin erehtyneeni!"
Res. vänrikkinä uskallan ehdottaa korjausta tuohon sitaattiin, sillä muistaakseni tämä poliitikko sanoi, että "luulin kerran erehtyneeni, mutta onneksi huomasin olleeni väärässä..." ;-)
Mutta mitä tuohon Intiasta Israeliin ulottuvaan vyöhykkeeseen tulee, niin itse olen siitä kovasti huolissani lähinnä siinä mielessä, että nyt näyttää siltä, etteivät suurvallat halua toimia yhdessä YK:n puitteissa niin, että YK:lla olisi voima ja valta ryhtyä toimimaan täysipainoisesti alueen rauhoittamiseksi.
Asiaa yhtään tuntematta kuvittelen, että eri suurvalloilla (ja monikansallisilla suuryrityksillä) on sen verran erilaisia intressejä tuolla suurella "arabi"alueella, että YK:n kautta mahdollisesti läpi saatavat kompromissit kaventaisivat aina jonkin suurvallan valtaa, arvovaltaa ja etenkin taloudellisia etuja joissain tuon alueen valtioissa, ettei kunnolliselle yhteistyölle tule riittäviä edellytyksiä.
Niin kauan kuin näin on, niin maa pysyy muokattuna ääri-islamistien ja muiden fundamentalistien jyrkän linjan politiikalle ja sitä kautta myös terroristisille provokaatioille. Ja kun näin on, niin pahaa pelkään, että seuraava maailmansota käydään juuri tuon alueen hallitsemisen vuoksi, vaikkei sitä ehkä käydäkään maantieteellisesti sillä alueella, vaan WTC:n ja Madridin kaltaisina pommi-iskuina eri suurvaltojen pääkaupungeissa.
Pelkään, nimittäin, että sota on jo muuttanut muotoaan niin, ettei mitään rintamalinjoja ja vallattavia alueita juurikaan enää sodissa synny, vaan sota muuttuu sellaiseksi, mitä me ennen kutsuimme nimillä vastarintaliikkeiden sabotaasit tai erikoisjoukkojen iskut, mutta nyt kutsumme nimellä terrorismi, kun se kohdistuu itseä vastaan.
Vaikka vähättelet asiantuntijuuttasi, arvaan monen muunkin, minun lisäkseni, lukeneen vastaustasi suurella mielenkiinnolla. Ihmisenä arabit ovat tuskin parissakymmenessä vuodessa muuttuneet sen enempää kuin me suomalaisetkaan, joten kokemuksillasi on painoarvoa nykyistäkin tilannetta hahmotettaessa.
Eilen luetun uutisen mukaan Bush on tavoittanut Kerryn etumatkan. Hänet valittaisiin jatkoon jos vaalit pidettäisiin nyt. Bushin vaalikassassa on 158milj. dollaria ja Kerryn 48milj. Vaikka vielä kuukausi sitten näytti siltä, että Bush on vaikeuksissa, nyt hänen valintansa näyttää jopa todennäköiseltä. USA:n islamilaiset vastustajat yrittävät tietenkin tehdä parhaansa horjuttaakseen Bushin hallituksen asemaa. Heidän arviointikykyään on turha vähätellä. He ovat jo moneen kertaan todistaneet juonikkuutensa.
"Horjuttamisen" tuleekin olla sopivaa. Liian pitkälle mennyt tilanteen eskaloituminen saattaa pelästyttää amerikkalaiset äänestämään Bushia. Jos taas saadaan luoduksi tilanne, jossa näyttää mahdolliselta USA:n selviäminen kiipelistä presidenttiä vaihtamalla, amerikkalaiset äänestävät Kerryä. Tuntuu kuitenkin siltä, että Bushin hallitus pystyy suuren vaalibudjetin turvin vakuuttamaan kansalaisensa vielä tarvittavat puoli vuotta joukkojen Irakissa pysymisen välttämättömyydestä.
On siis lähdettävä siitä, ettei USA:lle tule mahdollisuutta vetäytyä Irakista uuden presidentin uuden ulkopolitiikan varjolla. Siitä seurauksena jatketaan tulisen luntun pyörittämistä lähi-idän ruutitynnyrissä vielä seuraavan 4:n vuoden ajan. Kuten "näin on" toteaa, sota saattaa olla jo nyt muuttanut muotoaan äärimmäisen vaaralliseen suuntaan, -tielle, jolta ei ole paluuta.
Mikähän mahtaa olla tilanne, kun sillä tiellä edetään vielä 4 vuotta?
Tämä edellinen oli ylivoimaisesti fiksuin kirjoitus tuolla nimimerkillä kirjoittamistasi. Kun vielä älyäisit edes hieman kritisoida niitä jotka sinne Irakiin niin innoissaan olivat menossa. Olet näemmä jo huomannut, että koalitioon kuuluvissa maissa vaalit Espanjan tuloksien tultua julki alkaa valtaapitäviä pelottaa.
Kenellekään ei tietystikään kannata kertoa, että henkilö, joka kertoi Suomen kansalle Suomen mahdollisesti olevan koalition kannalla yritettiin tuomita tuomioistuimessa (samaan aikaan kuin pääkonna on eduskunnan puhemiehenä). Ulkomaalaiset nauraisivat niin, että koko Eurooppa rytkyisi kuin Uosukaisen vesisänky. Tämä lienee sitä suomettumista, että totuudenpuhuja haastetaan oikeuteen ja pääpirusta (ja nyt jo varmistetusta maanpetturista) tehdään ehdokas korkeisiin virkoihin EU:ssa.
En millään jaksa käsittää, että kaiken Jäätteenmäen ja hänen tapauksensa saaman julkisuudenkin jälkeen kenelläkään täysijärkisellä on joku syy sanoa, "että henkilö, joka kertoi Suomen kansalle Suomen mahdollisesti olevan koalition kannalla yritettiin tuomita tuomioistuimessa (samaan aikaan kuin pääkonna on eduskunnan puhemiehenä)."
Tuota "kertomistahan" ei ole millään tavalla käsitelty missään tuomioistuimessa koskaan eikä edes olisi voitu käsitellä.
USAn vaalit tulevat epäilemättä olemaan hyvin mielenkiintoiset.
Nyt näyttää siltä, että Irakin kysymys ja maailman tilanne terrorismipelkojen suhteen olisi ratkaisevaa, onhan se koko ajan ollut ratkaisevaa Bushin gallup-suosiollekin, mutta melko varmana voi pitää, että vaaleissa nousee esiin muitakin asioita.
USAssa on onneksi melko vapaa media. Kansa siis voi saada tietoa erilaisista lähteistä eri tavoin tulkittuna. USAssa on myös paljon hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka osaavat eritellä ja analysoida median välittämää tietoa.
Uskon aika vakaasti, että he osaavat tulkita ja mediakin osaa välittää kansalle tiedon, että sota on todella muuttanut muotoaan äärimmäisen vaaralliselle tasolle.
Tästä eteenpäin presidentin valinta onkin amerikkalaisten hommaa. Saamme mielenkiinnolla seurata voittaako se, joka ratkaisee ongelmia ase kädessä replikoiden puheissaan kuin John Wayne vai se, jota tarjotaan tälle sankarille vaihtoehdoksi.
Jos nyt sain jotain tolkkua tuosta mongerruksesta ja vieläpä jotain ymmärsin (en välttämättä sitä mitä mongertajalla oli mielessä) niin... Ei hitto, kun luin tuon ed. olevan tekstin uudelleen, en taaskaan ymmärrä mitä siinä yritetään sanoa. Sorry. Olisi ollut kiva kettuilla takaisin, mutta nyt ei taida olla asiallista aihetta.
Hei lipposlaiset!! Kunnon kirjoittajia kehiin, että olisi edes hieman vastusta!
Jäätteenmäkeä ei syytetty oikeudessa minkään asian "kertomisesta". Kyllähän tuo nyt lienee tullut täyspäisille selväksi.
Oikeudessa syytettiin Matti Mannista siitä, että hän oli tehnyt virkarikoksen kirjoittaessaan Jäätteenmäen pyytämiin muistioihin suoria sitaatteja salaisiksi luokitelluista UM:n asiakirjoista. Tästä rikoksesta manninen tuomittiin sakkoihin.
Jäätteenmäkeä syytettiin rikollisesta yllytyksestä tai avunannosta Mannisen rikokseen, siis salaisten tietojen luovuttamiseen, mutta oikeus katsoi - riittävän näytön puuttuessa - ettei pelkkä pyyntö ole lain tarkoittamaa yllytystä tai avunantoa.
Joko tuli selväksi?
Ellei niin, selvennän lisää: Jäätteenmäkeä ei ole koskaan edes yritetty syyttää oikeudessa siitä, mitä hän on Lipposesta ja Suomen ulkopolitiikasta Irak-kysymyksen osalta "kertonut" eli valehdellut, koska valehtelu ei ole rikos; se on pelkkää keskustalaista poliittista populismia äänestäjien kusettamiseksi, mistä Jäätteenmäkeä rangaistiin jo vuosi sitten, kun keskusta painosti demareiden pyynnöstä Jäätteenmäen eroamaan, ettei keskustan kauan kaipaama punamultahallitus joutuisi hajoamaan.
Ota siis fatat faktoina, jooko, äläkä väitä, että Jäätteenmäkeä olisi syytetty oikeudessa sellaisesta, mikä oli pelkkää typerää ja keskustan tavoitteille tuhoisaa politikointia.
KK Korhosta siteeraten..
Kun hyvä valhe ehti Washingtonista Paavon kertomana saavuttaa Suomen median kautta melkein Elintarvikevirasto siipiensä suojassa äänestäjät, vanhan raihnainen totuuden varpaat työntyessään sisään takaaukosta lipposiinsa olivat vasta ikävää kutinaa kylmän persrinkien ympärillä tulevista tapahtumista totuuden aloittaessa pitkää ja hidasta matkaansa julkisuuteen...
Ja kun totuus on viimein rahjustanut esiin, on monessa maassa hallitus vaihtunut, Irakin sodan perusteina käytettyjä todisteita arvioitu uudelleen ja köykäisiksi, ellei peräti olemattomaksi havaittu.
Jäätteenmäen perusteltu huoli pitää Suomen ulkopoliittinen linja selvästi erillään yksittäisten valtioiden kaupallis-poliittis-sotilaallisista pyrkimyksistä ei kaikissa maissa ollut läheskään yhtäselkeä asia äänestäjille.
Se, mikä tiputti Lipposen vallan kahvasta, raastaa nyt ympäri maailmaa johtajia vallasta.
Tosin todettakoon, että Irakin invaasio ja erityisesti invaasion jälkeisen hallinnon uudelleenpystyttämisen hitaus ja Irakin yhteiskunnan jatkuvuudessa ollut selvä katkos ovat tarjonneet ns."terroristeille" uutta voimaa pyrkimyksissään räjäytellä pommeja milloin minkäkin perusteen nojalla.
Luovuta jo, KK Korhonen, Lipponen möhli.
Sitä en muutsi muuta, vaikka kaivaisit Kekkosen luut esiin ja niitä julkisesti syyttäisit sotahulluuden luomisesta SDP-SAK hulluuskominternissa olleiden päähän.
Jäätteenmäkeä voit mollata kuinka paljon tahdot, se ei tule poistamaan sitä tosiasiaa, että varoittavan esimerkin sijasta Jäätteenmäki muuttui julkisen teilauksen ja marttyyrikuoleman kautta viimeistään "näytösoikeudenkäynnin" myötä kansalaisrohkeuden eläväksi legendaksi, joka ei epäröi asettua itsenäisen Suomen tulevaisuuden varmistajaksi
vaaran hetkellä.
Mikset pyrkisi lokalaitiseksi tai jukkakuikaksi pakinoimaan iltapäivälehtiin?
Tyyli on hallussa, vain kytkennät faktoihin puuttuvat.
Tertun metodi on vanha kepulainen, hyökkää räikeästi, kun et pysty puolustautumaan. Kieli on yhtä karkeaa ja asiatonta, mutta sitä on yritetty silata muka sivistyneeksi. Ehkä tämä on sitä empaattista naispolitiikkaa. Voin sanoa, että jos et edeltävää kirjoitusta ymmärtänyt, ongelma on täysin sinun.